Muutama päivä sitten esitetyssä televisio-ohjelmassa käsiteltiin valtiollisia säästötoimia finanssikriisin ratkaisuvälineenä. Taustalla olivat Suomen kokemukset oman pankkikriisinsä kanssa 1990-luvulla mutta myös ajankohtaisemmat vaatimukset valtion budjettialijäämän supistamisesta. Ohjelman painopisteeksi näytti muodostuvan uusien valtion säästötoimien kyseenalaistaminen.
Ohjelmassa jäi vaivaamaan sen yksipuolisuus. Elvyttävän finanssipolitiikan vähänkin pidemmän aikavälin ongelmalliset seuraamukset jätettiin käytännössä käsittelemättä. Ehkä tärkein niistä liittyy jatkuvan velkaantumisen merkitykseen rahajärjestelmälle.
On totta, että useat nimekkäät taloustieteilijät tälläkin hetkellä puoltavat elvytyspolitiikkaa. Tällöin he viittaavat tarpeeseen korvata julkisella kysynnällä yksityisen kysynnän vähentymistä. Valtiolle syntyvää rahoitusaukon täyttämistä lainanotolla ei pidetä ongelmana. Syitä voi olla ainakin kaksi: Tarve on tilapäinen ja valtio maksaa lainat takaisin myöhemmin. Valtion velkaantuminen on yhdentekevää kun keskuspankki voi luoda rajattomasti rahoitusta takaisinmaksuja varten.
On kuitenkin myös totta, että toiset taloustieteilijät nyt vastustavat elvyttävää finanssipolitiikkaa. Usein viitataan tarpeeseen välillä sietää talouden laskuvaihetta jolloin aikanaan tehdyt huonot investoinnit karsiutuvat niiden omistajien ja rahoittajien kustannuksella. Vastakkaisiakin näkökohtia elvyttäjien näkemyksille on: Valtiot eivät yleensä ole vähentäneet velkaansa edes hyvinä aikoina vaan ovat silloinkin lisänneet kysyntää. Valtioiden rahoittaminen keskuspankin kautta vääristää resurssien kohdentumista kansantaloudessa ja uhkaa viime kädessä uskoa koko rahajärjestelmään.
Asiantuntijoiden kesken vallitsee nyt harvinaisen epäyhtenäinen käsitys tehokkaasta ja turvallisesta talouspolitiikasta. Finanssikriisi on romuttanut monen uskoa tasaisesti kasvavaan ja itsestään tasapainottavaan talouteen. Uutta uskoa ei ole vielä löytynyt. Sen puuttuessa on poliittinen ohjaus talouspolitiikassa korostunut. Poliittisesti eri syistä tarpeelliseksi katsotun elvytyksen rahoittamisen takaajiksi ovat asettuneet keskuspankit. Kuitenkin myös keskuspankkiirien keskuudessa on tällaisen tukipolitiikan seuraamusten pelkääjiä.
Helppojen tai selvien vaihtoehtojen puuttuessa kehittyneiden maiden velkaantuminen jatkuu runsaan keskuspankkirahoituksen turvin. Julkiset menot helpottavat osaltaan työttömien tilannetta ja tukevat yritysten toimintaa ja voittoja. Matalat korot pitävät omaisuusarvot korkeammalla kuin mitä ne normaalikorkojen aikana voisivat olla. Heikotkin investoinnit kannattavat kun rahaa saa melkein ilmaiseksi. Korkea velkaantuminen merkitsee samalla, että valtiot ja yksityinen sektori joutuvat vaikeuksiin jos korkotaso taas joskus nousee.
Ei ole yleisesti hyväksyttyä käsitystä siitä, miten tästä talouspolitiikan pattitilanteesta päästäisiin pois. Uusi reaalitalouden kasvusysäys tietenkin auttaisi synnyttämään velanhoitoon tarvittavia tuloja. Parhaassakin tapauksessa uusiin ideoihin ja tuotantolaitoksiin perustuva kasvu on kuitenkin vuosikymmenen päässä. Talouspolitiikalla ei uusia ideoita ja tuotteita oikeastaan pystytä nopeasti synnyttämään. Yksityisen sektorin itseään kantavaan lähivuosien kasvuun uskominen on mitä todennäköisimmin toiveajattelua eli käytännössä veruke velkavetoisen elvytyspolitiikan jatkamiselle.
Jatkuva valtion ja yksityisten velkaantuminen voi viime kädessä muodostaa uhan koko nykyiselle rahajärjestelmällemme. Rahan arvo perustuu sille, että se antaa mahdollisuuden hankkia yksityiseltä sektorilta hyvinvoinnille välttämättömiä palveluja ja hyödykkeitä. Lainarahalla tai valtion tuella ylläpidetty kysyntä kyllä lisää näiden tuotantoa. Pitemmän päälle kysyntä silti heikkenee koska alhaisetkin lainakorot syövät yhä suuremman osan lainaa ottavien tuloista. Jos lääkkeeksi korot pidettäisiin nollassa, kannattaisi taas jokaisen jättää työt ja tuotannon sikseen elääkseen ilmaisilla lainoilla.
Elvyttävän politiikan kannattajat joutuvat siten viime kädessä perustelemaan kantaansa viittaamalla nykyisten rahoitus- ja talousongelmien tilapäisyyteen. Vaikka ongelmat pitkällä aikavälillä varmaan ovat tilapäisiä ne saattavat kuitenkin jatkua niin pitkään, että epäilyt rahan käyttökelpoisuudesta ehtivät herätä. Historia opettaa, ettei tällaista riskiä kannattaisi ottaa. Lopputuloksina häämöttävät pysyvästi kitulias kasvu, korkea työttömyys ja hallitsemattoman inflaation ja konkurssien kautta tapahtuva omaisuusarvojen romahdus.
Olisi kuitenkin liian yksioikoista väittää, että elvytyksen ainoa vaihtoehto olisi puhdas säästölinja. Sellainen jättäisi eräiden maiden ja niiden kansalaisten kannettaviksi liialliset velat mikä syventää kulujen leikkaustarvetta ja rajoittaa riskinottoa ja sijoitustoimintaa. Mikä yksittäiselle maalle on vaikeaa olisi kuitenkin mahdollista suurelle maajoukolle. Säästöpolitiikkaan pitäisi länsimaissa liittää velkojen hallittu kertaleikkaus säästölinjan kielteisten vaikutusten vähentämiseksi. Tämäkin olisi hyvin kivulias vaihtoehto, mutta liian pitkään jatkunutta elvytyspolitiikkaa vähemmän tuhoisa.
Suomella on toistaiseksi valinnanvaraa talouspolitiikassaan. Velkaantumisen jatkaminen kuitenkin syö tätä valinnanvaraa kahdella tavalla: Velkaantuminen vähentää kasvumahdollisuuksia sitomalla tulevia tuloja velkojen hoitoon. Uskottavuus markkinoilla heikkenee jossain vaiheessa yllättäen jonka jälkeen elvytyksen kustannukset nousevat ja edessä on äkkijarrutus. Velanottoa pitää siksi hillitä niin kauan kuin sen voi tehdä vapaaehtoisesti.