Eurokeskustelu on kansalaisvelvollisuus

Tasavallan presidentti on uudenvuoden puheessaan painottanut, että Suomen tulevaisuudesta Euroopassa pitää keskustella. On mielenkiintoista ja vähän hätkähdyttävääkin, että maamme arvovaltaisin taho kokee tarpeelliseksi esittää tällaisen näkemyksen. Sellainen kehotus ei olisi tarpeen maassa, jossa keskustelu on koettu vilkkaaksi, laajaksi, monipuoliseksi ja syvälliseksi. Kehotus ei myöskään olisi tarpeen jos on ilmeistä, ettei Suomen tulevaisuudelle edes periaatteessa ole realistisiksi katsottuja vaihtoehtoja.

Suomalainen keskustelu euroalueesta ja omasta paikastamme siinä kaipaa epäilemättä realismia ja avoimuutta. Euroalue pyritään finanssikriisiä hyväksikäyttäen nopeasti muuttamaan täysin toisenlaiseksi yhteisöksi kuin se, mihin Suomi aikanaan liittyi. Tämän uuden eurojärjestelmän päättäjien ja vaikuttajien ilmoitusten ja kirjattujen suunnitelmien mukaan tavoitteena on käytännössä liittovaltio. Väitetään, että tämä on ainoa tapa säilyttää euroalue ja euro vakaina ja terveinä. Suomenkin päättäjät ja vaikuttajat ovat pitkälti hyväksyneet nämä väitteet ja siten myös kehityksen liittovaltioksi. Liittovaltio merkitsisi, että Suomi olisi tulevaisuudessa taas, jollain lailla[1], osana suurvaltaa oltuaan itsenäinen ainoastaan sata vuotta.

Keskustelu Suomen omasta edusta ja tulevaisuudesta Euroopassa näyttää usein varsin suoraviivaiselta. Ei nähdä mitään käytännössä kelpaavia vaihtoehtoja liittovaltioksi pakottavalle uudelle eurojärjestelmälle. Vain pysyminen tämän euroalueen osana katsotaan varmistavan, että Suomi säilyy osana Eurooppaa. Vakuutetaan, että Suomi uuden euroalueen jäsenenä pystyy vaikuttamaan alueen kehitykseen eduksemme. Euroalueen tulevaisuudesta esitetään tavoitteita samalla arvioimatta, ovatko ne käytännössä saavutettavissa[2].

Sellaisella keskustelulla veistellään ajopuita. Yleisesti tiedetään, että toimivia vaihtoehtoja uudelle eurojärjestelmälle on. Kysymys on vain siitä, miltä osin ne ovat parempia tai ongelmallisempia kuin nykyinen. Yleisesti tiedetään myös, ettei euroalue ole sama kuin Eurooppa tai EU. Eläväthän euroalueen ulkopuolella useat meille tärkeät EU-maat (Iso-Britannia, Ruotsi, Tanska). Lisäksi Suomi on vuosisatojen ajan jo sijaintinsa vuoksi ollut ja pysyy osana Eurooppaa. Suomen ääni Euroopassa on kuitenkin ollut ja myös väistämättä säilyy vaatimattomana koska maamme on pieni. Siihen ei auta tuoli Euroopan päämiesten lounaspöydässä. Julkisuudessa esitetyt väitteet Suomen vaikutusvallasta euroalueella tuntuvat siksi ylimitoitetuilta ja epärealistisilta[3]. Euroalueen liittovaltio rakennetaan käytännössä Suomesta ja muista Euroopan pienvaltioista suuremmin piittaamatta.

Todellisuudessa Suomella ei nytkään ole edessään vain yhtä, käytännössä muiden määrittelemää tulevaisuuden vaihtoehtoa. Emme tietenkään voi pakottaa muita uuden euroalueen jäsenmaita muuttamaan järjestelmää jos ne pitävät sitä hyvänä. Sen sijaan voisimme vielä itse harkita millaiseen järjestelmään Suomelle olisi eduksi sitoutua. Jos emme halua vastata muiden jäsenmaiden ja niiden pankkien tappioista ja veloista voimme siitä kieltäytyä. Silloin soveltaisimme omalta osaltamme alkuperäisiä euroalueen sääntöjä. Jos emme halua sitoutua nk. sisäiseen devalvaatioon, voimme äärivaihtoehtona erota euroalueesta. Näillä vaihtoehdoilla on tietenkin sekä taloudellisesti että poliittisesti hyvät ja huonot puolensa verrattuna nykymenoon.

Presidentin peräänkuuluttaman keskustelun tehtävä olisi ymmärtääkseni luoda pohjaa ainakin näiden vaihtoehtojen seuraamusten arvioinnille. Tärkeimmät seuraamukset liittynevät itsemääräämisoikeuteen, demokratiaan ja taloudellisen hyvinvointiin. Keskustelu ei ole helppoa, koska se edellyttäisi perimmäisten omien tavoitteittemme ja kykyjemme selkeää arviointia.

Vaihtoehtojen merkitys itsenäisen päätösvallan osalta lienee helpointa arvioida. Päättäjiämme ja vaikuttajiemme toistaiseksi hyväksymä euroalueen liittovaltio johtanee käytännössä itsenäisyyden hyvin merkittävään supistumiseen. Uudet valtiaamme sijoittuisivat Brysseliin ja Frankfurtiin, ja Helsinkiin jäisivät vain määräyksiä selostavat ja soveltavat paikalliset käskynhaltijat. Toinen äärivaihtoehto eli uuden markan käyttö joustavalla kurssilla varmistaisi itsenäisen päätäntävallan mutta siirtäisi Suomen Ruotsin rinnalle ulkokehään muodollisten poliittisten vaikutusmahdollisuuksien osalta. Välivaihtoehto eli paluu alkuperäiseen eurojärjestelmään palauttaisi itsenäisen päätöksenteon mutta rajattuna yhteisen valuutan asettamin ehdoin. Samalla se tietenkin vaatisi, muista vaihtoehdoista poiketen, muiden euromaiden hyväksyntää järjestelylle.

Vaihtoehtojen merkitys taloudellisen hyvinvoinnin osalta on vaikeampi luotettavasti selvittää. Silti on pakko yrittää. Omasta mielestäni on viime kädessä kyse siitä, minkälaiseen talouspolitiikkaan suomalaiset tulevaisuudessa itsenäisesti yltäisivät.

Euroalueen liittovaltio todennäköisesti varmistaisi suomalaisille tulonsiirtojen kautta eli talouspoliittisesta osaamisestamme riippumatta osapuilleen saman hyvinvoinnin kuin liittovaltiossa keskimäärin. Liittovaltion kasvukyky pysyy kuitenkin suurena epävarmuustekijänä. Oma valuutta ja alkuperäinen eurojärjestelmä antaisivat molemmat Suomelle mahdollisuuden itse hyötyä muita paremmasta talouspolitiikasta ja sen mukaan tuomasta korkeammasta kasvusta ja elintasosta sekä suuremmasta vakaudesta. Jos kuitenkin suomalainen talouspolitiikka ei olisi erityisen hyvää, on oma valuutta kuitenkin alkuperäistä eurojärjestelmää parempi. Tämä johtuu siitä, että valuuttakurssin muutos auttaa talouden tasapainottumisessa nopeammin ja varmemmin kuin ”sisäinen devalvaatio”.

Valinta riippuu siis siitä, miten paljon suomalaiset luottavat itseensä ja kykyynsä ylläpitää taloudellista kasvua ja vakautta tulevaisuudessa. Mikään vaihtoehto ei tietenkään muuta sitä tosiasiaa, että Suomi säilyy Euroopassa. Kaikissa vaihtoehdoissa Suomi pysyy EU:n jäsenenä ja jatkaa elämäänsä Pohjoismaiden ja vaurastuvan Venäjän lähinaapurina. Kaikissa vaihtoehdoissa Suomi jatkaa kansainvälistymistään ja muiden kansakuntien kunnioittamista. Nykyinen vaihtoehdottomaksi väitetty europolitiikka on kuitenkin hyväksi etenkin sellaiselle Suomelle jonka kansalaiset päättäjineen uskovat, että kaukaiset ja muualla kasvaneet valtiaat voivat parhaiten hoitaa maamme asioita.

 

[1] Liittovaltiolla tarkoitetaan tässä yksinkertaisesti järjestelmää, jossa suomalaisilla päättäjillä ja viranomaisilla ei käytännössä enää ole itsenäistä päätösvaltaa siitä, miten Suomen lainsäädäntöä kehitetään sekä talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa harjoitetaan. Se ei kuitenkaan välttämättä merkitse, että eduskunnan tai hallituksen muodollista päätösvaltaa yleisesti rajoitettaisi.

[2] Nykyisen hallituksen EU-selonteko on tästä valitettavan hyvä esimerkki.

[3] Yksittäiset suomalaiset saattavat tietenkin päätyä korkeillekin asemille euroalueen hierarkiassa (kuten aikanaan Ruotsin ja Venäjän vallan aikana). Tämä ei kuitenkaan kerro Suomen vaikutusvallasta jäsenmaana kovinkaan paljon.

About Peter Nyberg

VTT Peter Nyberg toimi ennen eläköitymistään v. 2010 valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtajana. Ministeriöön hän tuli 1998 Suomen Pankista jossa hän toimi pitkään eri tehtävissä, lopuksi johtokunnan neuvonantajana. Eläkkeellä Nyberg on mm. Irlannin hallituksen määräyksestä selvittänyt Irlannin pankkikriisin syitä. Hän toimi Kansainvälisessä valuuttarahastossa vanhempana tutkijana 1980-luvulla.
This entry was posted in Kommentit and tagged , , , , , , , . Bookmark the permalink.

4 Responses to Eurokeskustelu on kansalaisvelvollisuus

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *