Englannin keskuspankki on hiljattain julkaissut pari valveutuneelle kansalaiselle hyödyllistä artikkelia1. Niissä selostetaan yksinkertaisella tavalla miten raha luodaan tänä päivänä. Tapa on erilainen kuin yleensä uskotaan tai kuin mitä taloustieteen yleisistä oppikirjoista sai vielä jonkin aikaa sitten lukea. Asiaa kannattaa artikkeleita käyttäen hiukan valottaa silläkin uhalla, että asia on osalle lukijoista jo ennestään tuttu.
Keskuspankkien yksinoikeudella painama seteliraha on kaikissa kehittyneissä maissa nykyään vain pieni osa laajentunutta rahakäsitettä. Suurin osa kuluttajien ja yritysten maksuvalmiudesta pidetään pankkitalletuksina, jotka tarvittaessa joko vaihdetaan setelirahaksi tai käytetään sellaisinaan maksujen suorittamiseen. Pankkitalletukset taas ovat yksinkertaisesti eri pankkien omia velkasitoumuksia asiakkailleen.
Yleisön luottamus pankkitalletusten arvon ja käytettävyyden säilymiseen on pyritty varmistamaan erilaisin lakisäännöksin (talletussuoja, pankkivalvonta säätelyineen jne.). Lisäksi pankeilla on mahdollisuus tilapäisesti täydentää rahoitustarvettaan keskuspankilta. Yleisö voi siten tarvittaessa vaihtaa pankkitalletuksia setelirahaan. Ajan myötä nämä taustatuet ovat lisänneet talletusten merkitystä maksuvälineenä ja varojen säilytysmuotona.
Pankit luovat talletuksia antamalla luottoja. Kun luotto myönnetään pankki kirjaa samanaikaisesti vastaavan summan velallisen talletussaatavaksi. Velallinen voi sen jälkeen käyttää talletuksessa olevia varoja tarpeisiinsa. Talletukset ovat siten yksityisten pankkien velkasitoumuksia joiden turvana ovat pankkien lainat ja tietyltä osin yhteiskunnan ehdollinen lupaus tarvittaessa tukea vaikeuksiin joutuvaa pankkia.
Velkojen ja talletusten luomisprosessille asettaa epämääräisen rajan vain varojen siirto talletuksista muualle – setelirahaksi, muiden pankkien talletuksiksi tai ulkomaille. Näihin siirtoihin pankit varautuvat keskinäisin lyhytaikaisin luotoin sekä käyttämällä tarvittaessa luottoja keskuspankilta. Keskuspankki vaikuttaa talletusten ja velkojen määrään muuttamalla ehtoja joilla se on valmis antamaan pankeille tällaisia luottoja.
Rahan määrä perustuu siten oleellisesti siihen, miten paljon luottoja pankit katsovat kannattavaksi ja turvalliseksi myöntää. Kannattavalle ja turvalliselle hankkeelle löytyy siten pankissa aina rahoitusta niin kauan kuin sitä marginaalisesti turvaavaa keskuspankkirahoitusta on saatavissa. Viime vuosina pankit ovat myöntäneet yksityisille varsin vähän luottoja koska on arvioitu niiden olevan joko kannattamattomia (heikko kysyntä, kova kilpailu ja parempi tuotto muualla) tai turvattomia (korkea velka ja tappioriski). Kyse ei siten ole ollut pankkien varojen tai rahoituksen puutteesta.
Viime vuosina ovat keskuspankit – vaikkei vielä EKP – pyrkineet edistämään ja korvaamaankin pankkien vähäistä luotonantoa yleisölle. Tämä on tehty mm. rahamäärää suoraan lisäämällä (quantitative easing tai QE) eli keskuspankki on ostanut arvopapereita pankkijärjestelmän ulkopuolelta. Myyjät vähentävät sen jälkeen ylisuuria talletuksiaan ostamalla muita arvopapereita joiden arvo samalla nousee2. Tällainen rahapolitiikka hyödyntää ainakin väliaikaisesti suorimmin niitä, joilla on käytössään paljon varallisuutta sijoittamiseen.
Mielestäni tämä käsitys pankkien ja rahoitusmarkkinoiden toiminnasta korostaa pankkien toimintaa aktiivisina sijoittajina/rahoittajina. Kyse ei ole vain yleisön piirissä syntyvien säästöjen välittämisestä sijoittajille niin kuin joskus kuulee sanottavan. Säästöjä ei tarvita etukäteen, koska sijoituksia voidaan rahoittaa myös samanaikaisesti luotavalla velalla eli talletuksilla. Tavallisten säästäjien merkitys pankkien toiminnalle on siten vähäinen vaikkei merkityksetön.
Tavalliset säästäjät hankkivat pankeilta käytännössä niiden pitkäaikaisia velkasitoumuksia, jotka eivät yleensä aiheuta likviditeettiongelmia. Pankkien väliset lyhyen rahan markkinat tasoittavat joka tapauksessa kaikkien talletusvarojen käytön. Ainoa koko järjestelmän velkamäärää rajoittava tekijä on huoli, ettei julkinen valta tuekaan pankkeja ja niiden rahoittajia. Euroalueella nämä on toistaiseksi pääsääntöisesti tuettu. Tämä lienee taustana mm. euroalueen valtioiden lisävelkaantumiselle kriisin puhkeamisen jälkeenkin.
Raha häviää pankkijärjestelmästä samalla tavalla kuin se on luotukin, eli asiakkaiden velanmaksulla. Kun asiakas käyttää talletuksensa velan maksuun, molemmat lakkaavat olemasta. Tämä tietenkin edellyttää, että velalla rahoitettu sijoitus siihen mennessä on tuottanut asiakkaalle riittävästi varoja. Jos asiakas myy sijoituksensa tappiolla tai on saanut siitä odotettua vähemmän voittoa on täysimääräinen takaisinmaksu mahdoton. Siinä vaiheessa asiakas ja pankki kärsivät tappioita.
Tappiot voivat olla pankin omaan pääomaan nähden suuria, koska rahoituksen saatavuus ei ole rajoittanut luottojen määrää. Tämä onkin velkaperusteisen rahajärjestelmämme ehkä suurimpia ongelmia. Rahamäärän sääntelyyn perustuva rahapolitiikka QE korostaa tätä ongelmaa. Jollei rahapolitiikan uudelleen kiristämistä suoriteta ja ajoiteta äärimmäisen taitavasti, aiheuttaa se arvopapereiden kohotetun arvon laskun. Siinä vaiheessa voi syntyä merkittäviä pankkien ja niiden asiakkaiden tappioita mikä helposti johtaisi uuteen pankkijärjestelmän kriisiin.
**************
Lisää kommentteja ei ole tulossa huhtikuun ajan muiden kiireiden takia. Toukokuussa kommentteja on taas odotettavissa kuten tavallisesti eli epäsäännöllisin väliajoin kun näyttää olevan jotain kommentointia tarvitsevaa.
Kiinnostuneille tiedoksi, että olen antanut täällä esillä olevista aiheista haastattelun lehdelle Talous & Yhteiskunta. Haastattelu ilmestyy lehden numerossa 2 pääsiäisen tienoilla.
1Molemmat artikkelit ovat noudettavissa tai luettavissa osoitteessa http://www.bankofengland.co.uk/publications/Pages/quarterlybulletin/2014/qb14q1.aspx.
2Tämä vaikutus on, niin kuin säännölliset lukijat muistanevat, saanut osakseen voimakastakin arvostelua siihen liittyvien yleisten riskien takia, katso esim. osoitteesta http://hussmanfunds.com/wmc/wmc131125.htm ja http://hussmanfunds.com/wmc/wmc121217.htm.