Onko päättäjistämme tekijöiksi?

 

Vastuu valtion velkaantumisesta kuuluu yksiselitteisesti kulloinkin istuvalle hallitukselle. Päättäjät voivat tietysti viitata ulkoisiin olosuhteisiin jotka tekevät erityisesti tiukentamispäätökset vaikeiksi. He voivat myös viitata neuvoihin jotka he ovat saaneet joltakin ulkopuoliselta taholta. Nämä eivät tietenkään miltään osin poista kulloinkin hallituksessa istuvien päättäjien vastuuta päätöksistään1.

 

Pinnallinenkin harkinta osoittaa, ettei mikään viime aikojen hallituksista voi välttää vastuuta Suomen velkaantumisen kasvusta2. Samoin kuin useissa muissa euroalueen maissa, myös Suomessa sokaistuttiin 2000-luvulla uskomaan, etteivät hyvät ajat enää lopu3. Tilapäiseksi osoittautuneen kasvun etujen annettiin suurelta osin siirtyä kansalaisille, eli tilaisuus julkisen talouden vahvistamiseksi huonojen aikojen varalle jätettiin käyttämättä. Suomessa maltillinen mutta tarkoituksenmukainen valtion velan pienentäminen päättyi finanssikriisin ja sen seuraamusten mukana.

 

Suomen nopeasta velkaantumisesta finanssikriisin jälkeen ovat siten yhteisesti vastuussa erityisesti nykyisen hallituksen ja opposition pääpuolueet4. Tältä kannalta voidaan pitää oikeana ehdottaa ja toivoa, että ainakin tämä osa oppositiosta olisi valmis myös omalta osaltaan tukemaan toimia julkisen vallan velkaantumiskehityksen katkaisemiseksi. Nykyisen kehityksen jatkuminen tuottaa kuitenkin kasvavia vaikeuksia ja paineita mille tahansa tulevalle hallitukselle. Yhteistyö olisi tältä osin eduksi kaikille puolueille jotka unelmoivat (tai pelkäävät) osallistuvansa tuleviin hallituksiin.

 

Suomen hyvä luottoluokitus perustuu osittain pitkän ajan kuluessa saavutettuun maineeseen luotettavana velallisena. Tämän maineen takana ovat mm. sotien aikana otettujen lainojen takaisinmaksu, sotakorvausten maksaminen, talouden nostaminen sotien jälkeen ja pari vuosikymmentä sitten riehuneen pankkikriisin (osittain onnella) onnistunut hoito. Maineen säilyttäminen vaatii jatkuvaa työtä mutta sen menettämiseen riittää jo yksi merkittävä epäonnistuminen. Sellaisen ajoittumista on mahdotonta ennustaa. Tämän takia olisi päättäjien hyvä toimia mahdollisimman ajoissa, nokittelua ja päätösten siirtoa välttäen.

 

Vaikka velkasopeutuksen tarvetta Suomessa ei enää yleensä kielletä, erimielisyys näyttää vallitsevan melkein kaikesta muusta, aikataulusta alkaen. Yksittäisten toimien tarpeellisuudesta, vaikutuksista ja tehokkuudesta on epävarmuutta ja erimielisyyttä myös taloustieteilijöiden kesken. Päättäjät joutuvat siten, jälleen kerran, omaan kokemukseen ja osaamiseen tukien valitsemaan mihin asiantuntijoihin luottaa. On onnetonta, että erityisesti julkisen sektorin päättäjiemme keskuudessa on niin vähän kokemusta muusta kuin päättäjänä olemisesta.

 

Talouspolitiikkaa pohtiessaan on hyödyllistä yrittää erottaa kiireelliset ja tärkeät asiat toisistaan. Kiireelliset asiat on pakko hoitaa ajoissa jotta jäisi aikaa hoitaa tärkeät ja hitaasti kypsyvät asiat kunnolla. Velaksi elämisen tulisi pysäyttää nopeasti, jottei velan taso ehtisi kasvattaa epävarmuutta talouden ja yhteiskunnan kestävyydestä ja tulevaisuudesta. Tämä olisi eduksi kun pyritään aikaa vievään Suomen talouden nk. rakenteelliseen uudistamiseen uuden investointeja vaativan yritystoiminnan ja yhteisymmärrystä edellyttävien joustavampien työmarkkinoiden avulla.

 

Velkaantumisen taittamisesta olisi siis syytä sopia yhteistuumin nopeasti ja tyylikkäästi, koska se on pakko tehdä joka tapauksessa. Kiistely siitä on käytännössä turhaa, koska se kasvattaa vain epävarmuutta ja epäluottamusta kotimaassa ja ulkomailla. Odottelu olisi ymmärrettävää, jos edessä varmuudella olisi säästämistoimille parempia aikoja eli uusi korkeasuhdanne. Näin ei ole, joten vitkuttelu on vain kaikille haitaksi.

 

Oikeasti vaikeita päätöksiä tarvitaan vasta sitten kun päättäjämme ovat sopineet toimivansa vain maamme omien varojen puitteissa. Vienti vaatii lyhyellä aikavälillä lisää kilpailukykyä ja pitkällä aikavälillä innovaatioita ja markkinointikykyä. Yritystoiminnan kasvattaminen vaatii sen lisäksi sitoutunutta mutta samalla myös joustavaa työvoimaa. Joustavat työmarkkinat vaativat tuekseen toimivan turva- ja tukiverkoston. Vanhempi mutta aikaisempaa virkeämpi väestö tarvitsee sekä uusia työmahdollisuuksia että inhimillisempiä hoivapalveluja. Sopimus- ja hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseksi kaikki tämä pitää vielä saada aikaan sopuisasti ja kohtuuttomiksi koettuja eriarvoisuuksia välttäen.

 

Lähivuosien aikana on siten parhaassa tapauksessa edessämme suurten ja jatkuvien talous- ja yhteiskuntapoliittisten kompromissien sarja. Tarpeelliset toimet ulottuvat sinänsä välttämättömiä talouspoliittisia päätöksia huomattavasti laajemmalle: Sopiminen ja keskinäisen luottamuksen rakentaminen olisi tarpeen sekä poliittisten että työmarkkinaosapuolten päättäjien kesken5. Julkisen vallan tukitoimet tulisi kaikkien suostumuksella voida keskittää vain suurimmassa tarpeessa oleviin kansalaisiin. Hyvin toimeentulevien yritysten omistajat ja johtajat tulisi jotenkin saada suostumaan sopeutus- ja säästötoimien näkyvimmiksi kohteiksi. Arvojohtajuutta tarvittaisiin hyvin laajasti yksilötasolla eikä vain valtionjohdon huipulla juhlapäivinä.

 

On epäilemättä päättäjiä ja asiantuntijoita jotka mieltävät edessä olevat tehtävät tässä esitettyjä yksioikoisemmiksi. Rajoitetut ja yksipuoliset tavoitteet voidaan saavuttaa yksinkertaisin toimin. Jos tavoite kuitenkin on kaikille avoin ja mielekäs yhteiskunta on vaikeaa nähdä, että siihen voidaan päästä komentamalla, pakottamalla ja sopimisesta kieltäytymällä. Päättäjillämme on nyt tilaisuus aloittaa kypsyyskokeensa helpommasta päästä. Jos velkakehitys nopeasti saadaan yhteistyössä taitettua, päättäjistämme ehkä sittenkin on myös tekijöiksi.

 

1

Hallituksen neuvojat eli lobbarit ja ”talousviisaat” ovat tietenkin samalla tavalla kiistattomasti vastuussa aikanaan antamistaan neuvoista ja niiden mahdollisista seuraamuksista. Päättäjät kuitenkin vastaavat siitä, ketä he ovat kulloinkin uskoneet.

 

2

Vuosina 2008 – 2013 Suomen valtion bruttovelka kasvoi noin 44 miljardilla eurolla ja oli vuoden 2013 lopussa 90 miljardia euroa. Vanhasen toisen hallituksen aikana velka aleni kahden ensimmäisen vuoden aikana mutta kasvoi finanssikriisin alettua niin, että bruttovelkaa oli suunnilleen 20 miljardia euroa enemmän hallituksen erotessa kuin sen alkaessa. Lisäys vuotta kohti oli siten noin 7 miljardia euroa. Kiviniemen vuoden istuneen hallituksen aikana velkaa tuli lisää noin 5 miljardia euroa. Istuvan Kataisen hallituksen aikana bruttovelan lisäys on ollut noin 8 miljardia euroa eli suunnilleen 3 miljardia euroa vuodessa.

 

3

Kun eräiden muiden maiden (Irlanti, Espanja, osittain Kypros) hyviä aikoja pitivät yllä jatkuvasti laajeneva kiinteistösektori, Suomessa siitä huolehti Nokia. Molemmissa tapauksissa oli ilmeistä, että riskit kasvua ylläpitävän sektorin nopeastakin vaipumisesta olivat suuret. Vain sen ajankohta oli epävarma.

 

4

Myöskään muut kuin suurimmat puolueet eivät ainakaan näkyvästi esittäneet määrätietoisia toimia valtionvelan kasvun lopettamiseksi.

 

5

Esim. Saksan taloudellisen nousun takana eivät olleet vain ”Harzin uudistuksen” nimellä kulkevat lainsäädäntöön perustuvat uudistukset. Erään selvityksen mukaan (luettavissa osoitteesta http://www.cream-migration.org/publ_uploads/CDP_06_14.pdf) vielä tärkeämpi oli työmarkkinaosapuolten perinteisesti hyvä ja luottamuksellinen yhteistyö joka mahdollisti palkanmuodostuksen laajan hajautuksen joustavuuden lisäämiseksi.

 

About Peter Nyberg

VTT Peter Nyberg toimi ennen eläköitymistään v. 2010 valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtajana. Ministeriöön hän tuli 1998 Suomen Pankista jossa hän toimi pitkään eri tehtävissä, lopuksi johtokunnan neuvonantajana. Eläkkeellä Nyberg on mm. Irlannin hallituksen määräyksestä selvittänyt Irlannin pankkikriisin syitä. Hän toimi Kansainvälisessä valuuttarahastossa vanhempana tutkijana 1980-luvulla.
This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *