Tänään nähtiin Hufvudstadsbladetissa huolestunut puolustusministeri. Useita vuosia myöhässä hän on huolestunut siitä, että Suomen valtio elää ja on pitkään elänyt velaksi. Kaikkina näinä velan kasvattamisen vuosina on myös ministerin oma puolue istunut hallituksessa. Jos sen ministerit ovat taistelleet paremman valtiontalouden puolesta, josta ei kyllä ole paljon näyttöjä, niin taistelu on ainakin ollut tuloksetonta.
On tietenkin epäreilua hymähdellä asiasta vain tälle ministerille ja puolueelle. Hallitusvastuussa ovat pitkään istuneet useat pienet ja suuret puolueet, mukaan lukien nyt oppositiossa oleva. Eivät nekään tai niiden ministerit ole olleet valmiita hidastamaan reipasta rahankäyttöä siitä huolimatta, että edessä suurella todennäköisyydellä odottivat huonommat ajat. Ankeita päätöksia on alettu miettiä vasta nyt kun vaihtoehdot alkavat olla lopussa.
Samoin kuin varmaan miltei kaikki muut suomalaiset kannatan vilpittömästi järjestelmää, jossa on valittu kansallinen parlamentti ja sen luottamusta nauttiva hallitus. Ratkaisuja voidaan ja pitää kunnioittaa siitä riippumatta, onko itse niiden takana vaiko ei. Vaikeaa on kuitenkin kunnioittaa tekemättömyyttä ja lyhytnäköisyytä, kun edustajat ja ministerit nimenomaan ovat taistelleet itsensä niille paikoille jossa muillekin tärkeät ratkaisut tehdään.
Hufvudstadsbladetissa ministeri antaa, aivan oikein, ymmärtää olevan noloa, että muita euromaita ruotuun vaativa Suomi itse osoittautuu talouspolitiikan tunariksi. Monet ovat jo kauan varoittaneet Suomen kulkevan kriisimaiden tietä, mutta ratkaisijoiksi pyrkineet ja valitut eivät ole korviaan lotkauttaneet. Lainarahaa on sen sijaan riittänyt moneen kotimaiseen ja eurooppalaiseenkin tarpeeseen. Tätä päätöksenteon siirtämistä saamme viime kädessä vielä hävetä ja maksaa.
Lähiviikkoina kirjoitukset täällä tulevat valitettavasti olemaan tavanomaistakin satunnaisempia muiden kiireiden takia.