Viime aikoina on euroalueella puhuttu paljon luottamuksen palautumisesta. Käytännössäkin kriisimaiden sekä mm. Espanjan ja Italian rahoituskustannukset ovat laskeneet. Samalla ovat myös osakekurssit vahvistuneet. Taustalla on käsitys, että EKP käytännössä on valmis rahoittamaan euroalueen maita rajattomasti jos ne joutuvat tukiohjelmien kohteeksi. Sijoittajien piirissä on syntynyt luottamus siihen, että jokaisen euromaan kaikki vakavahkot ongelmat halutaan hoitaa euroalueen sisällä kustannuksista riippumatta.
Kehitys osoittaa osaltaan luottamuksen voiman. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut euroalueen eikä sen ulkopuolistenkaan maiden talouksissa. Silti maailman finanssitalot ovat juuri päättäneet, että aikaisemmin niille liian riskipitoiset sijoitukset ovatkin sijoittajien kannalta luultua turvallisempia. Esitettyjen selitysten keskuudessa näkyy vain vähän viittauksia riskimaiden taloustilanteen tai –politiikan pysyvästä paranemisesta. Useimmiten viitataan siihen, että näiden maiden ja pankkisektoreiden velalle odotetaan nyt tai lähitulevaisuudessa ulkopuolisia takaajia ja maksajia – maksukykyisemmät euromaat sekä EKP.
Samalla kehitys osoittaa luottamuksen heikon puolen: Luottamus voi kasvaa mutta myös heiketä rajusti jos sen taustalla olevat odotukset tulevaisuudesta muuttuvat. Luottamuksen lisäämiseen tähtäävän politiikan pitää siten saada niin yleistä kannatusta, etteivät riskit sen muuttumisesta ole merkittäviä. Tätä taustaa varten on ymmärrettävää, että esim. rahoituksen ja velkojen yhteisvastuuta kannattavat euroalueen päättäjät alituiseen varoittavat epävarmuuden lietsomisesta. Tästä tietenkin myös seuraa se, että sellaista politiikkaa vastustavat päättäjät joutuvat hyväksymään riskin nykyisen luottamuksen järkkymisestä.
Tämä ei tietenkään merkitse, että rajattoman yhteisrahoituksen vaihtoehto olisi yleinen luottamuksen puute rahoitusmarkkinoilla. Epäluottamus markkinoilla syntyy epävarmuudesta, ei jonkin tietyn ja ennalta määritellyn politiikan puuttumisesta. Luottamus pitää vain rakentaa toisenlaisen rahoitus- ja talouspolitiikan onnistumisen varaan. Ylisuurten velkojen leikkaus, pankkijärjestelmien saneeraus ja velkaantumiskehityksen taittuminen olisivat tällaisen politiikan olennaisia osia. Epäluottamuksen rajoittamiseksi pitäisi politiikan muutos toteuttaa nopeasti ja yhteisesti.
Nyt koettu luottamuksen lisäys voidaan tulkita merkiksi siitä, että entistä vahvemmin uskotaan rahoituksen ja velkojen yhteisvastuun toteutumiseen. Tämä johtunee siitä, että EKP:n rahoitus viime kädessä on kaikkien euromaiden vastuulla. Rajaton EKP-rahoitus merkitsee siten käytännössä yhteisvastuun toteutumista, vaikkakin keittiön kautta ilman kansallisten parlamenttien tai äänestäjien hyväksyntää tai edes keskustelua siitä.
Sillä aikaa kun Suomessa ja Saksassa poliitikot keskustelevat rahoituksen määristä ja ehdoista ovat EKP:n virkamiehet jo käytännössä valmistautumassa toteuttamaan laatimansa yhteisrahoituksen mallin. Malli toteutetaan viimeistään sitten kun kriisi uudelleen puhkeaa jossain isossa maassa. Sen jälkeen onkin Suomi epäsuorasti mutta peruuttamattomasti osaltaan vastuussa Espanjan, Italian tai Ranskan veloista ja niiden rahoituksesta. Suomen kannasta asiaan on tiettävästi muodollisesti päättämässä vain yksi suomalainen eli Suomen Pankin pääjohtaja.
Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista seurata keskustelua siitä, pitääkö Suomessa ja muualla jotenkin uudelleen äänestää EU:sta. Tästä voi perustellusti olla monta mieltä. Mistä ei kuitenkaan voi olla kuin yhtä mieltä on nykyisen ja alkuperäisen EU:n eroavuudesta. Nykyinen EU euroalueineen vallansiirtoineen ei ole alkuunkaan sama unioni johon Suomi aikoinaan liittyi. Nyt on kyse liitosta joka vakavissaan pyrkii siirtämään keskeisiä päätöksiä Suomesta keskukseen. Maatalous-, raha- ja kilpailupolitiikka ovat jo menneet. Äskettäin on sovittu, että merkittävä osa finanssipolitiikastakin siirretään. Samoin on sovittu siirrettävän vastuu pankkiemme valvonnasta ja vakaudesta. Keskustelun alla on (Ranskan ministerin suulla) sosiaali- ja työmarkkinapolitiikan tuleva yhdentäminen eli käytännössä kansallisen päätösvallan siirtäminen tältäkin osin.
Tällä menolla suomalaiset päättäjät harvenevat, vaikutusvalta heikkenee ja heidän omat vastuualueensa kapenevat. Päättäjistä tulevatkin keskuksen käskynhaltijoita ja parlamentista tulee yhä enemmän todellista valtaa vailla oleva keskustelukerho. Näin kävi rahapolitiikan osalta euroon siirtymisen jälkeen. Näin tulee käymään jatkossa niissä asioissa, joiden osalta päätäntävalta siirtyy muualle.
Uskoisi, että sekä päättäjiä että äänestäjiä kiinnostaisi mihin olemme pienenä kansakuntana sitoutumassa. Tähän ei tarvinne kansanäänestystä jos esim. vaihtoehtojen muotoilu tuntuu vaikealta. Siihen riittäisivät tavallisetkin vaalit jos Eurooppa-politiikkamme olisi niiden tärkeänä osana.
Yhteistä kiinnostusta asettaa EU-politiikallemme reunaehtoja ei kuitenkaan näytä olevan päättäjiemme keskuudessa. Suomessa vakuutetaan, että nykyinen linjaus on ainoa mahdollinen. Näin saattaa olla, mutta linjaus edellyttää kansakunnan jatkuvaa ja riittävää tukea. Mikäli ei suomalaisia miellytä esim. verovarojen lisääntyvä yhteiskäyttö euroalueella, voi edessä olla merkittäviäkin poliittisia epävarmuuksia. Suomessakin pelataan siten omaa luottamuspeliä edellyttäen ei vain luottamusta vaan sokeaa luottamusta.