Tärkeä syksy tulossa

Olen jättänyt blogikirjoitukseni vähemmälle viime aikoina. Siihen on ollut kaksi syytä. Toisaalta olen käyttänyt aikaani kirjoittamaan muuta eli henkilökohtainen kiintiö on tullut täytetyksi toisin. Toisaalta se mistä olen jo vuosia varoittanut, eli määrätietoinen pyrkimys kohti käytännön euroalueen liittovaltiota, on nyt kaikkien nähtävissä. Keskustelun pitäisi nyt kiireellisesti siirtyä koskemaan kysymystä, mitä suomalaisille käytännössä tarkoittaa itsenäisyys. Miten paljon hallitus ja eduskunta voivat luopua päättämisoikeuksistaan ennen kuin itsenäisyys on enää näennäinen? Siitä minulla on oma mielipide muttei riittävästi erityisosaamista muiden valistamiseksi.

EU-komissio on lupaustensa mukaisesti laatinut paperin siitä, miten euroaluetta pitäisi lähivuosina kehittää (tässä). Se on yleisluontoinen ja ylevä tavoitepaperi aikatauluineen, jonka pääkohtiin saataneen päämiesten periaatteellinen siunaus. Yllätyksettömästi se luettelee useita hyvinkin keskeisiä asioita, jotka pitää siirtää hoidettaviksi euroalueen insitituutioille (ml. yhteisvastuu pankkikriiseistä, yhteinen talletussuoja, uusia ohjeistuskeinoja talous- ja sosiaalipolitiikalle ja myöhemmin yhteinen velkainstrumentti, yhteiset rahastot ja uusi yhteinen valtiovarainministeriö).

Lähivuosina on odotettavissa konkreettisia säädösehdotuksia, joiden muodollisista yksityiskohdista, teknisistä ratkaisuista ja aikatauluista saatetaan keskustella paljonkin. Päämiesten lähikuukausina hyväksymiin linjauksiin, sillä tavalla kuin komissio ne tulkitsee, ei kuitenkaan enää palata, jollei jokin suuri jäsenmaa sitä yllättävästi edellytä. Jos Suomen päättäjät haluaisivat pysäyttää maamme siirtymisen osaksi jonkinlaista euroalueen federaatiota, tulisi päätös siis viestittää muille viimeistään syksyyn mennessä. Viivyttely olisi merkki Suomen ajopuupolitiikan ja federaatioon siirtymisen jatkumisesta. Sitä edistää ja helpottaa komission valmius esittää uudistuksia tavalla, jotka eivät muodollisesti edistä yhteisvastuuta vaikka ne käytännössä sen tekevät.

Esimerkkinä komission luovuudesta käyköön ehdotus lähivuosina hyväksyttäväksi ehdotetusta yhteisestä velkainstrumentista. Kyse ei olisi eurobondista vaan sijoituspaperista joka koostuisi kaikkien jäsenmaiden velkapapereista (USA:n finanssikriisistä liikaakin huonoa mainetta saaneet ”asset-backed securities”). Sen hinta vaihtelisi taustalla olevien velkapapereiden riskin ja (joskus toivottavasti palaavan) markkinakoron mukaan. Periaatteessa siihen liittyisi myös tappioriski siltä varalta, että taustalla olevista papereista jokin jäisi takaisin maksamatta (konkurssi). Koska kuitenkin samanaikaisesti on olemassa järjestelmä jonka tarkoituksena on helpottaa jäsenvaltioiden rahoitustilannetta (yhteisvastuullinen EVM) olisi kyse käytännössä viime kädessä yhteisvastuullisesti taatusta sijoitusinstrumentista. Toiveena lienee, että näiden instrumenttien kysyntä varmistaisi heikkojen eurojäsenten valtionpapereiden kysyntää kohtuullisin koroin silloinkin, kun EKP:n ostot aikanaan vähenevät tai päättyvät.

Tulevina kuukausina on odotettavissa vilkas keskustelu siitä, minkälainen euroalue kävisi Suomelle tulevaisuudessa. Sellainen keskustelu on aina hyväksi siitä huolimatta, että sen käytännön arvo jäänee vähäiseksi. Keskustelu käydään tässä vaiheessa pakostakin melko yleisin käsittein joiden soveltaminen käytäntöön tulee olemaan teknisesti ja poliittisesti erittäin vaikeaa.

Muutama esimerkki ehkä valaisevat ongelman. Olettakaamme, että Suomi ehdottomasti kieltäytyisi yhteisvastuun lisäämisesta (nykyisen hallituksen kanta). Kelpaisiko meille silloin edellisessä kappaleessa selostettu yhteisvastuuta muodollisesti (muttei käytännössä) välttävä rahoitusinstrumentti ja millä reunaehdoilla? Kelpaisiko meille pankkiunionille ehdotettu lisäosa, jossa valtiot/veronmaksajat viime kädessä rahoittavat pankkeja järjestelmäkriisissä muodollisella ehdolla, että nämä rahat jossain vaiheessa maksetaankin takaisin (jota voi suuresti epäillä käytännössä tapahtuvan)? Kelpaisiko meille tulevaisuudessakin tarina, jonka mukaan yhteisvastuu ei kasva niin kauan kuin annettuja lainoja ei muodollisesti kirjata alas siitä huolimatta, että lainaehdot sovitaan velkasiirron varmistamiseksi (niin kuin jo olemme sopineet Kreikan tapauksessa)?

Ongelma syntyy siitä, ettei yhteisvastuun kasvu aina perustu yksiselitteisiin säädöksiin vaan voi toteutua epäsuorasti hyvin monella tavalla. Suurin ja vaikeimmin arvioitava pulma on, ettei voi olla varmuutta euroalueen puitteissa sovittujen sääntöjen tulkinnasta ja soveltamisesta. Tämä johtuu ainakin kahdesta asiasta. Euroalueen instituutioilla on väistämättä federaatio pysyvänä tavoitteenaan ja niiden esitykset ja toimet pyrkivät sitä mahdollisuuksien mukaan edistämään. Lisäksi säädösten soveltaminen on osittain poliittinen prosessi johon heijastuvat kulloinkin vallitsevat suurten jäsenmaiden tavoitteet ja ongelmat. Suomen mahdollisesti asettamien lisäintegraation rajoitteiden noudattaminen tällaisessa ympäristössä on käytännössä hyvin vaikeaa. Tämä merkitsee, että nyt alkava keskustelu palvellee enemmän päättäjien ja heidän asiantuntijansa hyvän olon ja omantunnon kaipuuta kuin virkakoneiston tulevaisuuden poliittisten päätösten valmistelua.

Suomen päättäjillä ja monilla muillakin näyttää olevan käsitys, jonka mukaan tulevan euroalueen integraation rajaaminen meille sopiviin uomiin on mahdollista ja ehkä helppoakin. Mielestäni tämä on toiveajattelua. Jos taloudellinen ja poliittinen kehitys suurissa jäsenmaissa sen sallii, on edessä jonkinlainen federaatio jonka oleellisiin piirteisiin pienet maat eivät pysty vaikuttamaan. Jos suomalaiset tätä hyväksyvät, ei tarvitse oikeastaan tehdä muuta kuin jatkaa tulevien esitysten hyväksymistä kuten tähänkin saakka. Jollei kehitystä hyväksytä, on taas vaikeaa nähdä muuta vaihtoehtoa kuin sanoutua irti valtaosasta uusista euroalueen instituutioita koskevista tai sivuavista säädöksistä.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | 1 Comment

Laatulehden maakosketus

Laatulehdeksi tunnustautuva Helsingin Sanomat on pääkirjoituksessaan 14.4.2017 ilmoittanut Suomen talouskehityksen osoittavan, että eräiden tarkkailijoiden europessimismi on erehdys (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005170570.html). Lausuma antaa aihetta uskoa, ettei kyseisen pääkirjoituksen kirjoittajan tapoihin kuulu oman lehden kovin tarkka lukeminen.

Kirjoituksessa iloitaan siitä, että Suomen talouskäyrät ovat osoittaneet ylöspäin jo muutaman kuukauden ajan. Tämä äärimmäisen lyhyen ajan ilmiö ilmeisesti tekee tyhjäksi sen, että Suomen kasvu on jäänyt poikkeuksellisesti hyvin alhaiseksi finanssikriisin alusta melkein vuosikymmen sitten. Myöskään se on ilmeisesti yhdentekevää, että nykykasvu edelleen on suuresti ja kestämättömästi riippuvainen rakentamisen eikä maallemme oleellisen viennin elpymisestä. Kotitalouksien ja valtion korkea ja lisääntyvä velkaantuminen kysynnän ylläpitämiseksi ei ilmeisesti myöskään vähennä kirjoittajan ilon määrää.

Samoin pääkirjoituksen kirjoittaja pitänee yhdentekevänä, että useimmat euroalueen vaikutuksista huolestuneet tarkkailijat pyrkivät katsomaan arvioinneissaan eteensä pidemmälle muutamaa kuukautta pidemmälle. Ilon pilaajaksi ei mainita esim. Italiaa jossa kasvu matelee alhaisena ja epävakaana jo vuosia vaan Espanjaa, jossa taloudellinen tervehtyminen on menossa jo kolmatta vuotta. Kirjoittajan huolta ei myöskään herätä se, että monien tarkkailijoiden mielestä suurin ongelma euroalueella onkin jäsenmaiden perin pysyvä ja merkittävä erilaisuus eikä suinkaan niiden kaikkien huonokuntoisuus.

Kaikista näistä kirjoittajan iloa heikosti tukevista seikoista on viime viikkoina ja kuukausina raportoitu lehden omilla sivuilla. Monet näistä jutuista ovat olleet laadultaan hyviä ja kirjoittaja olisi voinut käyttää niitä pohtiessaan Suomen ja euroalueen tilaa. Näin ei näytä tapahtuneen ja voi vain toivoa, että kyse on puutteellisesta lukuinnosta eikä ymmärryksen tai halun puuttumisesta.

Pääkirjoituksesta huolimatta on tietenkin kaikki syy toivoa, että Suomen talous tervehtyisi nopeasti ja pysyvästi. Siihen on kuitenkin vielä matkaa eivätkä maamme laatulehdistön niin usein vähättelemät euroalueen asettamat rajoitteet tätä matkaa helpota.

Posted in Kommentit | Tagged , , | Leave a comment

Olisiko euroero kannattava?

Olen aikaisemminkin ihmetellyt eräiden asiantuntijoitten tapaa käsitellä jäsenyyttämme euroalueella. Useat maamme nimekkäimmistä talousneuvojista myöntävät nykyään, että Suomen liittäminen euroon oli virhe. Euro ei ole ollut Suomelle hyvä taloudellinen ratkaisu. Silti siinä on heidän mielestään jatkossakin pysyttävä, koska eroamisen kustannukset ovat liian korkeat. Tällä lausumalla he ilmaisevat myös epäsuorasti kannattavansa kaikkea sitä mitä euro tulevaisuudessa saattaa tuoda mukanaan. Tulevaisuus ja pitkän tähtäyksen seuraamukset painavat siinä analyysissa melko vähän.

En itsekään kuulu niihin joiden mielestä Suomen pitää erota eurosta hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan pidän tärkeänä, että suomalaiset selvittävät itselleen mitä todennäköisesti on edessä sekä euronalueen jäsenenä että sen ulkopuolella. Sekä lyhyen että pitkän aikavälin tapahtumat ovat siinä selvittelytyössä tärkeitä. Päätösten pitää perustua laajan yleisönkin tietoon, harkintaan ja haluun. Jollei tähän ole valmiutta voi edessäpäin helposti olla hyvinkin vakavia poliittisia vaikeuksia.

Yhä selvemmin alkaa näyttää siltä, että eurojäsenyys ennen pitkää edellyttää hyvin tiukkaa liittymistä etenkin Saksan ympärille muodostuvaan maiden liittoumaan. On muotoseikka halutaanko tätä liittoumaa kutsua liittovaltioksi tai joksikin muuksi. Pääasia on ymmärtää, että jäsenmaiden oikeus tehdä itsenäisiä päätöksiä vähitellen ja ehkä nopeastikin katoaa. Eurojäsenyys maksaa ainakin itsenäisyyttä.

Eurooppalaisittain kummallinen hyvinvointivaltio Suomessa ei selvinne tästä muutoksesta. Tuoreista EU-viranomaisten näkemyksistä ilmenee halu ja tarve keskitetysti mm. säädellä verotusta ja valvoa kilpailukykyä euroalueella. Tähän prosessiin sisällytetään vähitellen helposti lähes kaikkea mitä vaikuttaa yritysten tulovirtaan. Suomessa tähän lukeutuisi esim. monet ay-liikkeen tärkeiksi kokemia oikeuksia ja toimintaedellytyksiä. Suomen vielä suhteellisen korkeiden julkisten sosiaalimenojen voidaan olettaa merkittävästi supistuvan kun verotulotkin supistuvat, velkaantuminen on rajoitettu ja yritysten kilpailukyky pitää nostaa Saksan yritysten tahdissa.

Ikäviä mahdollisia tulevaisuudenkuvia torjutaan usein väittämällä niitä poliittisesti mahdottomiksi. Niin tehdään myös euroalueen liittovaltiokehityksen osalta. Tämä on kuitenkin itsensä pettämistä. Euroalueen liittoutumiskehitys tulee etenemään kulloinkin siinä missä jokin askel tulee edes hetkeksi poliittisesti mahdolliseksi. Sen jälkeen siirtyy painostus uuteen kohtaan jolle vähän ajan kuluttua tapahtuu samaa. Saksan ja euroalueen viranomaisten edun mukaista on laajan ja vahvan, valvottaviin sääntöihin perustuvan liittoutuman synnyttäminen. Sitä muut maat voivat korkeintaan hidastaa mutteivät estää. Joka ei halua tällaiseen kyytiin mukaan on siten parasta hypätä siitä pois ajoissa.

Kuinka kallis olisi Suomen ero euroalueelta? Luotettavaa vastausta siihen ei voida antaa. Suuri osa kustannuksista on poliittisia menetyksiä (esim. turvallisuus, matkustamisen helppous). Osa kustannuksista riippuisi muiden poliittisista päätöksistä (etenkin muun euroalueen vasta- ja kostotoimet). Suuri osa taloudellisista hyödyistä ja kustannuksista johtuu eron moninaisista vaikutuksista lyhyen ja pitkän aikavälin talouskasvuun.

On kuitenkin mahdollista laatia hyvin karkeita laskennallisia esimerkkejä taloudellisten hyötyjen ja kustannusten yhteisvaikutuksesta. Näin voidaan saada jonkinlainen kuva siitä, miten lyhyen ja pitkän aikavälin hyödyt ja kustannukset saattavat suhtautua toisiinsa.

Eron kustannuksia on väitetty valtaviksi niitä kuitenkaan tarkemmin erittelemättä. Voidaan olettaa, että tärkeimmät niistä liittyvät Suomessa käytetyn euroalueen maksujärjestelmän tilapäiseen toimimattomuuteen ja sitä seuraavaan vaihdannan hidastumiseen. Lisäksi saattaa olla, että muut euromaat ja niiden viranomaiset (etenkin EKP) haluaisivat vaikeuttaa eroa tai sen seuraamuksia erilaisin pankkijärjestelmää ja vientiä vaikeuttavin toimin. Kustannukset olisivat kuitenkin tilapäisiä vaikka ne voisivat kestää jopa muutaman vuoden.

Eron hyödyt ilmenisivät jos kansallisten päättäjien harjoittama talouspolitiikka olisi nimenomaan Suomelle paremmin sopiva kuin ulkomaisten päättäjien harjoittama Keski-Eurooppaan sopiva politiikka. Tämä näkyisi vähitellen Suomen talouskasvun nopeutumisena. Oma valuutta varmistaisi kilpailukyvyn ja viennin tasaisemman ja paremman kehityksen edellyttäen, että valuuttakurssi olisi vapaasti markkinoiden määriteltävissä. Julkinen valta voisi, ainakin periaatteessa, harjoittaa sen turvin sellaista politiikkaa joka olisi juuri Suomen talouselämän kannalta paras. Mahdolliset tuotantoakin häiritsevät sopeutumiskitkat euroalueen vaatimiin uusiin yhteiskuntajärjestelmiin poistuisivat.

Mahdollisten alkuajan kustannusten suuruusluokka on vaikea ennakoida, koska ne sisältävät myös häiriön epäsuorat kustannukset eli tuotantomenetykset. Vertailun vuoksi mainittakoon, että äskeisen finanssikriisin kokonaiskustannukset USA:lle on arvioitu olevan vuosina 2008-2020 40-90 % yhden vuoden BKT:stä. Suorat kustannukset sen sijaan näyttävät jääneen Ruotsin pankkikriisin luokkaan eli 4-5% BKT:stä (tässä). Korkeat luvut selittyvät sillä, että kasvuvauhti näyttää alentuneen pitkäksi mutta rajatuksi ajaksi. Finanssikriisien budjettikustannukset sitten 1970-luvun olivat taas keskimäärin 8% BKT:sta teollisuusmaissa ja 14% kehitysmaissa (tässä). Arvaisin kuitenkin, etteivät kokonaiskustannukset olleet vastaavasti korkeammat koska kriisit sattuivat keskimäärin korkean globaalin kasvukauden aikana.

Olettakaamme, että euroero Suomen tapauksessa johtaisi samansuuruisiin vuosittaisiin kokonaiskustannuksiin kuin USA:ssa (BKT jäisi noin 3½-7½ % alle tuotannon normaalitason) mutta vain 2-4 vuodeksi eli kokonaismenetys olisi noin 7-30% yhden vuoden BKT:stä. Tämän jälkeen tilanne palautuisi normaaliksi mutta pitkän aikavälin kasvu olisi, yllä selitetyistä syistä, pysyvästi korkeampi kuin se olisi euroalueen jäsenenä. Kasvun kiihtyminen keskimäärin 1 prosenttiyksiköllä olisi jo melkein uskomaton saavutus mutta ½ prosentin lisäys olisi jo ehkä saavutettavissa, varsinkin jos euroalueella aika kuten tähänkin saakka olisi sekava ja haasteita täynnä.

Tulevien vuosien tulot olisi diskontattava nykyhetkeen käyttäen korkoa jonka taso riippuisi koko yhteiskunnan lyhyen ja pitkän ajan hyötyjen keskinäisestä arvostuksesta. Sopivan korkotason valinta on monimutkaista ja riippuu siitä miten paljon halutaan korostaa tulevaisuuden merkitystä (tässä ). Alhainen korko merkitsee, että tulevaisuudelle annetaan suuri arvo. Korkea korko taas merkitsee, että lyhyen aikavälin tapahtumat saavat suuren arvon. Vertailemalla tuloksia 2-8 %:n korolla antanee käsityksen siitä, miten tärkeä on myös pidemmän aikavälin seuraamusten huomioiminen. Valinnan merkityksestä mainittakoon, että 100 euron lisätulon arvo kymmenen vuoden päästä olisi 2% korolla 82 euroa mutta 8% korolla vain vähän yli puolet siitä eli 46 euroa.

Kysymys on, miten kauan kestää ennen kuin korkeampi kasvuvauhti (diskontattuna) on korvannut euroeron kustannukset. Lukijalla on käytettävissään valmis laskuohjelma (tässä) jonka avulla voi tarkastella eri olettamusten merkitystä. Yllä mainittujen lukujen käyttäminen osoittaa mm. seuraavan mahdollisesta euroerosta:

  • Mitä alhaisemmiksi kustannukset pystytään painamaan esim. etukäteen varautumalla ja kostotoimia välttämällä, sitä nopeammin ne korvautuvat ja sitä suuremmat ovat nettohyödyt.
  • Jos lisäkasvu olisi alhainen niin korkeat alkukustannukset eivät korvaudu kohtuullisen ajan sisällä. Vastaavasti, jos lisäkasvu nousisi merkittävästi tulonlisät kattaisivat melko nopeasti alkukustannukset.
  • Pitkän tähtäyksen seuraamusten arvostaminen (alhainen korko) merkitsee, että euroeron nettohyödyt olisivat positiivisia jolleivät alkukustannukset ole suuret (yli 20% BKT:stä). Keskittyminen vain lyhyen aikavälin kustannuksiin ja hyötyihin (korkea korko) taas merkitsee, ettei euroero koskaan ole kannattava paitsi jos odotettavissa oleva kasvulisä on epäuskottavan suuri ja kustannukset samalla kohtuullisia (10% BKT:stä tai alle).
  • Euroeron kannattavuuden arvioiminen edellyttää alkukustannusten ja tulevan lisäkasvun vertailua. Tällöin on oleellista miten korkealle arvostetaan tulevaisuutta nykyhetkeen verrattuna. Keskittymällä nykyhetkeen sekä arvioimalla alkukustannukset suuriksi ja tuleva lisäkasvu pieneksi voidaan osoittaa euroero kannattamattomaksi. Tekemällä päinvastaisia arviointeja voidaan taas osoittaa euroeron olevan yleensä taloudellisesti hyödyllinen.
Posted in Kommentit | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Eurooppa tienhaarassa

Euro Think Tank (ETT) on juuri julkaissut blogin otsikolla “Eurooppa tienhaarassa — liittovaltioon vai ei”. Olen osallistunut sen kirjoittamiseen yhdessä Heikki Koskenkylän ja Tuomas Malisen kanssa.

Blogi löytyy tästä. Sen pääargumentit lienevät pääosin lukijoilleni tuttuja. Euro voi vakaasti toimia joko osana liittovaltiota tai osana järjestelmää josta puuttuu keskusjohtoisuus ja taloudellista yhteisvastuuta. Koska jäsenmaiden monet johtavat poliitikot ja euroviranomaiset tavoittelevat liittovaltiota, kehitys käy parhaillaan siihen suuntaan.

Lopulliset päätökset euroalueen tavoitteesta saatetaan, Brexitin synnyttämässä hädässä, vaatia jäsenmailta jo kuukausien eikä vuosien päästä. ETT:n blogissa spekuloidaan siitä, minkälainen tulevaisuus odottaa liittovaltiossa ja sen vaihtoehdoissa.

Suosittelen tutustumista blogiin.

Posted in Kommentit | Tagged , , | Leave a comment

Suomella edessään merkittävä tienhaara

Keskipakoisvoima on kasvanut EU:ssa ja jopa euroalueella. Brexit näyttää todella toteutuvan. Britannia vaikuttaa valmiilta tarvittaessa luopumaan taloudellisista eduista saadakseen takaisin yksinoikeutensa määrätä maahanmuutosta ja lainsäädännöstä. Puola ja Unkari haluavat kehittää omia yhteiskuntamallejaan, jotka eräiltä osin eivät vastaa muun unionin periaatteita. Kreikassa vallitsee syvä taloudellinen lama ja maa näyttää voivan enää valita sen jatkumisen ja euroeron välillä. Useissa keskeisissä EU-maissa ovat nykyisen integraatiomallin vastaiset poliittiset liikkeet vahvistaneet asemiaan jo usean vuoden ajan.

Sekä Brexit että Trumpin voitto USA:n presidentinvaaleissa näyttävät perustuvan osittain samoihin syihin. Eräiden analyysien mukaan (niin kuin tässä, tässä ja tässä) maita ovat pitkään hallinneet globalisaation, integraation ja digitalisaation hyötyyn uskovat ja siitä hyötyvät ryhmät. Kehityksestä vähemmän hyötyneet tai siitä jopa kärsineet on jätetty käytännön päätöksenteossa huomiotta tai ne ovat itse jättäytyneet vaikuttamisyrityksistä sivulle. Auttaminen sosiaalimenoja kasvattamalla, niin kuin useissa maissa on tehty, ei ole estänyt näiden ryhmien tulevaisuuskuvien synkentymistä. Globalisaatiosta hyötyvien maahanmuuttajien määrän kasvu näyttää antaneen monessa tapauksessa sysäyksen viime vuosikymmenten kehityksen aktiiviselle vastustamiselle.

Neljään liikkumisvapauteen (tavarat, palvelut, pääoma ja ihmiset) perustuvalle EU:lle tällaisen kehityksen vahvistuminen olisi kohtalokasta. Unionin yhtenäisyys perustuu siihen, että poliittiset päättäjät kaikissa jäsenmaissa sitoutuvat sellaisiin hankkeisiin, järjestelyihin ja lainsäädäntöön, joka varmistaa ja vahvistaa näitä neljää vapautta unionin sisällä. Euroalueen yhtenäisyys perustuu tämän lisäksi vaatimukseen, että kansalaiset eri maissa suostuvat vielä pidemmälle menevään sitoutumiseen ankarien taloudellisten seuraamusten uhalla. Hidas kasvu, korkea työttömyys, pankkiongelmat sekä alistuminen euroalueen viranomaisten määräyksiin ovat vähitellen niiden maiden kohtalo, jotka eivät sisäisin toimin pysty tai halua ylläpitää kilpailukykyään. Lopputavoitteena pidetään ainakin EU-viranomaisten keskuudessa käytännön liittovaltion syntymistä (kts. viiden presidentin raporttia).

On vaikeaa kuvitella, että EU:ta tai euroaluetta voitaisiin vakaasti ja onnistuneesti kehittää tilanteessa, jossa useissa maissa toimii aktiivinen tyytymättömien vähemmistö. On todennäköistä, että lähiajan vaalit ja muu kehitys EU:n jäsenmaissa osoittavat kasvavaa tyytymättömyyttä saavutettuun integraatioon ja sen seuraamuksiin. Tämän takia on käytännössä pakko muuttaa joko unionin tavoitetta, aikataulua tai laajuutta.

Unionissa voitaisiin erotella muutama iso kysymys (esim. ilmasto, kauppa, ulkorajat) joita olisi tehokkainta hoitaa yhdessä. Muut asiat jätettäisiin jäsenmaiden vastuulle ja unelmat liittovaltiosta unohdettaisiin. Vaihtoehtoisesti voitaisiin pyrkiä pysäyttämään integraatiokehitys suunnilleen nykytasolle toivoen, että jäsenmaat sisäisillä ohjelmilla (sosiaalipolitiikka, kasvua kiihdyttävät toimet) vähitellen saisivat tyytymättömien määrän vähenemään. Lopuksi voitaisiin sopia usean vauhdin EU:sta, jossa vain osa jäsenmaista jatkaisi kohti liittovaltiota muiden saadessa luvan edetä ehkä huomattavastikin hitaammin.

Viime kuukausien keskustelussa nämä vaihtoehdot ovat kaikki olleet tavalla tai toisella esillä. Etenkin Itä- ja Keski-Euroopan jäsenmaat kannattavat valtuuksien palauttamista jäsenmaille (esim. tässä). EU-komissio on vakuuttanut jo hidastaneensa uusien säädöshankkeiden tekemistä ja siten siltä osin integraatiokehitystäkin, vaikka se samalla aikoo jatkaa uusien isojen hankkeiden toteuttamista (ilmoitus tässä). Suuret jäsenmaat ovat osaltaan päätymässä näkemykseen, että Britannian eroon tulee vastata jäljelle jäävien jäsenmaiden vielä tiukemmalla ja nopeutetulla integraatiolla (mm. tässä). Yleisemminkin jäsenmaat ovat vaatineet yhteisiä ponnistuksia rajavalvonnan ja puolustuksen hyväksi (tässä ja tässä). Ehdotuksia talouspolitiikan nykyistä vielä tiukemmasta koordinaatiosta on myös odotettavissa. Edessä on siis uusia merkittäviä vastuun ja vallan siirtoja EU:n viranomaisille (niin kuin viiden presidentin raportissa on ehdotettu). Vastahakoisten jäsenmaiden tyynnyttämiseksi on siksi samalla uudelleen herätetty henkiin ajatus usean vauhdin EU:sta (esimerkiksi tässä)

Merkit viittavat nyt siihen, että Britannian ero johtaa integraation tiukentamiseen, nopeuttamiseen ja syventämiseen siihen halukkaiden jäsenmaiden osalta. Muut jäsenmaat voivat jättäytyä tästä kehityksestä mutta velvoitetaan ehkä joskus liittymään siihen. Edellytyksenä tälle kehitykselle on, etteivät EU-skeptiset voimat vahvistu valtaanpääsyyn saakka tämän vuoden vaaleissa Hollannissa, Ranskassa ja Saksassa huolimatta integraatiokehityksen nopeutumispaineista. Mikäli näin kuitenkin tapahtuu olisi todennäköisemmin edessä euroalueen ja ehkä EU:nkin pirstoutuminen. Saksan edun mukaista olisi, siihen liittyvistä ongelmista riippumatta, säilyttää ympärillään mahdollisimman laaja euroalueeseen jäävä maaryhmä (eräs arvio tässä).

Suomessa on annettu ymmärtää, ettei maamme kannata nykyistä pidemmälle menevää integraatiota eräitä yksittäisiä kysymyksiä lukuunottamatta (esim. puolustus, ilmastokysymys ja rajavalvonta). Euroalueen kehityspaineet haastavat tätä laajalle levitettyä mielikuvaa lähiaikoina varsin ankarasti. Merkittäviä uusia avauksia integraation syventämiseksi ja laajentamiseksi liittovaltion suuntaan on odotettavissa EU-komission taholta. Euroalueen jäseniltä vaadittaneen tiukimpaan integraatioon osallistumista tai jossain vaiheessa vaihtoehtoisesti ainakin tilapäistä siirtymistä euroalueen ulkopuolelle. Sellainen kehitys ensin heikentäisi mutta keskipitkällä aikavälillä vahvistaisi euroa merkittävästi Saksan kasvavan taloudellisen painoarvon takia.

Eroamalla Saksan läheisestä tukijoukosta Suomi voisi valita vähemmän tai ainakin hitaamman integraation vaihtoehdon niin kuin todennäköisesti tulevat tekemään Itä- ja Keski-Euroopan useat pienet maat. Jollei tähän ole halua, on edessä sellaisen euroalueen jäsenyys joka vaatii Suomelta vielä enemmän juuri sitä, mitä tähän saakka emme ole pystyneet tuottamaan eli joustavaa kotimaista palkka- ja kustannuskehitystä. Lisäksi vaaditaan vielä tiukemmin ulkoa johdettua talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa kuin tähän saakka. Niin kuin USA:ssa joskus sanotaan ”you ain’t seen nothing yet”. Päättäjiemme onneksi ja kansalaisten pulmaksi kaikki ei tapahtune samanaikaisesti. Siten voitaneen vielä jonkin aikaa julkisuudessa jatkaa ikään kuin mitään ei edelleenkään olisi tapahtumassa.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Jospa kolme tuoretta puheenvuoroa eurosta pitäisivät kaikki paikkaansa?

Viime päivinä on julkaistu useita merkittäviä puheenvuoroja Suomen eurojäsenyydestä ja sen yhteydestä taloutemme huonoon tilaan. Niin kuin tavallisesti, puheenvuorot ovat mielenkiintoisia sekä niissä esitettyjen että sanomatta jätettyjen asioiden takia.

Jaakko Kianderin kommentin (tässä) lähtökohta on, että Suomen viime vuosina euroalueella kohtaamat ongelmat ennakoitiin yleisellä tasolla ennen liittymistä. Niiden hoitamiseksi hahmoteltiin toimenpiteitä, jotka on otettu käyttöön elektroniikka- ja paperiteollisuuden kriisin seurausten lieventämiseksi (julkinen velkaantuminen, kilpailukykyä ylläpitävät palkkaratkaisut). Tämä politiikka jatkuu edelleen ja tuloksiakin on alkanut näkyä. Perinteisiä oman valuutan voimakkaita korjausliikkeitä aikanaan hyvänä ja nyt huonona aikana ei siis ole tarvittu taloushäiriöiden korjaamiseksi.

Paavo Lipponen katsoo tilannetta suhteessa Ruotsiin (tässä). Suomen taloudelliset ongelmat johtuvat hänen mukaansa siitä, etteivät hallitukset ole sopeuttaneet politiikkaansa eurojärjestelmän vaatimuksiin. Nykyisen hallituksen aikana sovittu kilpailukykysopimus antaa kuitenkin mahdollisuuden taloudelliseen nousuun. Ruotsi taas on koko ajan noudattanut eurojärjestelmän edellyttämää talouspolitiikkaa, vaikkei eurojärjestelmään kuulukaan. Jäsenyyden kaikki edut kuitenkin menetettiin siellä kansanäänestyksen takia silloisen hallituksen pyrkimyksistä huolimatta.

IMF:n entinen pääekonomisti Kenneth Rogoff pitää todennäköisenä eräiden maiden (esim. Italian) euroeroa tulevina vuosina. Sen sijaan hän pitää itsetuhoisena Suomen mahdollista eroa tällä hetkellä (tässä). Niin kuin eräät suomalaiset asiantuntijat, hän viittaa suuriin teknisiin, taloudellisiin ja poliittisiin erokustannuksiin niitä kuitenkaan erittelemättä. Lähtöä euroalueelta kannattaisi hänen mukaansa kuitenkin harkita heti jos Saksa jättäisi euron.

Nämä kolme puheenvuoroa näyttävät kolmelta melko erilaiselta käsitykseltä Suomen eurojäsenyydestä ja sen tulevaisuudesta. Kaikki kommentoijat ovat kuitenkin omalla alallaan varteenotettavia asiantuntijoita, joiden puheenvuorot saattavat erota lähinnä näkökulman ja kokemuksen mukaan. Koska kaikki silloin ovat omalla tavallaan oikeassa, kannattaisi ainakin periaatteessa yrittää yhdistää puheenvuorot kokonaisuudeksi. Millainen on kuva Suomen tulevaisuudesta jos kaikki kolme puheenvuoroa kuvastaisivatkin samaa tilannetta?

Kianderin mielestä nykyinen tilanne euroalueella on normaalia kriisin jälkeistä aikaa, eikä suurta muutosta ole odotettavissa. Koska vähitellen on opittu elämään euron vaatimilla suuremmilla sisäisillä joustoilla, eurojärjestelmässä kannattanee pysyä. Taloudellinen tilanne vähitellen taas kohentunee kun onnistunut sopeutuminen kilpailutilanteeseen on jatkunut riittävän pitkään.

Lipposen mielestä Suomi taas ei ole sopeutunut riittävästi eurojäsenyyteensä, jonka tärkeimmät edut kuitenkin ovat muualla kuin taloudessa (turvallisuus, ulkopolitiikka?). Eurojärjestelmässä on sen suoman suuren kokonaishyödyn takia pysyttävä sen tuottamista mahdollisista taloudellisista vaikeuksista ja kustannuksista huolimatta.

Rogoff näkee Suomen etuna nimenomaan Saksan seuraamisen ilmeisesti euroalueen muusta kehityksestä riippumatta. Vaikka euroalue tulee menettämään tulevina vuosina ehkä suuriakin jäseniä (seurauksena varmaan raskaat yhteisvastuulliset finanssikriisit euroalueella) olisi Suomen johtotähtenä Saksan europolitiikka. Jos Saksa jättäisi euroalueen muuttuisivat Suomelle muuten raskaat tekniset, taloudelliset ja muut erokustannukset jostain syystä vähäisiksi.

Yhteenveto kommentoijien eksplisiittisistä mutta etenkin implisiittisistä näkemyksistä ei kuulosta Suomen kannalta kovinkaan imartelevalta.

Euroalueen tulevaisuus on finanssikriisejä ja poliittista eripuraa täynnä (Rogoff), mikä varmistanee että talouskasvu normaaliaikanakin säilyy hitaana huolimatta nykyisestä pienestä piristymisestä (Kiander). Suomen kyky sopeuttaa kilpailukykynsä on ilmeinen (Kiander) mutta riittämätön (Lipponen) eli vientimme edellytykset pysyvät tältä osin pitkään heikkoina. Tuloja tärkeämpää ovat kuitenkin muut tulevaisuuden edut (ainakin Lipponen ja Rogoff). Erityisen tärkeää Suomelle on mahdollisuus poliittisesti lähestyä Saksaa (Rogoff). Heikko talouskasvu on tästä hyödystä vähäinen hinta eikä eurojäsenyyttä kannata kyseenalaistaa (Kiander, Lipponen).

Jäsenyyden kokonaishyöty (Lipponen) liittynee siten toivoon, että Saksa pysyvästi nousee EU:n johtavaksi voimaksi. Erityisen läheisenä partnerina Suomi voisi tällöin Saksan kautta saada sekä turvaa että vaikutusvaltaa. Suomen tulee siten tarkasti seurata Saksaa myös valuuttajärjestelmänsä osalta (Rogoff). Suuriksi väitetyt euroeron kustannukset liittyvät etenkin Saksan partner-aseman heikentymiseen eikä taloudellisiin tai teknisiin ongelmiin (Rogoff).

Suomen historiaa tunteville tällainen asetelma ei ole uusi vaan osittainen toisinto jo itsenäisyyden alkuaikojen tapahtumista. Asetelman riskialttein osa on tietenkin kysymys siitä, muodostuuko yleinen kehitys Euroopassa nyt sellaiseksi kuin euroon liittymisen aikaan odotettiin. Jollei, on Suomi solminut sopimuksen joka käytännössä velvoittaa pitkäksi ajaksi uhraamaan omien kansalaisten tuloja ja maan itsemääräämisoikeutta kuvitteellisiksi osoittautuvien kokonaishyötyjen tavoittelussa.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Europolitiikkamme riskejä

Suomessa näyttää vallitsevan euron osalta ristiriitainen tilanne. Toisaalta tunnustetaan melko yleisesti, että euroalueeseen liittyminen oli virheratkaisu, joka on johtanut mm. korkeaan velkaantumiseen ja heikkoon talouskasvuun. Toisaalta todetaan samalla, ettei eurosta ole poispääsyä siihen liittyvien melko epämääräisten mutta suuriksi arveltujen taloudellisten ja poliittisten kustannusten takia. Käytännössä päättäjämme ovat tyytyneet odottamaan tilanteen parantumista muualla ja häivyttämään kansalaisten huolia julkista velkaa kasvattamalla.

Euro ei tietenkään ole ongelma vain Suomelle vaan useille muillekin jäsenmaille. Euroalueella talouskasvu edellyttää, että maa ja sen yritykset ylläpitävät kilpailukykyään muulla tavalla kuin joustavalla valuuttakurssilla (tuottavuus, uudet tuotteet, kustannuskuri, tulotason alennus). Useat jäsenmaat eivät tähän ole yltäneet, ja euroalueen puolustajat ovat pitkään toivoneet niiden pikaisesti ryhtyvän tätä mahdollistaviin nk. rakenteellisiin uudistuksiin (katso esimerkiksi). Joka maassa ensisijainen uudistustarve on erilainen, mutta yhteiskunnallisesti syvälle käyvä (tässä). Uudistuskyky on riippuvainen kansallisista valmiuksista, eli päättäjät tarvitsevat muutoksille pitkään pysyvän ja suuren poliittisen kannatuksen.

Rajallinen uudistumiskyky sekä poliittinen halu säilyttää euroalue ehjänä ovat johtaneet jäsenmaiden lisääntyvään velkaantumiseen ja yhteisvastuuseen. Lisävelkaa ottamalla ovat valtiot, Suomi mukaanlukien, pystyneet osaltaan ylläpitämään kansalaistensa elintasoa. Kun julkisen vallan tulot eivät riitä menoihin rahoitetaankin osa menoista uudella velalla. Keskuspankit rahoittavat tämän uuden velan halvalla, osana ennennäkemättömän kevyttä rahapolitiikkaansa. Monessa euroalueen jäsenmaassa tämä on epäilemättä auttanut ylläpitämään kansalaisten uskoa eurojärjestelmän siunauksellisuuteen. Euroalue lähestyy tältä osin kuilun reunaa.

Velaksi eläminen on vain tilapäisratkaisu siinäkin tapauksessa, että rahoittajana on keskuspankki. Markkinarahoituksen hinta kasvaa velkaantumisen myötä ja pakottaa viime kädessä velkasaneeraukseen, jollei valtio tai yritys pysty elämään tulorahoituksellaan. Saneerauspakko vain tulee keskuspankkirahoituksen tapauksessa myöhemmin eli viimeistään silloin, kun kansainvälinen yleisö menettää luottamuksensa päättäjien kykyyn ja haluun pysyä tulorahoituksen rajoissa. Haluttomuus käyttää euroa maksuvälineenä pakottaisi siinä vaiheessa luopumaan keskuspankin tukemasta velkaantumisesta. Setelirahoituksen enimmäismäärä ja -kesto voivat olla hyvin erilaisia eri valuuttojen osalta.

Vaihtoehto setelirahoitukselle ovat jäsenmaiden väliset tulonsiirrot hitaan uudistuskyvyn maille. Siirtoja myöntävien jäsenmaiden edun mukaista olisi, että siirrot olisivat tilapäisiä ja saajamaiden tiukan budjettikurin rajoittamia. Saajamaiden edut ovat vastakkaisia, eivätkä maat liene valmiita alistumaan toisten jäsenmaiden suoraan määräysvaltaan. Euroalue ei pysy koossa, jos jäsenmailta vaaditaan mahdottomiksi koettuja uudistuksia ja uhrauksia. Tulonsiirtojakin koskevia sääntöjä tulkitaan ja sovelletaan siten tulevaisuudessa todennäköisesti varsin joustavasti. Tulonsiirroista tullee pysyviä ja ennakoitua suurempia, kun sovituista uudistuksista ja ehdoista käytännössä poiketaan euroalueen eheyden pelastamiseksi.

Suomelle sovitetaan toistaiseksi maksajan asemaa, samoin kuin mm. Saksalle ja Hollannille. Jos kuitenkin epäonnistumme kilpailukyvyn palauttamisessa ja ylläpitämisessä voi edessä joskus olla myös päinvastainen tilanne. Tällöin Suomi anoisi muulta euroalueelta rahoitusapua, mikä olisi tarjolla kireitten ja yksityiskohtaisten ehtojen kera. Tulonsiirtojen euroalueella Suomi menettäisi joko tulojaan, itsemääräämisoikeuttaan tai molempia.

Suomen liimautumista maalle taloudellisesti epäedulliseksi todettuun järjestelmään on vaikeaa ymmärtää. Vaihtoehtoja on aina hyvä harkita, koska edessä voi olla mainostettua huomattavasti epäedullisempi eurojäsenyys. Lisäksi edessä saattaa olla ikäviä yllätyksiä. Esimerkiksi jos velkaantumisemme on lopetettava ennen kuin kilpailukyky on palautettu saattaa lähitulevaisuus näyttää yllättävän ankealta. Jos kilpailukykymme palauttaminen euroalueella vaatii poliittisia intohimoja herättäviä uudistuksia ja mullistuksia olisi meillä edessä ehkä nykyistä huomattavasti selvemmin jakautunut yhteiskunta uusine riskeineen. Jos kansalaisemme loppujen lopuksi eivät innostuisikaan lisävaltuuksien siirrosta euroalueen päättäjille, olisi edessä europolitiikamme umpikuja. Jos jokin toinen maa joutuisi jättämään euron, olisiko Suomelle edullista seurata esimerkkiä? Vai onko sittenkin jonkinlainen liittovaltio päättäjämme todellinen tavoite hinnasta riippumatta?

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Euroon ei sopeuduta pikkunikseillä

Suosittelen lukijoilleni EuroThinkTankin äsken julkaisemaa blogikirjoitusta (tässä) jossa olen yksi kirjoittajista. Helsingin Sanomat julkaisi äskettäin mielenkiintoisen haastattelun EVM:n Klaus Reglingin kanssa, jossa haastateltava selosti euron tarvitsevan onnistuakseen enää vain vaatimattomia uudistuksia. Kirjoituksessa pyritään selostamaan miksi tämä kannanotta on, lievästi sanottuna, harhaanjohtava.

Posted in Kommentit | Tagged , , | Leave a comment

Riittääkö sadan vuoden itsemääräämisoikeus?

Helsingin Sanomien (HS) pääkirjoitus 29.11.2016 (tässä) rinnasti Suomen viime aikojen EU-toimintaa auton valoihin jähmettyneeseen jänikseen. Ympäristö muuttuu nopeasti ja paljon, mutta omia tarpeellisia liikkeitä ei saada aikaan. Ilmiötä, joka ei mitenkään ole uusi Suomen integraatiopolitiikassa, on tässä blogissa jo vuosia kutsuttu ajopuuksi.

HS:n pääkirjoitus luettelee ansiokkaasti EU:n monia lyhyen aikavälin ongelmia ja riskejä. Se muistuttaa myös siitä, että UK:n eron myötä unionin painopiste etääntyy pohjoisista jäsenmaista, joiden tavoitteet siten entistä harvemmin toteutuvat. Linjalleen uskollisena lehti silti lopuksi suosittelee, että Suomi tukisi uuden EU:n linjaa, ilmeisesti tarvittaessa myös UK:ta vastaan, ja muuten etsii liittolaisia omien kantojensa toteuttamiseksi.

Loppusuositus osoittaa mielestäni, ettei myöskään pääkirjoituksen kirjoittaja ole vielä saanut käpäliinsä liikettä lähestyvistä pulmista huolimatta. Unionin tärkeimmät puheenjohtajat ovat äsken yhdessä kirjoittaneet kaksi raporttia (tässä ja tässä), joiden mukaan runsaasti valtuuksia tulee lähivuosina viedä kansallisilta päättäjiltä keskitettyyn päätöksentekoon. Ehdotukset menevät pitkälle yli sen mitä Suomen julkisessa keskustelussa toistaiseksi on katsottu sopivaksi. Harkinnassa olevat kilpailukykyelimet mahdollistaisivat esimerkiksi käytännössä kaiken sen ohjeistamista, mitä kulloinkin päätetään tulkita vaikuttavan jonkin jäsenmaan kilpailukykyyn (työmarkkinat, sosiaalipolitiikka, verotus, yrityslainsäädäntö ym.).

Komissio työstää parhaillaan ehdotuksiaan presidenttien raporttien perusteella saatuaan siihen luvan jäsenmailta, ml. Suomelta. Ehdotukset tulevat lähiaikoina käsittelyyn ja päätökset tehdään uudessa unionissa, jossa eteläiset jäsenmaat ovat entistä vaikutusvaltaisempia. Näyttää siltä, että oleelliset piirteet sellaisessa unionissa olisivat ainakin euroalueella vähitellen toteutuva velkojen yhteisvastuu sekä pysyvät tulonsiirrot euroon huonosti sopeutuville maille. Saksa suostuu melko todennäköisesti tähän säilyttääkseen maan viennille tärkeät yhteismarkkinat häriöttöminä.

Sellainen unioni kävisi Suomelle monella tavalla kalliiksi. Euroalueen kasvua heikentäisivät sekavan päätöksentekomenettelyn pitkä kausi sekä vähenevä paine tehostaa jäsenmaiden talouksia. Suuremmat tulonsiirrot unionille hidastaisivat suomalaisten elintason nousua, jos Suomen kasvu sattuisi olemaan hyvä. Jos kuitenkin Suomi vajoaisi huonosti euroon sopeutuneiden maiden joukkoon, mikä on näyttänyt jo vuosia varsin todennäköiseltä, saisimme nauttia elintasoa osittain ylläpitävistä tulonsiirroista unionilta. Joka tapauksessa suomalaisten mahdollisuus vaikuttaa maassa harjoitettavaan talous- ja sosiaalipolitiikkaan vähenisi oleellisesti ja katoaisi käytännössä kokonaan jos Suomesta tulisi kriisimaa (vrt. Kreikka).

Ei voitane pääkirjoittajan tavalla yleisesti olettaa, että Suomen kannattaisi olla euroalueen tai edes EU:n jäsenenä seuraamuksista täysin riippumatta. Sitä saa tietenkin vapaasti kannattaa jokainen jolle Euroopan liittovaltio on unelmien täyttymys ja Suomen itsemääräämisoikeuden pituudeksi riittää noin sata vuotta. Toisille kuitenkin EU:n nyt tapahtuva valtasuhteiden muutos merkitsee, että Suomen EU-integraatiolle pitää vihdoinkin asettaa selkeät ja uskottavat rajoitteet. Vaihtoehtojen välillä tarvitaan selvä valinta laajan ja avoimen keskustelun jälkeen, jota toistaiseksi ei ole kuultu.

Tähän saakka EU-politiikan ohjenuoraksi on tarjottu iskulauseiden lisäksi yleisiä unelmia hyväksyttävän unionin säännöistä. Olemme kuitenkin nähneet, ettei unionissa edes oleellisia sääntöjä välttämättä noudateta ainakaan alkuperäisessä tarkoituksessaan. Siksi tarvitaan julkinen ja päättäjien aloittama keskustelu siitä, onko olemassa asioita, joita emme suostuisi millään antamaan ulkomaalaisille päätettäviksi.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 2 Comments

Vastuu sinne minne se kuuluukin

Paul Krugman, talousnobelisti ja kaikkien asioiden ahkera kommentoija, on antanut ensimmäiset arvionsa Trumpin vaalivoiton taloudellisista seuraamuksista (tässä ). Hänen mukaansa nyt on odotettavissa loputon taantuma eikä sijoitusmarkkinoiden voida odottaa koskaan enää toipuvan. Tämä olisi seuraus USA:n presidentin vastuuttomasta talouspolitiikasta tilanteessa, jossa maailman talous on muutenkin haavoittuvassa tilassa.

Olen blogissani jo vuosikausia muistuttanut selvityksistä joiden mukaan omaisuusarvojen markkinoilla on muodostunut kuplia etenkin keskuspankkien keveän rahapolitiikan seurauksena. Poliittiset päättäjät ovat lyhytnäköisesti olleet haluttomia tukemaan talouksiensa tervehtymistä velkajärjestelyjen ja rakennemuutosten avulla. Sen sijaan on valittu pelastuksen odottelu keveän rahapolitiikan mahdollistaman voimakkaan velkaantumisen avulla. Useat maat, yritykset ja kotitaloudet joutuisivat nyt pahoihin ongelmiin jos rahapolitiikka normalisoituisi (korkojen nousu, likviditeetin kiristyminen).

Omaisuusarvojen romahdus on ovella, kun sijoittajien halu ottaa jatkuvasti lisää taloudellisia riskejä vähenee eikä ostohalu enää tue kuplia. Siinä vaiheessa mikä tahansa sattumanvarainen tapahtuma voi muodostua arvojen laskun välittömäksi syyksi. Trumpin voitto saattaa osoittautua sellaiseksi. Romahduksen todelliset syyt ovat kuitenkin ne, jotka vuosien saatossa ovat sallineet ja edistäneet kuplan syntymistä. Varsinaiset vastuulliset pitää etsiä jo vuosia vallassa olleiden päättäjien ja heidän toimia tukeneiden joukosta.

Trumpin vaalivoittoa ei siten voida syyllistää mahdollisesta omaisuusarvojen lähiajan romahduksesta. Pikemminkin voitto on yksi merkki siitä, että menneiden vuosien ja vuosikymmenten politiikalla ei enää ole kansalaisten enemmistön tukea. Muita tähän viittaavia merkkejä on ollut, mukaan lukien Brexit, USA:ssa Sandersin saama yllättävän voimakas tuki demokraattien esivaalissa sekä erilaiset poliittiset protestiliikkeet Euroopassa.

Useat arvioijat pitävät protestien tärkeänä syynä integraation ja rahapolitiikan yhteisvaikutusta nk. tavallisen kansalaisen hyvinvointiin. Integraatio on asettanut kansalaiset alttiiksi alemman tulotason maista tulevalle kilpailulle ja seurauksena on ollut toimeentulopaineita mm. palkkojen ja työllisyyden kautta. Samalla rahapolitiikka on tukenut etenkin omistajia, joihin eivät yleensä kuulu ainakaan alemman tulotason kansalaiset.

Jos tästä tulkinnasta tulee USA:n talouspolitiikan uusi lähtökohta se yleistynee myös Euroopassa ja Suomessa viimeistään muutaman vuoden viiveellä. Jo ennen sitä se kuitenkin nostanee lisääntyvää epäilyä euroalueen ja sen kehittämissuunnitelmien siunauksellisuutta kohtaan. Tähän eivät ainakaan omat päättäjämme ole ollenkaan valmistautuneet.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | Leave a comment