Ukrainan tapahtumat ovat muuttamassa keskustelua euroalueen kehityksestä turvallisuuspoliittiseen suuntaan. Tämä on onnetonta, koska suurimmat Suomen itsemääräämisoikeuteen liittyvät ratkaisut tehdään lähiaikoina nimenomaan osana euroalueen kehittämistä. Silti Ukrainan tapaus osaltaan valottaa sitä mistä tässä viime kädessä on kyse: päättävätkö suomalaiset itse vai muut Suomen suhtautumisesta esille nouseviin ongelmiin?
Näissä kommenteissa on esitetty ja perusteltu käsitys, että euroalue kehittyy kohti käytännön liittovaltiota. Pankkiunioni on, todennäköisestä tehottomuudestaan huolimatta, vain askel matkalla kohti yhä tiukempaa liittoa. Suomen päättäjät ja vaikuttajat ovat ilmeisesti hyväksyneet tämän tavoitteen siitä huolimatta, ettei kansalaisille vielä ole asiasta oikein kerrottu. Vaikenemiselle voi olla monta syytä, joihin kaikkiin ei välttämättä liity halua olla vaarantamatta tämän ajopuun hiljaista etenemistä. Kunniallisin näistä syistä on epävarmuus siitä, mitä oikein voisi olla Suomen pidemmän aikavälin edun mukaista.
Niin kuin viime vuosien aikana on opittu, luopuminen omasta valuutastaan asettaa euroalueen jäsenille kovat vaatimukset. Euron kurssi vaihtelee muihin suuriin valuuttoihin tavalla, joka ei välttämättä sovi monen euroalueen jäsenen taloudelliseen tilanteeseen. Sama koskee korkotasoa. Jokaisen jäsenmaan tulee varmistaa yrityssektorinsa kilpailukyky sisäisin keinoin eli omaa kustannus- ja palkkatasoa alentamalla tai nostamalla suhteessa muihin. Sopeutuksen siirtäminen tai hyvinvoinnin kasvattaminen velkaantumalla johtavat viime kädessä maksukyvyttömyyteen vaikeine selviytymisratkaisuineen.
Suomessa nykyinen ajopuun tavoin etenevä kehitys ratkaisisi nämä ongelmat vähitellen käytännön liittovaltion muodostumisella. Siirtämällä taloudellista valtaa euroalueen virkamiehille estettäisiin kansallisten päättäjien euroalueeseen sopimattomia päätöksiä. Velkojen yhteisvastuulla poistettaisiin nykyiset ja tulevat yksittäisten jäsenmaiden ylivelkaongelmat. Budjettikurilla ja pankkiunionilla estettäisiin uutta yksittäisen jäsenmaan ylivelkaantumista. Eräissä puheenvuoroissa kaavailluilla lisävaltuuksilla euroalueen virkamiehet voisivat pyrkiä kustannus- ja palkkajouston lisäämiseen jäsenmaissa. Tähän saakka ongelmallista tottelevaisuutta saatetaan tulevaisuudessa kenties varmistaa jopa yhteisiä pakotuskeinoja muodostamalla (tuomioistuimet, poliisi, puolustusvoimat).
Mikään ulkopuolinen voima ei tietenkään pakota Suomea hyväksymään uusia itsemääräämisoikeuden luovutuksia. Jos Suomi kansalaisineen haluaa säilyttää talouspoliittisen itsenäisyytensä on kehittyvälle liittovaltiolle kaksi vaihtoehtoa: Suomi voisi olla osaltaan hyväksymättä uusia itsemääräämisoikeuden luovutuksia, mutta jatkaa jäsenenä euroalueella. Tällöin Suomi jäisi tulevan liittovaltion ulkopuolelle mutta omaan talouspolitiikkaamme kohdistuisi ainakin samat kovat vaatimukset kuin tähänkin saakka. Jollei tämä olisi mahdollista tai toivottavaa, olisi toinen vaihtoehto poistuminen euroalueelta. Tällöin Suomi siirtyisi samanlaiseen EU:n ulkokehän asemaan kuin Ruotsi, mutta ainakin aluksi vielä Ruotsiakin vähäisemmällä euroalueelle jäljelle jäävien jäsenmaiden ymmärryksellä.
Voiko yleisellä tasolla sanoa jotain näiden vaihtoehtojen edullisuudesta Suomen taloudellisen kehityksen kannalta? Talouspoliittisen itsemääräämisoikeuden säilyttäminen antaisi Suomen eri tason päättäjille vapauden harjoittaa erilaista talouspolitiikkaa kuin euroalueen liittovaltiolla olisi mahdollista. Vaihtoehtojen keskinäinen edullisuus riippuu siitä, uskotaanko suomalaisten kyvyn tuottaa kasvua ja vakautta olevan pidemmällä aikavälillä euroalueen politiikkaa parempi vai ei. Pitää olettaa, niin kuin realistista on, että Suomi pysyy osana EU:ta ja sen yhteismarkkinoita eli esim. kauppapolitiikan tai kilpailupolitiikan muutos ei tule kysymykseen.
Historia antaa jotain viitteitä, jotka sinänsä tietenkään eivät takaa mitään tulevaisuudesta. Suomi on itsenäisyytensä ajan kasvanut hieman nopeammin ja lisännyt hyvinvointiaan enemmän kuin monet muut maat. Tämä viittaa siihen, että harjoitettu hyvin yleisen tason talouspolitiikka on voinut olla keskimäärää parempi. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen tämä kasvu on kuitenkin edellyttänyt toistuvia devalvaatioita ja melko korkeaa inflaatiota. Tämä taas viittaa siihen, etteivät Suomen kustannus- ja palkkatason joustavuus ole olleet riittäviä ylläpitämään vakaata talouskasvua.
Jos nämä piirteet jatkossakin olisivat Suomelle tyypilliset ja vahvat, olisi syytä suositella suomalaisille omaa talouspolitiikkaa ja eroa euroalueen jäsenyydestä. Hyvä yleinen talouspolitiikka johtaisi vähitellen useimpia euromaita vahvempaan kasvuun. Oma valuutta varmistaisi, ettei riittämätön kotimainen kyky joustaa kustannuksista ja palkoista johtaisi yhtä suureen kasvun tilapäiseen heikentymiseen kuin euroalueella.
Jos taas suomalainen kyky joustaa kustannuksista ja palkoista olisi parantunut menneistä ajoista, olisi suomalaisille eduksi oma talouspolitiikka euroalueen puitteissa. Tällöin olisi odotettavissa keskimääräistä nopeampaa kasvua eikä jäsenyys euroalueella johtaisi kasvun heikentymiseen. Jääminen alueen jäseneksi todennäköisesti estäisi myös kaikenlaisten poliittisten ongelmien syntyä. Koska Suomi ei enää osallistuisi täysimääräisenä euroliiton osana olisi kuitenkin tarpeen neuvotella mm. EKP:n kanssa uusista yhteistyömuodoista pankkiemme rahoituksen varmistamiseksi.
Suomelle edullinen euroratkaisu riippuu siis siitä, millaiseksi odotetaan suomalaisten osaamisen kehittyvän pidemmällä aikavälillä suhteessa euroalueeseen. Mitä parempi suomalaisten kyky ja halu sopeuttaa kustannukset ja palkat euroalueen vaatimuksiin, sitä helpompi olisi perustella jäsenyyttä euroalueella. Mitä parempi on suomalainen yleinen talouspolitiikka, sitä edullisempi olisi kuitenkin jättäytyä euroalueen yhteisen huonomman talouspolitiikan ja pysyvien tulonsiirtojen ulkopuolelle.
Suomen kannattaisi kuulua syntyvään euroalueen liittovaltioon ennen kaikkea, jos uskotaan kotimaisen osaamisen tulevaisuudessa olevan kaikilta osin aikaisempaa selvästi huonompi. Tällöin jäsenyys nostaisi kasvua pitkällä aikavälillä ja huono sopeutuskyky saattaisi johtaa tulonsiirtoihin muilta liiton osilta. Jos sen sijaan luotetaan suomalaisten osaamiseen jatkossakin, olisi Suomen osallistuminen valtioliittoon kansalaisille kallis ratkaisu. Kasvu jäisi heikoksi ja pitäisi varautua tulonsiirtoihin liiton muille osille.
Suomalaisten tulevat talouspoliittiset kyvyt ja tuleva valmius sopeutua erilaisiin muutoksiin ovat tällä hetkellä avoimia kysymyksiä. Ilmeisiä syitä uskoa, että nämä kyvyt olisivat pysyvästi heikentyneet on vaikea löytää. Siitä huolimatta olisi tärkeää jotenkin arvioida niiden suhdetta aikaisempaan ja myös muiden euroalueen jäsenmaiden kykyihin. Yhtä tärkeää olisi olla tekemättä tärkeitä ratkaisuja Suomen itsemääräämisoikeuden suhteen ilman, että näitä kysymyksiä olisi pyritty vakavasti harkita.