Suostuuko eduskunta kumileimasimeksi?

Komissio on tehnyt ehdotuksen asetukseksi euroalueen yhteiseksi kriisinratkaisumekanismiksi. Käsittelin asiaa blogissani 27.9.2013. Koska asia on tärkeä, on ehkä syytä vielä kerran korostaa mitä ehdotuksessa on hyvä ja mitä ongelmallista[1]

On hyvä, että kaikille euromaille tehdään pakolliseksi toimivat ja yhtenäiset kriisinratkaisumekanismit joka varmistaisi nopeat ja monipuoliset kriisinratkaisut. Yhteinen euroalueen kriisinratkaisumekanismi ei kuitenkaan ole välttämätön pankkikriisien hallitsemiseksi. Kriisinhallinta voitaisiin jättää yksittäisten valtioiden vastuulle, moraalikatoa kasvattamatta ja tulonsiirtoja tekemättä.

Vastuun siirto yhteiselle viranomaiselle ei myöskään varmista euroalueen finanssikriisin nykyistä parempaa hoitoa: Asetus sisältää monia välttämättömiä harkintavaltuuksia jotka mahdollistavat euroalueen bail-out-perinteen[2] jatkamiseen. Yhteinen pankkien kokoama kriisirahasto on täysimääräisenäkin naurettavan pieni. Ehdotetut päättäjätahot ovat lisäksi samat jotka tähän saakka jatkuvasti ovat vaatineet yhteisvastuuta ja lisää julkista rahoitustukea.

Yhteinen mekanismi rajoittaisi väistämättä ja merkittävästi kansallisten parlamenttien budjettivaltaa. Pankkikriisin aikana on yleensä mahdotonta arvioida, kuinka suuria tappiot tulevat olemaan. Usein on tämän takia ollut tarpeen antaa hyvinkin suuria julkisia takauslupauksia jotta vältyttäisiin markkinoiden luottamuksen romahdusta. Jos euroalueella syntyy/vallitsee laajahko pankkikriisi, parlamenttien on siten varauduttava heti antamaan euroalueen viranomaisille käytännössä rajattomat takaukset. Jos uusi viranomainen päättäisikin olla soveltamatta bail-in-vaihtoehtoa laajasti, mihin tiettävästi esim. EKP haluaisi varautua, nämä takaukset on lunastettava. Parlamenttien on myös vaikeaa kieltäytyä lisärahoituksesta jos alkuperäinen arvio tappioista olisikin liian alhainen.

Jo lähikuukausina Euroopan keskuspankki arvioi suurten euroalueen pankkien taloudellista tilaa ja mahdollista pääomitustarvetta. Tässä yhteydessä saattaa ilmaantua julkisen takauksen tai rahoituksen halua/tarvetta. Samoin taloudellisissa vaikeuksissa olevien maiden pankkijärjestelmien ongelmaluotot saattavat matalan kasvun oloissa lisääntyä. Käsiteltävänä oleva asetus tarjoaa jäsenmaille etupäässä tilaisuuden toimia näissä tapauksissa rahoittajina ilman, että niiden parlamenteille anneta mahdollisuutta ottaa kantaa yksittäisiin rahoitussitoumuksiin.

Euroalueen ja sen instituutioiden toiminnalle meneillään olevan kriisin aikana on ollut leimaa antava yhteisten sääntöjen kiertäminen ja/tai niiden rikkominen. Tämä on koskenut jopa perussopimuksen eräitä sääntöjä. Sen takia on erittäin vaikeaa ennakoida miten ehdotettu asetus käytännössä tulee sovelletuksi[3]. Koska muiden jäsenmaiden ja osittain EU-instituutioiden tulevia tarpeita ja toimintatapoja on vaikeaa ennakoida, on myös vaikeaa ehdottaa sellaisia yksittäisiä muutoksia jotka varmuudella turvaisivat Suomen kannalta tärkeiden periaatteiden toteutumisen.

Aikaisemmin yhtenäinen EU on viime vuosina jakautunut sen mukaan, mihin eri jäsenmaat kulloinkin ovat katsoneet mahdolliseksi liittyä. Periaatteena on yleisesti ollut, että jäsenmaa voi myöhemmin liittyä mukaan valinnaisiin järjestelmiin jos/kun tilanne on sille sopiva. Suomi voisi siten päätyä näkemykseen, että pankkiunionihankkeen seuraamukset eivät tällä hetkellä ole riittävän selkeitä tai tavoiteltavia jotta siihen voitaisiin liittyä.  Voisimme ja meidän tulisi odottaa ja katsoa miten asetusta käytännössä sovelletaan.

Suomen pitkästäkään miettimistauosta ei koituisi Suomelle eikä muille konkreettista taloudellista haittaa maamme pienen koon ja vaatimattoman oman pankkijärjestelmämme takia. Mahdolliseksi riskiksi voisi katsoa, ettei Suomen mahdollisia kriisipankkeja käsiteltäisi perustettavan EU-viranomaisen toimesta. Mikään ei kuitenkaan estäisi Suomea itse käsittelemästä mahdollista kriisipankkiaan asetuksen sisältämien periaatteiden mukaisesti. Tällöin Suomen oma mahdollinen pankkikriisi tulisi kalliimmaksi ja muiden pankkikriisit halvemmiksi Suomelle kuin ehdotetussa järjestelmässä. Pankkiunionin ulkopuoleltakin Suomi voisi, jos se katsotaan tarpeelliseksi, tukea muiden maiden pankkijärjestelmien tulevaa perkaamista.

 

[1] Kirjoitus on yhteenveto ja päätelmät Eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle 5.11.2013 antamastani asiantuntijalausunnosta. Muut osat lausunnosta olivat samat kuin blogissani 27.9.2013.

[2] Bail-out tarkoittaa tässä kriisipankin tappioiden (ja ehkä pääomatarpeenkin) kattaminen julkisen sektorin varoin. Bail-in tarkoittaa kriisipankin rahoittajien saatavien leikkaus tappioiden kattamiseksi.

[3] Tässä lausunnossa on tietenkin oletettu, että euroalueen viranomaiset jatkossakin toimivat pääsääntöisesti samojen periaatteiden ja tavoitteiden mukaisesti kuin tähän saakka. Muu olettamus edellyttäisi perusteltua näkemystä siitä, miksi ja miten niiden toiminta muuttuisi. Tähän en ole löytänyt enkä kuullut vakuuttavia vastauksia.

About Peter Nyberg

VTT Peter Nyberg toimi ennen eläköitymistään v. 2010 valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtajana. Ministeriöön hän tuli 1998 Suomen Pankista jossa hän toimi pitkään eri tehtävissä, lopuksi johtokunnan neuvonantajana. Eläkkeellä Nyberg on mm. Irlannin hallituksen määräyksestä selvittänyt Irlannin pankkikriisin syitä. Hän toimi Kansainvälisessä valuuttarahastossa vanhempana tutkijana 1980-luvulla.
This entry was posted in Kommentit and tagged , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *