Liiankin hyvä kesä on ainakin omalta osaltani verottanut haluja miettiä viimeaikaisen kansainvälisen kehityksen merkitystä Suomelle. On ollut miellyttävämpi keskittyä lukemiseen, kalastamiseen tai ensimmäisten sienien odotteluun. Kesän vietto ei kuitenkaan pysäytä niiden ongelmien kehitystä, joihin aikaisemmissa kommenteissani olen useasti viitannut. Ja kesän aikana niitä on vain tullut lisää.
Kansainvälinen suhdannekehitys on edelleen huolestuttava päinvastaisista ja innokkaista vakuutteluista huolimatta. Yhdysvalloissa osakemarkkinoiden yliarvostus jatkuu, roskalainojen markkinat kasvavat edelleen, työllisyys- ja palkkakehitys ovat heikkoja ja kauan ennustettu talouskasvun ratkaiseva nopeutuminen on vielä toteutumatta. Kiina pyrkii siirtymään vientivetoisesta talousmallista kulutusvetoiseen, minkä voidaan odottaa hidastavan maan talouskasvua ja osaltaan kiristävän kansainvälisiä pääomamarkkinoita. Rakennemuutos saattaa lisäksi altistaa kiinalaisia yrityksiä rahoitus- ja kannattavuusvaikeuksille niihin liittyvine kriiseineen. Japanin kevyt rahapolitiikka on, inflaation kautta, hidastanut kulutuskysyntää samalla kun heikentyneen jenin vientivaikutus näyttää loppuneen. Euroalueella talouskasvu jatkuu hyvin erilaisena eri maissa, julkinen velkaantuminen jatkuu ja pankkien heikkouksista on uudelleen saatu muistutusta mm. Portugalissa.
Epävakaasta taloustilanteesta huolimatta (vai sen takiako?) on synnytetty kansainvälinen poliittinen vastakkainasettelu Ukrainan ympärille, missä käytetään pitkään vaalittua kansainvälistä talousintegraatiota poliittisena painostusvälineenä. Taloudellisen yhteistyön ehdoksi on Venäjälle nyt jälkikäteen asetettu yksituumaisuus EU:n ja USA:n kanssa ulkopoliittisissa ja geopoliittisissa asioissa. Rahoitusmarkkinoiden ja niiden keskeisten hintojen kehitys on jo vuosia ollut keskuspankkien tiukassa ohjeistuksessa. Tästä lähtien ne ovat ilmeisesti myös osaa ulkopolitiikkaa, niin kuin perinteisesti osa kauppavirroistakin. Tämä ei vähennä taloudellisia riskejä maailmalla vaan tekee ne entistä vaikeammin ennustettaviksi. Tervetuloa, päättäjät, takaisin teille selvästikin tuntemattomalle 1970-luvulle.
Erojakin menneisiin aikoihin on, vaikkei välttämättä hyvässä mielessä Suomen osalta. Ensimmäisen kerran toisen maailmansodan jälkeen Suomi on osa liittoumaa joka määrätietoisesti painostamalla yrittää heikentää Venäjän talouskehitystä. Tilanteen merkitystä Suomen kannalta lisää se, että painostus koskee asiaa joka ilmeisesti Venäjän omasta mielestä on sen turvallisuudelle oleellinen. Suomi on ilmoittanut yrittävänsä lieventää EU:n useiden jäsenmaiden pakoteintoa mutta liimautuu tiukasti yhteisiin kantoihin. Suomen naapuruuspolitiikka taloudellisinekin seuraamuksineen on siten käytännössä ulkoistettu EU:lle, jos tämä kanta pitää. Suomen taloudelliset näkymät eivät tietenkään kirkastu siitä, että Venäjän tai muiden naapuriemme tulevaa talouskehitystä heikennetään. Taloudelliset ja ulkopoliittiset ongelmamme vain lisääntyvät, jos EU:ssa innokkaimmat painostajat jatkossa saisivat yliotteen.
Kesän aikana on uutisia seuratessa valitettavasti vahvistunut käsitys Suomen talouspolitiikasta ajopuuna. Euroalueen pelisääntöjä ei jakseta seurata kilpailukykyä varmistamalla ja velkaantumista taittamalla. Toisaalta ei myöskään uskalleta vetää tästä johtopäätöstä, että taloudellisen nousun tärkeänä ehtona silloin on palaaminen omaan kelluvaan valuuttaan. Ilmeisesti nykyiset päättäjämme katsovat euroon kuulumisen työllisyyttä ja talouskasvua tärkeämmäksi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi.
Rakenteelliset uudistukset, johon nyt keskitytään, ovat tietenkin tärkeitä, mutta lyhyenkin aikavälin uudistuksia tarvitaan. Maa ei voi elää kuntauudistuksesta, sosiaalipalvelujen uudelleen järjestelystä tai lisäintegraatiosta. Nykyistä suurempi osa olemassa olevia yrityksiä pitää saada ulkomaisten kanssa kilpailukykyisiksi mikä nopeimmin käy kotimaisia suhteellisia kustannuksia laskemalla. Samalla pitää tehdä helpommaksi perustaa, hoitaa ja kasvattaa uusia pieniä yrityksiä. Kunnes vienti taas kasvaa, on kotimaista tuontikysyntää määrätietoisesti vähennettävä mikä edellyttää kotimaisen kysynnän rajoittamista. Ratkaisuvaihtoehtoja on lukuisia ja osittain kiistanalaisia, mutta tämä ei tietenkään poista välttämätöntä valinnan tarvetta.
Nopeasti ja kipeästi vaikuttavia päätöksiä ei kuitenkaan näytä nykyhallituksilta syntyvän. Ratkaisuja siirretään tuonnemmaksi ehkä perinteiseen tapaan odottaen tilannetta, jossa ikäviä toimenpiteitä voidaan selittää ulkoisella pakolla. Odottamalla on kuitenkin todennäköistä, että ongelmat kasvavat (suurempi velka ja työttömyys) ja oma päätösvalta jossain vaiheessa asetetaan kyseenalaiseksi (alempi luottoluokitus ja euroalueen ohjeistus). Siksi sopii toivoa vallalla olevan talouspoliittisen halvaantumisen pikaista päättymistä.