Suomessakin on viime aikoina esiintynyt runsaasti puheenvuoroja jotka suoraan tai epäsuorasti vaativat tai ainakin hyväksyvät julkisen velkaantumisen jatkumisen. Uutta ymmärtämystä on sen takia myös näkynyt EKP:n suunnitelmille ryhtyä tätä rahoittamaan ostamalla euroalueen jäsenvaltioiden velkakirjoja. Harvoja huolettavat keinotekoisen alhaisen korkotason kielteiset kansantaloudelliset vaikutukset kun matala korko on korkean julkisen ja yksityisen velkaantumisen edellytys.
On valitettavaa, että julkisessa keskustelussamme painotetaan ennen kaikkea lyhyen ja korkeintaan keskipitkän aikavälin talousongelmia. Pidemmällä aikavälillä kestävästä talouspolitiikasta tulee johtaa tarvittavia lyhyen aikavälin toimenpiteitä eikä päinvastoin. Jos aina valitaan mieluisin lyhyen aikavälin talouspolitiikka käy helposti niin, että pidemmällä aikavälillä ajaudutaan umpikujaan. Suomikin kaasuttaa nyt huoletta päin edessä näkyvää tiiliseinää luottaen siihen, että jossain joku käyttää ajoissa jarrua.
Perustelu edelliseen lienee paikallaan:
Pidemmällä aikavälillä talouspolitiikan tavoitteena voidaan pitää kansalaisten reaaliomaisuuden kasvattamista. Tämä edellyttää tulovirtoja varmistavan kannattavan yritys- ja sijoitustoiminnan ylläpitämistä, jonka keinoista usein käydään vilkastakin keskustelua. Lyhyellä aikavälillä on kuitenkin mahdollista ylläpitää tulo- ja kysyntätasoa – eli turvata reaaliomaisuuden arvoa – myös raha- ja talouspoliittisin toimin. Tätä kysyntää vastaavat tuotanto- ja investointiratkaisut eivät kuitenkaan välttämättä ole kannattavia sen jälkeen kun nämä julkiset toimet loppuvat. Kyseinen ongelma on tunnetusti keskeinen mm. Itävallan talouskoulukunnan suhdanneajattelussa.
Talouspolitiikan vaikutus tuotanto- ja investointiratkaisuihin ei tietenkään ole kaikilta osin tilapäinen, kielteinen tai virhesijoituksia tuottava niin kuin joskus väitetään. Kyse on lähinnä siitä, ovatko talouspoliittiset toimet pitkäaikaisia vai lyhyen aikavälin politiikan tuloksia. Jos yhteiskunnassa sitoudutaan pysyvästi kuluttamaan julkisia palveluja (”pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta”) on ilmeistä, että niihinkin tehdyt sijoitukset tulevat olemaan pysyvästi kannattavia. Edellytys on silloin, että tämä julkinen kysyntä pitkälläkin aikavälillä halutaan ja pystytään ylläpitämään. Yhteiskunnassa tuotantoresurssien pitää riittää sekä yksityisen että julkisen kysynnän kannattavaan tyydyttämiseen.
Käytännössä tämä merkitsee, ettei velkaantuneisuus yhteiskunnassa kokonaisuudessaan saisi nousta ”liikaa” pidemmällä aikavälillä. Velkaantuminen ylläpitää korkeampaa tulo- ja kysyntätasoa kuin normaalitilanteessa. Lisävelkaantuminenkin ylläpitää tuotantoa joka ei olisi ilman sitä kannattavaa ja joka tulee kannattamattomaksi kun lisävelkaa ei enää oteta. Velanhoidon rasitukset taas merkitsevät, että muu kysyntä ml. kasvun kannalta välttämättämät sijoitukset kärsivät velkaantuneisuuden kasvaessa. Velkaantumisen kasvu kertoo siten konkurssien, tulojen ja omaisuusarvojen menetysten olevan jossain vaiheessa väistämättä edessä.
Kyse ei ole teoreettisesta vaan pitkäaikaisesta ja laajasta Suomen ja sen viiteryhmänään pitämien maiden ongelmasta. Merkittävimpiä kehittyneiden maiden tulo- ja kysyntätasoa lisääviä pidemmän aikavälin taustatekijöitä on ollut yleinen velkaantuneisuuden kasvu. Keskuspankkien yhteistyöpankin BIS:n mukaan tärkeimpien OECD-maiden velat suhteessa kokonaistuotantoon (BKT) ovat viime 30 vuoden aikana tuplaantuneet ja ylittävät nyt reilusti kolmen vuoden tulojen arvon (selvitys löytyy osoitteesta http://www.bis.org/publ/work352.pdf ). Selvityksen mukaan Reinhart & Rogoffin kiistelty arvio velan vaikutuksesta kasvuun pitäisikin paikkansa – kun velka on 80-90 prosenttia toimijan tulosta se vaikuttaa tulojen kasvuun heikkenevästi.
Miksi on käynyt näin ja mihin se vie?
Rahajärjestelmämme ja keskuspankkien rahapolitiikka ovat viime kädessä vastuussa velkaantuneisuuden kasvusta. Järjestelmässämme pankit luovat rahaa (käytännössä maksuihin kelpaavia talletuksia) myöntämällä asiakkailleen velkaa joko suoraan tai ostamalla niiden velkakirjoja. Asiakkaat puolestaan käyttävät tätä rahaa joko kulutukseen tai sijoittamiseen. Osa rahasta käytetään myös pankkien kannattavuutta tukeviin velanhoitomaksuihin. Keskuspankit moninkertaistavat pankkien kykyä tehdä tätä lainoittamalla – ja nykyään suoraan ostamalla – pankkien omistamia velkoja, nykyään käytännössä rajattomasti.
Tämä kehitys ei voi jatkua loputtomiin siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät velat pidemmällä aikavälillä voi kasvaa tuloja nopeammin. Velkojen hoitokustannukset syövät vääjäämättä yhä suuremman osan tuloista velkaantuneisuuden lisääntyessä. Samalla velkaantuneisuus vähitellen vaimentaa kasvua. Runsas halvan keskuspankkirahoituksen tarjonta ei juurikaan näytä vaikuttavan reaalisijoitusten mutta kylläkin kasvulle vähemmän tärkeiden finanssisijoitusten määrään. Samalla matala korkotaso heikentää reaalisijoitusten tuottavuutta ja siten tulevia kasvumahdollisuuksia (katso esim. http://hussmanfunds.com/wmc/wmc141103.htm ).
Saatavien riippuvuus veloista merkitsee, että lisävelkaantumisen loppuminen samalla tuhoaa varallisuutta. Keskustelu Pikettyn ennustamasta varallisuuden jatkuvasta keskittymisestä saattaakin sellaisen sattuessa saada aivan uusia piirteitä (katso erityisesti osoitteesta http://think-beyondtheobvious.com/referenzen/die-schulden-im-21-jahrhundert/ ).
Voisivatko keskuspankit estää kansalaisten ja niiden instituutioiden joutumista velkaloukkuun ostamalla omaan taseeseensa omaisuutta? Tämähän tukisi omaisuusarvoja ja antaisi entisille omistajille samalla käteistä velkojensa maksuun. Jos maassa velkaantumisvauhti tämän takia hidastuisi, joutuisivat kuitenkin lisävelasta riippuvat yritykset silti ongelmiin. Ensimmäinen varallisuustappioita kärsivä taho olisi nyt keskuspankki joka sen jälkeen jättäisi voittoja jakamatta valtiolle siihen saakka, kunnes oma tase taas on kunnossa. Kustannukset eivät enää keskittyisi omistajiin vaan veronmaksajiin yleisesti, mutta toteutuisivat kuitenkin täysimääräisinä. Tältäkin osin eräät keskuspankkien nykyiset rahoitustoimet ovat kyseenalaista jakopolitiikkaa.
Jos yllä oleva pohdinta pitää paikkaansa, on jossain vaiheessa edessämme melko raju mutta tilapäinen varallisuuden, kasvun ja työllisyyden supistumisvaihe kehittyneissä maissa. Varautuminen siihen voi olla vaikeaa, koska talous- ja yhteiskuntapolitiikka saattavat samalla muuttua merkittävästikin. Jollei sellaisia muutoksia tulisi voisi arvailla, että parhaiten selvisivät reaaliomaisuutta omaavat ja velattomat valtiot, kotitaloudet ja yritykset.