Suomen Pankin uusille johtajille tehtävä


Suomessa nimitetään taas kohta Suomen Pankin johtokunnan jäseniä. Koska vain pääjohtajalla on pääsy EKP:n kokouksiin jossa rahapolitiikkaa tehdään, uusille johtajille annettaneen tehtäviä hallintoon, tutkimustoimintaan, maksujärjestelmiin ja pankkivalvontaan liittyen. Siltä varalta että pääjohtaja keskustelisi heidän kanssaan rahapolitiikan linjasta sopii silti toivoa, että uusilla johtajilla on realistinen käsitys nykyisen linjan tuloksista.

BIS:in mukaan keskuspankkien viime vuosina harrastama rahamäärän lisäys ei ole tuottanut tuotannon tai työllisyyden yksiselitteistä nousua (tässä). Eräiden hyvin perusteltujen arvioiden mukaan USA:ssa rahapolitiikka ei ole nostanut reaalituotantoa tai työllisyyttä ollenkaan mutta kyllä rakentanut edellytykset tulevalle merkittävälle arvopaperimarkkinoiden romahdukselle (tässä). Olisi erikoista, jos tilanne esim. EU:ssa tai Japanissa olisi kovin erilainen. Nimelliskorot maailmalla ovat nyt alhaisimmat satoihin vuosiin, mutta keskuspankit vakuuttavat silti ymmärtävän toimintansa tärkeimpiä seuraamuksia.

Rahapolitiikan vaikutukset finanssimarkkinoihin ovat sen sijaan ilmeiset. Arvopapereiden hinnat ovat nousseet huomattavasti ja sijoitusten odotettavissa olevat tuotot ovat vastaavasti alentuneet. Politiikka on siten kiistattomasti heikentänyt säästäjien asemaa ja nostanut omistajien varallisuutta (tässä), varsinkin kun reaalitalouteen ei ole pystytty vaikuttamaan. Toiminnassaan tuotosta riippuvat tahot, niistä erityisesti eläkeyhtiöt ja vähitellen niiden asiakkaat, kärsivät tästä eniten. Samalla keskuspankit ovat edistäneet velanottoa sekä alhaisin koroin että valtioiden ja äskettäin yritystenkin velkakirjoja ostamalla. Korkea ja nouseva velkaantuneisuus merkitsee, että talouksien haavoittuvuus korkotason nousulle tai tulojen heikkenemiselle on lisääntynyt finanssikriisin alun jälkeen.

Keskuspankit suosittelevat mielellään muille pitkän aikavälin vakaata ja kasvumyönteistä politiikkaa. Sen takia niiden harrastama rahapolitiikka onkin lyhytnäköisyydessään niin arvoituksellinen. Korkopolitiikka ei edistä kasvua: todellinen kasvu syntyy uudesta korkean tuoton tuotannosta eikä alhaisen koron edistämästä kulutuksesta. Se ei myöskään, edes runsaan rahantarjonnan kanssa, edistä vakautta: ainoastaan kaikkein huonoimmin hoidetut yritykset ja pankit pysyvät toiminnassa tämän kautta. Hyvässä kunnossa olevat sen sijaan kestäisivät hyvin normaalimmat rahoitusolot. Rahan arvo, jota keskuspankit kiihkeästi haluavat rapauttaa siihen liittyvistä riskeistä huolimatta, on siitä huolimatta onneksi pysynyt melko vakaana.

Yhä useammin saa kansainvälisessä keskustelussa lukea näkemyksiä, jonka mukaan keskuspankit ja niiden johtohahmot ovat joko teoriatorneissaan vieraantuneet reaalielämästä tai jopa menettäneet kykynsä tajuta rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Uskottavampi selitys on kuitenkin ehkä se, että maailman suuret keskuspankit ovat menettäneet kykynsä pysyä erossa finanssi- ja yleispolitiikasta. Rahapolitiikan tärkeä nykytavoite on pitää valuuttakurssi alhaisena suhteessa muihin ja siten edistää kilpailukykyä. Keskuspankkien taseiden kasvun toivotaan varmistavan valtioiden menojen rahoitusta veroja nostamatta. Tämä ylläpitää kokonaiskysyntää, toivottavasti työllisyyttäkin, ja ainakin tilapäisesti poliittisten päättäjien suosiota julkishyödykkeiden käyttäjien keskuudessa. Korkeat finanssisijoitusten arvot pitävät heikotkin pankit tilapäisesti vakavaraisina ja niiden toivotaan viestivän hyvistä talouskehityksen odotuksista.

On vaikeaa nähdä, että historiallisesti poikkeuksellinen ja suurella todennäköisyydellä ongelmallinen rahapolitiikka voisi päätyä muuhun kuin kyyneliin. Korkeat omaisuusarvot takaavat sijoittajille alhaiset tulevat tuotot ja herkistävät markkinat arvojen nopealle laskulle jossain vaiheessa. Lisääntyvä velkaantuminen takaa suuria vakavaraisuuden ongelmia tilanteessa jossa joko korot nousevat, omaisuusarvot laskevat tai tulot heikkenevät. Finanssimarkkinoiden toiminnan laajeneva ja pitkittyvä vääristyminen heikentää tuotannollista investointitoimintaa ja hidastaa elintasoa nostavaa tuottavuuskehitystä. Tämä pitää työllisyyden heikkona ja valtion tukitoimet laajoina mikä taas ylläpitää velkaantumiskierrettä. Tähän pitää vielä lisätä se, että kehitys ilmeisesti auttaa synnyttämään sekä poliittista eripuraisuutta että raivoa kansalaisten keskuudessa sekä Suomessa että muualla.

On varsin epätodennäköistä, että tällaisten ongelmien toteutuminen vahvistaisi euroalueen yhtenäisyyttä. Ei ole mitenkään poissuljettua, että Suomi tällöin joko tahtomattaan tai omasta aloitteestaan joutuu jättämään euron. Keskuspankimme erityisellä vastuullahan on varmistaa Suomen talouden raha- ja maksujärjestelmän toiminta kaikissa tilanteissa. Varasuunnitelma on tarpeellinen jo sen varmistamiseksi, että eduskunta ja hallitus pystyisivät tekemään ajoissa ja mahdollisimman vähin kustannuksin omat päätöksensä. Ehkä uudet johtajat voisivat osaltaan varmistaa, että keskuspankki tältä osin on täyttänyt tehtävänsä.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | 2 Comments

Kerran vielä finanssikriisin opetuksista

Euroalueen finanssimarkkinoilla jatkuu epävarmuus eräiden maiden finanssijärjestelmien vakaudesta. Samalla kuitenkin vakuutetaan, että yhteiset säännöt ja viranomaiset varmistavat häiriöiden jäävän pieniksi ja paikallisiksi. Finanssikriisin opit ovat nopeasti unohtuneet, jos ne koskaan edes kunnolla omaksuttiinkaan.

Kansainvälisen finanssikriisin puhkeaminen vuonna 2008 oli yllätys ja järkytys käytännössä kaikille vastuuviranomaisille (keskuspankit ja valvojat). Eräissä maissa tehdyt viralliset selvitykset osoittavat, että tämä ei niinkään johtunut puuttuvista säännöksistä tai valtaoikeuksista niin kuin jälkeenpäin usein on pyritty väittämään. Pääsyinä olivat sen sijaan finanssijärjestelmää koskevat väärät uskomukset, luottamus suurten finanssitalojen ja hallitusten ylivertaiseen osaamiseen sekä pyrkimys näistä valtaväylän opeista poikkeavien näkemysten torjumiseen.

Hyvän esimerkin tehtyjen virheiden avoimesta läpikäynnistä tarjoaa Kansainvälisen valuuttarahaston oman riippumattoman arviointineuvoston (IEO) raportti vuodelta 2011 (katso tässä ). Poliittisten elinten suorittamia raportteja oman maan viranomaisten toiminnasta löytyy mm. Yhdysvalloista ja Englannista. Yhteistä näille kaikille on se, että finanssimarkkinoiden toiminnasta ja vakaudesta vastuulliset viranomaiset eivät missään ennakoineet finanssimarkkinoiden epävakauksien kasvua. Yleisiä varoituksia erilaisista riskeistä kyllä esitettiin, mutta korjaavien toimenpiteiden puuttuminen osoittaa, että todellisuudessa niihin suhtauduttiin kevyesti.

Tämän kunniattoman historian tiedostaminen on erittäin tärkeä tulevaisuutta ajatellen. Kyseessä ei voi olla ”syyllisten” etsiminen, koska niitä on liikaa hyvinkin vaihtelevalla vastuulla. Tärkeää olisi sen sijaan varmistua siitä, ettei tulevaisuutta varten rakenneta uusia järjestelmiä joihin sisältyvät jo tiedossa olevat heikkoudet.

Finanssikriisin tärkein opetus oli, ettei vastuuviranomaisiin ja niiden osaamiseen ole luottamista rahoitusmarkkinoiden vakauden turvaamiseksi. Tämä on totta niin euroalueella kuin muuallakin maailmassa. Uusien yhteisten viranomaisten ja pankkiunionin rakentamisen sijasta tulisi keskittyä vakautta edistävien rahoitusmarkkinoiden rakenteiden synnyttämiseen. Siihen sisältyisi ainakin finanssitalojen pääomatarpeen hyvin merkittävä korotus, niiden koosta johtuvien etujen rajoittaminen sekä erityisen riskipitoisen sijoitustoiminnan erottaminen muusta toiminnasta.

Tällaisille ehdotuksille ei ole syytä odottaa suurtakaan kannatusta, koska ne sotivat monen toimijan lyhyen ajan etuja vastaan. Finanssitaloilta se edellyttäisi perinteisten toimintatapojen ja kannattavien toimintojen muuttamista sekä vaikutusvallan vähenemistä. Viranomaisiltakin se veisi vaikutusvaltaa ja edellyttäisi vakiintuneiden toimintojen muuttamista. Yleisölle se merkitsisi finanssipalvelujen hinnan korotusta ja velkaantumismahdollisuuksien vähentämistä. Vakauden lisääntyminen pidemmällä aikavälillä saattaa näiden ”haittojen” rinnalla näyttää vaatimattomalta edulta.

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Ajatuksia taloustieteen rajamaista

Kansainvälisessä keskustelussa on liikkeellä tarina joka pyrkii yhdistämään Trumpin, Brexitin, le Penin ja ylipäänsä nk. vakavasti otettavia poliittisia voimia vastustavat liikkeet. Jos se pitää edes jotenkin paikkaansa, se asettaa myös kyseenalaiseksi taloustieteilijöiden tavan rajoittaa omia analyysejaan.

Tarina etenee yksinkertaistaen seuraavasti: Vapaakauppa antaa tuottajille eri maissa mahdollisuuden hyödyntää suhteellisia etujaan, jolloin tuotantovälineiden hinnat konvergoituvat ja kuluttajien hyödyt kohoavat (Heckscher-Ohlin-Samuelson jatkokehittelyineen). Tämän takia globalisaatio näkyy mm. työpaikkojen ja koulutetun työvoiman tulojen nousuna kehitysmaissa ja niiden laskuna länsimaissa. Saavutetusta kokonaishyödystä huolimatta päättäjät länsimaissa eivät ole kompensoineet tässä prosessissa menettäviä väestöryhmiä tuloeroja kaventavin verovaroin vaan velalla rahoitetuilla tulonsiirroilla (jotka siten aikanaan on maksettava takaisin). Korkealle noussut velkataakka tekee nyt tämän prosessin jatkamisen vaikeaksi samalla kun heikko talouskasvu korostaa työpaikkojen ja työtulojen riittämättömyyttä ja tuloerojen kasvua. Tuloksena on päätöksiin aikanaan osallistuneiden voimien uskottavuuden lasku etenkin prosessista kärsineiden joukossa.

Taloustieteilijät löytävät helposti tästä tarinasta lukuisia aukkoja. Tuotannon erikoistumiseen vaikuttavat muutkin asiat kuin tuotantovälineiden suhteelliset runsaudet (skaalaedut, erilaiset tuotantovälineiden ominaisuudet ja tarpeet, kuluttajien erilaiset mieltymykset jne.). Työvoima ei välttämättä ole samanlainen eri maissa. Kuluttajat eivät ehkä miellä verovaroin ja velalla rahoitettujen valtionmenojen erilaisuutta.

Edellä esitetty tarina voidaan kyseenalaistaa monella tavalla, mutta tämä ei välttämättä vähennä sen vaikutusta äänestäjien keskuudessa. Vaikealle taloustilanteelle halutaan siitä kärsivien keskuudessa selitys ja syylliset. Jos pitkään julistettu talousmalli tuottaa huonoja tuloksia on melko luonnollista, että siihen perustuvat selitykset vähitellen menettävät poliittista uskottavuuttaan. Samalla perinteisiä selityksiä markkinoivat tahot halutaan vaihtoon.

Taloustietellisen ajattelutavan mukaan talouspolitiikan poliittisia seuraamuksia pidetään usein tieteeseen kuulumattomina ja politiikkojen toimeenkuvaan kuuluvina asioina. Kokonaishyötyä kasvattavat toimenpiteet arvioidaan taloustieteessä usein myönteisiksi silloinkin, kun syntynyt hyötyjen uusjako on hyvin epätasainen eikä tasaustoimia ole odotettavissakaan. Jakokysymykset seuraamuksineen eivät pitkään aikaan ole kuuluneet taloustieteen valtavirran kiinnostuksen kohteisiin, mikä varmaan selittää Pickettyn saaman huomion.

Aikaa myöten tämä rajaus johtaa kuitenkin merkillisiin lopputulemiin. Onko talouspolitiikka joka vähitellen tekee itsensä poliittisesti mahdottomaksi todella taloustieteellisestikään rationaalinen? Voivatko talouspolitiikan yhteiskunnalliset seuraamukset todella olla kattavalle talousanalyysille yhdentekeviä? Jollei, olisi taloustieteen näkökulman laajennettava paljon yli perinteisen alueille, jotka toistaiseksi ovat muiden tieteenalojen mielenkiinnon kohteina.

Toivotan lukijoilleni hyvää kesän jatkoa.

Posted in Kommentit | Tagged , , | Leave a comment

Brexit ja Suomi

Markkinoiden reaktiot Brexit-ratkaisuun osoittavat, että sijoittajat enimmäkseen odottivat UK:n äänestäjien kannattavan pysymistä EU:ssa. Koska yllätys määritelmällisesti on lyhytaikainen markkinat palasivat kohti normaalitilaa melko nopeasti. Parhaillaan yritetään kaikkialla ymmärtää mitä Brexit käytännössä merkitsee tulevaisuutta ajatellen. Tarkkaa ennustetta on melko mahdotonta esittää, mutta muutamat perusasiat ovat jo nyt kohtalaisen selkeät.

Ennen äänestystä selvitettiin UK:n kansalaisten kokemia mahdollisia huolia (tässä). Tulos oli yllätyksettömyydessäänkin mielenkiintoinen: EU koettiin melko merkityksettömäksi tai jopa kielteiseksi tavallisen kansalaisen jokapäiväisen selviytymisen kannalta. Vastaajat eivät luottaneet EU:n nykyisiin järjestelmiin tulevien sukupolvien menestyksen ja hyvinvoinnin turvaajana. Nykyinen kehitys nähtiin sen sijaan uhkana eri ryhmien aikoinaan itselleen myöntämille taloudellisille ja sosiaalisille eduille.

Brexit oli äänestäjien ainoa tapa poistaa hallitusten taustalla oleva vahva mutta epämieluisaksi koettu päättäjä. Vaikka kansalaisten huolet eivät suoranaisesti liity EU:hun, ne koskevat siihen läheisesti sitoutuneiden ja EU:n yhteisiä periaatteita noudattavien hallitusten ja viranomaisten toimia. Pitääkö kansallisia päättäjiä vai EU:ta syyttää kielteisiksi koettujen mutta yhteisesti sovittujen toimien läpiviennistä? Vastaus vaihtelee aiheen, maan ja ajan mukaan, mutta kaikille vastauksille on yhteistä EU:n mukanaolo taustalla. Vuosikymmenien aikana lisävaltaa itselleen järjestänyt EU kärsii nyt puuttuvaan vastuuseen liittyvistä monien kansalaisten syvistä epäilyistä (legitimiteetti- ja demokratiavaje). Koska äänestäjät eivät voi vaihtaa EU-viranomaisia oli ainoa tapa jättää unioni. Tästä lähtien on pidettävä mahdollisena, etteivät kansalaiset enää entiseen tapaan suostu olemaan kaukaa johdettavina. Jos näin on, lisäintegraatio on entistä ongelmallisempi.

Suomelle Brexit merkitsee lisää menoja mutta vähemmän vaikutusvaltaa. Lisämenot tulevat pääasiassa kolmesta lähteestä. UK:n maksut pitää jakaa muille, ja Suomi kantaa siitä osuutensa. Etelä-Euroopan maiden vaikutusvalta EU:ssa kasvaa ja ne ovat perinteisesti suosineet tulonsiirtoja jäsenmaiden välillä. Niitä vastustavien pohjoisten jäsenmaiden mahdollisuus vastustaa lisämaksatusta heikkenee. Myös EU-budjetti saattaa tästä lähtien paisua oletettua nopeammin kun unionin menojen kasvua ankarasti vastustanut UK eroaa.

Suomen päättäjät saavat myös entistä selvemmin unohtaa toiveensa vakaasta ja vahvasta valuutasta. Euroon vaikuttavat sekä tulevat Brexit-neuvottelut että odotukset ja epäilyt euromaita koskevista vastaavista äänestyksistä. Vaikkei äänestyksiä tulisikaan, olisi markkinoiden hinnoittelema riski kasvanut Brexitin myötä. Eri maissa esiintyvät poliittiset paineet näkyisivät siten entistä enemmän luottoinstrumenttien hinnoissa. Reaalitalous ei ainakaan vahvistuisi rahoitusmarkkinoiden vakauden heikentyessä.

Brexitin vaikutus euroalueen kehitykseen on epäselvä. On jo hyvin yleisesti tunnustettu, että euroalueesta pyritään tekemään jonkintapainen liittovaltio. Tuorein esimerkki on nk. viiden presidentin raportti (tässä). Suomen mahdollisuus vaikuttaa kehitykseen rajoittuu korkeintaan pieniin yksityiskohtiin, joiden joka tapauksessa on oltava linjassa suurten euromaiden suunnitelmien kanssa. On todennäköistä, että Brexit houkuttaisi ainakin eräät euromaat ja -vaikuttajat vaatimaan vielä nopeampaa euroalueen integraatiota (fiskaaliunioni, poliittinen unioni) hajaannuksen estämiseksi. Samalla on mahdollista, että toiset euromaat eivät katso voivansa tätä hyväksyä ainakaan ilman nykyistä selvempää hyväksyntää kansalaistensa taholta. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten Suomen perinteinen ajopuupolitiikka tässä tilanteessa hoituu.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | 1 Comment

Eurovaroituksista ei kanneta huolta

Suomessa on vieraillut Bank of Englandin edellinen pääjohtaja Mervyn King, aiheenaan hänen äsken ilmestynyt kirjansa kansainvälisen rahajärjestelmän kriisistä ja uudistustarpeesta. Tässä yhteydessä hän on myös ottanut kantaa eurojärjestelmään ja Suomenkin asemaan siinä. Kokemuksensa takia häntä olisi syytä kuunnella tarkkaan.

Helsingin Sanomat selvitti tunnollisesti lukijoilleen Kingin näkemysten pääpiirteet (tässä). Kertomusta syventää Talouselämä-lehden lyhyt mutta laadukas haastattelu joka ennen kaikkea koskee euroaluetta ja sen ongelmia (tässä).

Molemmista kirjoituksista käy ilmi, että King näkee eurojärjestelmän perusongelmat poliittisina eikä talousteknisinä. Koska euroalueen kansalaiset eivät kannata taloudellista yhteisvastuuta eivätkä liittovaltiokehitystä taloudellisiin yllätyksiin on sopeuduttava toisin keinoin, mm. yhteiskunnallisesti tuskallisilla sisäisillä devalvaatioilla. Tämä siihen liittyvine ongelmien siirtämis- ja peittämisyrityksineen syö vähitellen päättäjien ja instituutioiden uskottavuutta. Toisin sanoen valuvika on yleinen puuttuva poliittinen yhteisymmärrys eikä jokin euroalueen säännöksen tai instituutin heikkous (vaikka sellaisiakin on).

Omassa kommentissaan pääkirjoitussivulla (tässä) Helsingin Sanomat ei suoraan pohdi tätä asiaa vaan iloitsee, etteivät ennusteet euron romahtamisesta olekaan käyneet toteen. Selitykseksi esitetään, Yhdysvaltain dollari ja sen historia esimerkkinä, että yhteisvaluutta vaatii runsaasti aikaa tullakseen kelvolliseksi. Maan sinänsä vaikeat kokemukset osavaltiovaluutoilla mainitaan ikään kuin ongelmat olisivat olleet ratkaisevia poliittisesti yhtenäisen USA:n syntymiselle. Sen sijaan jätetään mainitsematta paljon tuskallisemmat mutta yhtenäisyydelle viime kädessä oleellisemmat esimerkit yhtenäisen liittovaltion syntymävaiheista.

Eräs opetus USA:n osalta on, että yleisesti hyväksytyn liittovaltion synnyttäminen kestää hyvin kauan eikä se välttämättä tapahdu rauhallisesti. Yhteisvaluutan ylläpito siihen saakka että liittovaltio syntyisi euroalueelle on ehkä periaatteessa mahdollista, mutta vaatii kansalaisilta aina välillä poikkeuksellisia uhrauksia. Jäsenmaidenhan pitää koko sen ajan selviytyä taloudellisista yllätyksistä ilman oman valuutan muodostamaa iskunvaimennusta. Kuinka kauan kreikkalaiset suostuvat jatkamaan nykyistä ulkomaiden määräämää rakennepolitiikkaa? Kuinka monta kikysopimusta säästöpäätöksineen suomalaiset suostuvat tulevina vuosikymmeninä tekemään? Ovatko ranskalaiset ja italialaiset valmiita nopeassa tahdissa muuttamaan sukupolvien ajan vallinneita yhteiskuntajärjestelmiään?

Niin kauan kuin euroalueen asukkaat eivät kannata yhteistä liittovaltiota tulon- ja velansiirtoineen on heidän edessään vaikeita kansallisia päätöksiä. Taloudelliseksi iskunvaimentajaksi on käytettävä jotain muuta kuin omaa valuuttaa. Käytännössä tämä on joko työllisyys, velka tai nimellinen tulotaso. Jonkin tai kaikkien on annettava joustaa, periaatteessa rajattomasti, jotta eurojäsenyys säilyy. Tehtävää ei helpota se, että kansallista päätösvaltaa vähin äänin siirretään euroalueen keskukseen jolla ei ole kansalaisten poliittista hyväksyntää.

Suomessa kiky ja säästökuurit ovat siten todennäköisesti vain hienovarainen alku sille mitä tulevaisuus meiltä vaatii. Ehkä pohjoismainen hyvinvointivaltio voidaan tällaisten kuurien yhteydessä ylläpitää, mutta todennäköisyys ei liene suuri. Olisi hyvä jos varoituksista euron synnyttämistä ongelmista kannettaisiin jo enemmän huolta.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , , , | 1 Comment

Eikö keskuspankki voisi maksaa kaikkien velat?

Perinteisesti keskuspankkeja on pidetty vastuullisen ja pitkääkin tähtäintä huomioivan talouspolitiikan vahvimpina puolestapuhujina. Tämä oli aikanaan vahva peruste sille, että mm. EKP:lle annettiin hyvin itsenäinen asema. Miten perusteellisesti nämä asiat ovatkaan viime vuosina kääntyneet päälaelleen….

Korot ovat jo pitkään olleet historiallisesti alhaisella tasolla ( eräs katsaus tässä) . Keskuspankit USA:ssa, EU:ssa ja Japanissa harjoittavat yhdessä samansuuntaista rahapolitiikkaa, ostaen valtion ja yritystenkin velkakirjoja. Runsaan lyhyen rahoituksen halpeneminen on aiheuttanut kaikkien omaisuusarvojen nousua (niiden tuoton alenemista) rahoituslaitosten ja sijoittajien pyrkiessä löytämään lyhyellä aikavälillä paremmin tuottavia kohteita. Alhaiset korot ovat samalla houkutelleet valtioita ja yksityisiä velkaantumaan, mikä yhä vakavammin rasittaa tulevaa talouskehitystä (arvovaltainen varoitus tässä).

Monet asiantuntijat ovat päätyneet näkemykseen, että harjoitettu rahapolitiikan vaikutus kokonaiskysyntään on ollut mitätön. On kuitenkin vaikeaa uskoa, etteivät alhaiset korot edes jossain määrin olisi parantaneet lyhyen ajan taloudellista toimintaa. Pidemmän aikavälin hinta tälle tilapäiselle hyödylle on kuitenkin korkea.

Synnytetty lisävelka merkitsee, että yritykset ja kotitaloudet ovat siirtäneet tulevien vuosien kysyntää nykyhetkeen. Tämä kostautuu siinä vaiheessa kun velat joskus on maksettava takaisin tulevaa kysyntää rajoittamalla. Alhaiset ja hallinnollisista päätöksistä riippuvat korot tukevat ennen kaikkea heikosti kannattavia yrityksiä ja sijoituksia. Nämä rasittavat osaltaan jo nykyistä talouskehitystä ja tuottavat suorastaan tappioita kun korkotaso taas jossain vaiheessa nousee. Ongelmat korostuvat kun keskuspankit, mukaan lukien EKP:n puolesta mm. Suomen Pankki, alkavat lähipäivinä ostaa yksittäisten yritysten velkakirjoja.

Harjoitettu rahapolitiikka tuottaa korostetusti pulmia eläkejärjestelmille. Tulevan talouskehityksen heikennys alentaa jo sinänsä niiden tuloja ja sijoitusten arvoja. Myös korkotason joskus tulevat korotukset heikentävät eläkeyhtiöiden sijoitusten arvoa ja maksuvalmiutta. Siltä osin kuin yhtiöt ovat käyttäneet historiaan perustuvia tuotto-odotuksia ja käypiä omaisuusarvoja ovat edessä mittavat vakavaraisuuden ja maksukyvyn arvioiden alennukset. Viimeistään siinä vaiheessa loppuu Suomessakin keskustelu ylisuurten rahastojen jakamisesta eläkeläisille.

Nykyinen rahapolitiikka on epäilemättä laajamittainen kokeilu rahatalouden ja nimellisrahan kestävyydellä. Ei tietenkään ole epäilystä siitä, ettei keskuspankeilla ole ajatusmalleja politiikkansa tueksi. Ei kuitenkaan myöskään ole epäilystä siitä, että näiden mallien toimivuudesta ei ole mitään takeita. Miten voisi rakentaa luotettavia malleja sellaisesta, jota ei ole koskaan ennen koettu? Perusteellinen epätietoisuus heijastuukin keskustelussa: eräät haluavat jatkaa rahantarjontaa vielä lisäämällä kun toiset taas puhuvat miten jo syntyneestä loukusta voitaisiin päästä pois.

Ei ole helppoa nähdä miten nykyisestä rahapolitiikan umpikujasta voitaisiin päästä ilman merkittäviä haittoja ja kustannuksia. Korkea velkaantuminen merkitsee, että korkotason nousu aiheuttaa vähintään kysynnän vähenemistä ja pahimmillaan yritysten ja kotitalouksien laajaa konkurssiaaltoa. Rahoitusmarkkinoiden integraatio varmistaa, että kielteiset vaikutukset sekä laajenevat että syvenevät kun kansainväliset toimijat pyrkivät välttämään riskejä. Tästä vyyhdistä syntyvät tappiot pankkijärjestelmälle sattuvat aikaan jolloin myös velkaantuneiden valtioiden kyky tukea finanssijärjestelmää heikkenee.

Monet pitävät tällaista kehitystä mahdottomana viitaten keskuspankkien rajattomaan kykyyn kestää tappioita ja tarjota likviditeettiä. Ajatuksena näyttä olevan, että tappiolliset arvopaperit myydään (ylihintaan) keskuspankille, jolloin myyjät säilyvät vakavaraisina ja tappiot voidaan unohtaa kun keskuspankki voi toimia myös ilman omaa pääomaa.

Roskapankin perustaminen keskuspankkien sisälle parantaisi kyllä sellaisenaan ylivelkaantuneiden asiakkaiden rahoittajien asemaa (pankkeja omistajineen). Sen sijaan pankkien kriisiasiakkaiden tilanne paranisi vasta kun niiden omat ylisuuret velanhoitomenot alenevat. Kriisiasiakkaiden velkojen ylimalkainen ja yhtäläinen anteeksianto olisi kuitenkin poliittisesti ongelmallinen (miksei asiaansa hyvin hoitaneille samaa?) ja olisi lisäksi vain tilapäisapu reaalitaloudellisesti heikoille asiakkaille, joiden toiminta jatkuisi tappiollisena. Käytännössä ainoa ehdotettu vaihtoehto sisältää siten keskuspankkien rahoittamia yrityssaneerauksia tarvittavassa laajuudessa.

Ajatus, että epäonnistuneen sijoituksen tai lainoituksen tappiot siirrettäisiin yksityiseltä sektorilta julkiselle sektorille ei tietenkään ole uusi tai yllättävä. Uutta on sen sijaan eräiden keskustelijoiden usko siihen, että tämä olisi mahdollista rajatta ja kustannuksitta kun kustantaja on keskuspankki. Miten kuitenkin toimisi pidemmällä aikavälillä sellainen talous jossa velan ottajat ja antajat voisivat olettaa, että keskuspankki tarvittaessa maksaa velan sen ottajan puolesta täysimääräisenä? Pulaa ei kyllä olisi ylivelkaantuneista eikä kyseenalaisesta lainoituksesta.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | Leave a comment

Sokeat sokeiden valvojiksi? Should the blind lead the blind?

Käynnissä on parhaillaan keskustelu siitä, mikä oikeastaan oli euroalueen finanssikriisin perimmäinen syy. Tämän yhteydessä pohditaan, kuinka paljon finanssipoliittista vastuuta olisi nyt tarpeen siirtää kansallisilta viranomaisilta euroalueen viranomaisille (katso esim. tässä ja tässä). Viimeisin puheenvuoro on tunnetulta saksalaiselta ekonomistilta Peter Bofingerilta (tässä). Jatkossa muutama ajatus tämän keskustelun ympärillä.

Kriisin syiden ymmärtäminen on tärkeää, koska eurojärjestelmän finanssipoliittista vakautta ei voida jättää epävakautta edistävien toimijoiden vastuulle. Jos kriisi on valtioiden talouspoliittisen leväperäisyyden seuraus mutta rahoitusmarkkinat toimivat pääosin hyvin, olisi perusteltua pyrkiä markkinakurin vaikutusten vahvistamiseen valtioiden päätösten rajoitteena. Tämä merkitsisi mm. yhteisvastuun rajoittamista nykyisestään ja paluuta kohti alkuperäistä Maastrichtin sopimusta. Jos kriisi taas on rahoitusmarkkinoilla toimivien virhearvioiden syy, pitäisi pyrkiä valtioiden finanssipolitiikan rajoittamiseen poliittisin keinoin mikä on mm. Bofingerin johtopäätös. Tämä merkitsisi finanssipoliittisen päätösvallan siirtämistä kansallisilta päättäjiltä euroalueen viranomaisille. Kaikki muutokset ovat tietenkin riippuvaisia siitä, mikä on kulloinkin poliittisesti mahdollista.

Käytännössä kriisi oli kuitenkin sekä markkinatoimijoiden että viranomaisten syy (tätä olen käsitellyt perusteellisemmin tässä). Useissa kriisimaissa velkaa otettiin ja annettiin mm. kiinteistökaupan (Irlanti, Espanja) tai julkisten menojen (Kreikka) rahoittamiseksi. Liikkeellä olivat vapaat ja usein huolettomat rahoitusmarkkinoiden toimijat sekä velallisina että velkoojina. Ylilyönnit olivat mahdollisia koska kansainväliset viranomaiset, myös euroalueella, eivät niitä huomanneet taikka olivat pitäneet niitä harmittomina osoituksina vahvasta taloudesta ja onnistuneesta integraatiosta.

Itse asiassa jokainen finanssikriisi edellyttää toteutuakseen, että sekä yksityiset että julkiset toimijat tekevät päätöksiä jotka jälkeenpäin osoittautuvat virheellisiksi. Valveutuneet viranomaiset pystyisivät voimassa olevien säännösten puitteissa estämään liian riskipitoista yksityisten rahoituslaitosten lainoitustoimintaa. Jos näin ei tapahdu, seuraus voi olla ja on ollut kriisi. Finanssikriisejä on maailmalla viime vuosikymmeninä riittänyt eli ei ole perusteltua uskoa, että osapuolet olisivat niistä ajan kuluessakaan paljon oppineet. Turvallisin olettamus on siten, etteivät markkinavoimat eikä viranomaisvalvontakaan yleensä ole finanssipoliittisen vakauden ja kestävyyden uskottava ja tehokas rajoite. Tältä osin käynnissä oleva keskustelu euroalueella näyttää keskittyvän siihen, kuka sokea olisi oikeutettu valvomaan toista yhtä sokeaa.

Jos tämä näkökohta hyväksytään, siirtyisi keskustelun painopiste kriisien ehkäisemisestä niiden kustannusten minimoimiseen. Jos finanssikriisin luotettavaa estäjää ei löydy, tulisi edes järjestää asiat niin, että kriisien kansantaloudelliset seuraamukset olisivat mahdollisimman vähäiset. Tämä edellyttäisi merkittävästi tiukempia rajoituksia rahoitusmarkkinoiden rakenteeseen kuin tähän saakka on haluttu toteuttaa. Rahoituslaitosten taseen kokoa tulisi rajoittaa jotta ne olisi helppo tarvittaessa sulkea eivätkä muodostaisi uhkaa valtioiden ja asiakkaidensa taloudelliselle vakaudelle. Laitosten vähimmäispääomaa tulisi korottaa moninkertaiseksi nykyisestään ja siten korottaa myös omistajien ja johdon taloudellista vastuuta laitoksen toiminnan kestävyydestä. Tämä saattaisi myös rajoittaa laitosten halua ja kykyä kasvattaa tasettaan nopeasti, mikä on osoittautunut useimpien kriisien tärkeäksi edellytykseksi. Vakavaraisuutta ja riskiarviointia koskevaa sääntelyä tulisi yksinkertaistaa julkisen ja sisäisen valvonnan helpottamiseksi ja tehostamiseksi.

****

European economists are at the moment discussing the basic reasons for the euro area financial crisis. This discussion is linked to the issue of how much fiscal responsibility should now be transferred from national institutions to euro area institutions (see for instance here and here). The well-known German economist Peter Bofinger has provided the latest in this row of analyses (here). In the following, some personal thoughts on this train of discussion.

It is important to understand the reasons for the euro area financial crisis since responsibility for monitoring its financial stability should not be left to actors unable to do the job. If the crisis was caused by unsuitable economic policies but financial markets worked mainly well, market discipline could usefully be strengthened to constrain public policy. This would mean reducing joint financial responsibility and returning towards the original Maastricht treaty provisions. If the crisis instead was caused by decisions of actors in the financial markets, public policy must be constrained by political means, which is Bofinger’s view. This would imply a transfer of responsibility for fiscal policy from national to euro area authorities. All such changes, of course, would depend on what is currently politically possible.

In practice, however, the crisis was caused by both financial market actors and public auhtorities (I have discussed this at some length here). In many crisis countries debt was freely taken and given for financing, for example, real estate transactions (Ireland, Spain) or public expenditure (Greece). Both lenders and borrowers in the financial markets often appeared equally carefree in their activity. Excesses were possible because the authorities, including international and euro area authorities, seemed unaware of them or simply interpreted them as harmless indications of strong economies and successful market integration.

Indeed, for a financial crisis to emerge both private and public actors have to make decisions that in hindsight prove wrong. Alert authorities could, for instance, restrain private institutions’ credit activities considered too risky already with their existing regulatory powers. If this is not done, the result could eventually be and has been a crisis. Since there globally have been numerous financial crises in recent decades, it would be unreasonable to assume that various participants in the financial markets have learned much from them over time. It therefore appears safe to assume that neither market discipline nor public supervision usually can be a credible and efficient constraint on the stability and sustainability of fiscal policy. In this respect the present discussion seems to concentrate on which blind actor should lead the other equally blind one.

If this conclusion is accepted, the discussion should move towards considering minimizing the costs of a crisis rather than preventing them. If nobody can be expected to credibly prevent a crisis, things should at least be arranged in a manner that minimizes costs to society when a crisis strikes. This would require markedly stricter constraints on financial markets structures than have so far been considered. The total balances of individual financial institutions should be reduced enough to make them easy to close when necessary, without posing risks to the economic stability of their home nations and customers. The minimum capital of financial institutions should be raised manyfold from the present level, simultaneously raising also the economic interest of owners and managers to keep the activities of the institution sustainable. This could also constrain the interest of institutions in growing their balance sheet rapidly, something which is a typical sign of increasing systemic instability in financial markets. Regulations on solvency and risk assessment should be simplified to assist and improve public and internal supervision.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Tuoko euro Suomelle ulkoista turvaa?

Antti Tanskanen käsitteli äsken HS:n kolumnissa (tässä) kysymystä euron turvallisuuspoliittisesta merkityksestä. Aihe on mielenkiintoinen, koska Suomen EU-jäsenyyttä perusteltiin aikanaan osittain kansalliseen turvallisuuteen liittyvin näkökohdin. Liittyminen euroon voidaan taas nähdä pyrkimyksenä päästä mahdollisimman lähelle EU:n keskiötä ja ehkä jopa osaksi sen perusrakennetta.

Tanskasen puheenvuorossa todetaan, että yhteyttä eurojäsenyyden ja ulkoisten turvatakuiden välillä ei juurikaan ole. Sen sijaan alkaa käydä ilmeiseksi, että eurojäsenyys rasittaa taloudellista kehitystä Suomessa ja muualla ja samalla vie vähitellen laajasti kansallista itsenäisyyttä. Ratkaisu tähän on ymmärtääkseni Tanskasen mielestä, että pitää erota eurosta ja etsiä turvaa suoraan Natosta. Tarvittavat lisävarat sotilasmenoille syntyvät euroeron myötä vähitellen virkoavasta talouskasvusta. Euroeron kustannukset ovat tilapäisiä ja vähenevät aikaa myöten.

Niin kuin useista aiemmista kirjoituksistani selviää, olen suurin piirtein samaa mieltä euron vaikutuksista talouskehitykseen Suomessa ja muualla sekä itsemääräämisoikeuteen. Muiden näkökohtien oikeutuksesta en ole yhtä varma.

Euro ei nykyään tuo jäsenilleen ylimääräisiä oikeuksia tai etuja (kuten turvaa) EU:ssa. Ainakin toistaiseksi on EU:ssa tiukasti pidetty kiinni siitä, ettei eurojäsenyys merkitse muutosta muihin EU-jäsenyyden oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kaikki päätökset jotka eivät vaadi eurojäsenyyttä tehdään edelleen EU-prosessien mukaisesti. Tältä osin on perusteltua arvoioida, että euro ja ulkoinen turva ovat lyhyellä aikavälillä kaksi eri asiaa.

Pidemmällä aikavälillä asia ei kuitenkaan välttämättä olekaan näin. Euron eräs tarkoitus monien kannattajien mielestäni on syventää integraatiota edelleen. Toistaiseksi kiistellään siitä, miten pitkälle tällainen integraatio etenee. Siitä päättävät kuitenkin viime kädessä alueen suuret jäsenmaat euroalueen viranomaisten esityksestä. Suomalaisista vakuutteluista ja unelmista riippumatta on hyvinkin mahdollista, että lopputuloksena onkin varsin tiivis valtiorakennelma.

Ymmärtääkseni euro voi siten kyllä tuoda Suomelle ulkopuolista lisäturvaa, jos sen tueksi luodaan kaikilta osin melko keskitetty valtio johon Suomi sulautuu. Hintana on tietenkin käytännössä Suomen itsenäisyys jonka muotoja kuitenkin voitaneen säilyttää erilaisin kumileimasimen oikeuksin. Lisähintana on todennäköisesti myös heikko talous jolleivät tuotteiden lisäarvo tai työmarkkinoiden joustot lisäänny Suomessa merkittävästi. On tietenkin jokaisen lukijan oma asia arvioida, onko tämä tavoiteltava tai vältettävä tulevaisuus Suomelle, koska päätös pysyä mukana on yksinomaan meidän.

Jos Suomi päättäisi erota eurosta (muttei EU:sta) pitää myös arvioida, tarvitaanko tämän takia jostain lisää ulkoisia turvatakuita. Koska euro ei niitä ole lisännyt voisi olettaa, ettei eurosta ero niitä myöskään vähentäisi. Turvatakuiden hakeminen eron yhteydessä vain kertoisi, että niitä halutaan jostain syystä enemmän kuin aikaisemmin. Euroeron kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Euroeron yhteydessä syntyy vähitellen paranevan talouden myötä lisävaroja käytettäviksi. Lisävaroja olisi tällöin käytettävissä myös puolustustarkoituksiin ja täysin siitä riippumatta, millaiset turvajärjestelyt Suomi päättäisi noudattaa. Euroero ja Nato-kysymys eivät siten juurikaan liity toisiinsa muuten kuin mahdollisesti ajallisesti ja taktisesti. Syntyvät lisävarat voitaisiin epäilemättä käyttää myös riippumattoman Suomen puolustuksen vahvistameksi jos näin halutaan.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Pikkuparlamentissa keskusteltiin eurosta

 

 

Viime torstaina pidettiin pieni keskustelutilaisuus eurosta Pikkuparlamentissa. Puheenjohtajana toimi Mauri Pekkarinen ja keskustelijat olivat Eero Heinäluoma, Pia-Noora Kauppi, Paavo Väyrynen ja Vesa Vihriälä sekä minä. Aikaa oli käytännössä liian vähän analyyttisen keskustelun kehittämiseksi, mutta osanottajille sentään tarjottiin tilaisuus esittää omia näkemyksiään.

Alla ovat ne näkökohdat jotka itse esitin tilaisuudessa.

 

Ulos eurosta tai syvempi integraatio?” Pikkuparlamentti 10.3.2016

Peter Nyberg: alustavat kommentit

Eurojäsenyys johtaa lukuisten julkisten suunnitelmien ja ehdotusten mukaan jonkinlaiseen liittovaltioon. Sen vaikutus suomalaisten elämään ja itsemääräämisoikeuteen olisi suuri:

  • muotoon tai sisältöön Suomi ei juurikaan vaikuta (kotimaisista vakuutteluista huolimatta),
  • sen perusta ei ole Pohjoismainen hyvinvointivaltio korkeine julkispalveluineen,
  • perusteisiin kuuluvat ainakin yhteisvastuu, pysyvät tulonsiirrot ja laaja keskusvaltaisuus.

Euroalueen talouskehitys pysynee kauan epävarmana ja suhteellisen heikkona:

  • lisäintegraatio kriisien ja sopimustulkintojen kautta heikentää taloustoiminnan ennustettavuutta ja sopimusten pitävyyttä,
  • kun ongelmia ei hoideta ennen kriisiä liittyy jokaiseen häiriöön suurten kustannusten riskejä:
    • Kreikan pitkittynyt kriisinhoito,
    • europankkien suuret valtiopapereiden sijoitukset ja ongelmaluottojen määrä (IMF tässä sivu 9) ,
    • eurovaltioiden vähitellen ylisuureksi paisuva velkaantuneisuus (McKinsey tässä sivu 4),
    • äsken ilmaantunut: heikko rajojenvalvonta Schengen-sopimuksesta huolimatta.

Suomen kokemukset kiinteästä valuuttakurssista ovat jostain syystä olleet huonot:

  • sotien jälkeinen kasvu oli kova mutta edellytti ajoittaisia devalvaatioita,
  • vahva markka 1980-luvulla johti yrityskonkurssien aaltoon ja pankkikriisiin,
  • euroalueen 2008 alkaneesta finanssikriisistä lähtien Suomen kilpailukykyä ei ole pystytty parantamaan,
  • kun euron kurssi ei reagoi Suomen ongelmiin ovat kasvu ja työllisyys kärsineet eikä korvaavaa vientitoimintaa saatu syntymään ajoissa.

Näyttää toistaiseksi siltä, ettei Suomelle käytännössä sovi kiinteä valuuttakurssi koska sopetutumiskyky tai – halu ovat monella osapuolella riittämättömät. Tästä seuraa, että:

  • heikosti kasvavalla euroalueella Suomi kasvaa vielä hitaammin,
  • euroalueen ulkopuolella Suomi todennäköisesti voisi nostaa kansalaistensa hyvinvointia pysyvästi enemmän kuin sen sisällä,
  • jos ilmiö on pysyvä voivat kiinteän valuuttakurssin kustannukset olla Suomelle erittäin suuret ja euroero olisi taloudellisesti edullinen lyhyen ajan kustannuksista huolimatta.

Kääntäen, erityisesti eurojäsenyyden kannattajien tulisi pyrkiä kotimaisen sopeutuskyvyn ja -halun merkittävään, vapaaehtoiseen ja siten pysyvään kasvuun.

Vastaamattomia kysymyksiä jää:

  • miksi suomalaiset eivät pysty sisäisillä toimilla turvaamaan viennin kilpailukykyä kuten esim. Ruotsissa ja Saksassa?
    • ehkä kansalaisten keskinäinen luottamus ja luottamus päättäjiin on muualla suurempi?
    • ehkä Suomi on liian nuori maa jotta yhteisiksi koettuja etuja olisi riittävästi?
  • mitkä ei-taloudelliset edut ovat niin suuria että todennäköisesti mittavien kasvumenetysten koetaan olevan perusteltuja?
  • jos halutaan siirtää hallituksen ja eduskunnan päätäntävaltaa ulkomaille, onko euroalue siihen ainoa tai paras vaihtoehto?
Posted in Kommentit | Tagged , | 1 Comment

Elämä alhaisten korkojen kanssa

Maailman suuret keskuspankit ovat vakuuttuneet alhaisten korkojen ja runsaan rahantarjonnan tarpeellisuudesta taloudellisen kasvun, inflaation ja finanssimarkkinoiden vakauden varmistamiseksi. Tätä vakaumusta eivät ole heikentäneet tämän politiikan toistaiseksi varsin vaatimattomat tulokset (muualla kuin finanssimarkkinoilla) eivätkä varoitukset sen synnyttämistä suurista järjestelmäriskeistä. Päinvastoin, tilanne näyttää kannustavan vain uusiin pyrkimyksiin rahoitusolojen helpottamiseksi jotta omaksutun talousnäkemyksen lupaamat seuraamukset alkaisivat vihdoinkin näkyä.

Uskomusten vahvitukseksi on vähitellen ilmestynyt myös poliittinen pakko. Virallisten odotusten vastaisesti on talouskehitys maailmalla viime aikoina laajasti taas heikentynyt. Samalla monet valtiot ja yritykset ovat jo sen verran velkaantuneita (tässä), että alhainen korkotaso on tärkeä niiden maksuvalmiudelle. Matala inflaatio merkitsee, että nimelliset korkomuutokset heijastuvat sellaisinaan reaalikorkojen muutoksina.

Keskuspankit jatkanevat siten ainakin lähivuosina joukkovelkakirjojen ostoja ja laajentanevat lainojensa vakuudeksi kelpaavien papereiden määrää. Tästä on tuoreimpana esimerkkinä EKP:n lupaus hyväksyä Italian pankkien ongelmaluottoja keskuspankkirahoituksen vakuudeksi (tässä). Samalla saa varautua siihen, että keskuspankit pyrkivät alentamaan korkotasoja edelleen. Jo ennestään alhaisten korkojen takia on siksi edessä negatiiviset korot eli ensi vaiheessa pankkisäästäjät saavat maksaa oikeudestaan tallettaa varansa pankkiin. Koska talletusmaksu lisää käteisen houkuttelevuutta pyritään samalla vaikeuttamaan ainakin laajamittaista käteisen käyttöä ja pitoa (useat puheenvuorot joista esimerkkejä tässä ja tässä).

Negatiivisen koron ei tietenkään tarvitse aina olla luonnoton tai kielteinen asia. Se olisi luonnollinen mm. tapauksessa, jossa sijoittajat laajasti odottavat deflaatiota eli käteisrahan arvon nousua. Tällöin reaalikorko olisikin positiivinen. Se olisi ymmärrettävää myös tilanteessa, jossa odotettavissa olisi laajamittaiset velkaselvitykset – varmojen velkakirjojen korot saattaisivat tällöin kysynnän lisääntyessä painua hyvinkin alas. Tällaiset seikat, jotka myös kielivät harjoitettavan politiikan uskottavuuden puutteista, saattavat ainakin osaksi selittää vahvoiksi uskottujen maiden joukkovelkakirjojen alhaiset tuotot.

Negatiiviset korot ovat muuten kuitenkin usein merkki siitä, että lisäongelmia on odotettavissa tulevaisuudessa.

Kotitalouksille ne viestittävät välittömän kuluttamisen ja velkaantumisen kannattavuudesta ja säästämisen kannattamattomuudesta. Samalla ne kuitenkin heikentävät sijoitustuloja ja sitä kautta myös aikanaan kotitalouksille maksettavien eläkkeiden tasoa eli kertovat myös säästöjen lisäämistarpeesta.

Tuottaville yrityksille ne merkitsevät, yhdessä heikon talouskasvun kanssa, houkutusta tehdä velalla lähinnä finanssisijoituksia tai yritysostoja kun sijoitukset tuotannon lisäämiseksi eivät ole tarpeen. Jos talouskasvun taas odotetaan voimistuvan, matalat korot voivat tehdä myös heikkotuottoisista reaalisijoituksista kannattavia jos ne rahoitetaan pitkäaikaisella velalla.

Finanssisektorilla vakuutusyhtiöiden (ml. eläkeyhtiöt) sijoitustuotot alenevat ja paineet lisääntyvät asiakkaille myönnettyjen etujen heikentämiseksi tai niiltä perittävien maksujen korottamiseksi. Pankkien tilanne kehittyy periaatteessa epämääräisesti kun toisaalta korkotuotot alentunevat mutta luottojen määrä saattaa kasvaa. Alenevat pankkiosakkeiden hinnat viittavat siihen, että markkinoilla odotetaan tuottojen alentumisen dominoivan lopputulosta. Paineet talletuskorkojen alentamiseen ja erilaisten maksujen korottamiseen saattavat sen takia lisääntyä. Viime kädessä pankkijärjestelmä on kuitenkin keskuspankkien erityisessä suojeluksessa. Se merkitsee, että mahdolliset laajat ongelmat pankeille korjattaneen erityistoimin.

Kotitaloudet omistavat tietenkin viime kädessä kaikki yritykset. Matalien korkojen vaikutukset kotitalouksiin määräytyvät siten osittain niiden omistusten kautta. Kielteisimmät vaikutukset keskittyvät niihin talouksiin jotka ovat riippuvaisia eläkkeistä ja pitävät omaisuuttaan pankkitalletuksina. Myönteisimmät vaikutukset keskittyvät velkaantuneisiin talouksiin joiden säästöt pidetään pitkäaikaisissa ja ennestään hankituissa luottokelpoisuuttaan säilyttävissä sijoituksissa.

Näyttää tällä hetkellä siltä, että kaikki tämä jatkuu kunnes sen pysäyttää joko talouskasvun alkaminen, keskuspankkien taloudellisten uskomusten vaihtuminen tai uusi finanssikriisi. Kahden ensimmäisen vaihtoehdon toteutumiselle näyttää kuitenkin tällä hetkellä olevan vähän merkkejä.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment