Tärkeä syksy tulossa

Olen jättänyt blogikirjoitukseni vähemmälle viime aikoina. Siihen on ollut kaksi syytä. Toisaalta olen käyttänyt aikaani kirjoittamaan muuta eli henkilökohtainen kiintiö on tullut täytetyksi toisin. Toisaalta se mistä olen jo vuosia varoittanut, eli määrätietoinen pyrkimys kohti käytännön euroalueen liittovaltiota, on nyt kaikkien nähtävissä. Keskustelun pitäisi nyt kiireellisesti siirtyä koskemaan kysymystä, mitä suomalaisille käytännössä tarkoittaa itsenäisyys. Miten paljon hallitus ja eduskunta voivat luopua päättämisoikeuksistaan ennen kuin itsenäisyys on enää näennäinen? Siitä minulla on oma mielipide muttei riittävästi erityisosaamista muiden valistamiseksi.

EU-komissio on lupaustensa mukaisesti laatinut paperin siitä, miten euroaluetta pitäisi lähivuosina kehittää (tässä). Se on yleisluontoinen ja ylevä tavoitepaperi aikatauluineen, jonka pääkohtiin saataneen päämiesten periaatteellinen siunaus. Yllätyksettömästi se luettelee useita hyvinkin keskeisiä asioita, jotka pitää siirtää hoidettaviksi euroalueen insitituutioille (ml. yhteisvastuu pankkikriiseistä, yhteinen talletussuoja, uusia ohjeistuskeinoja talous- ja sosiaalipolitiikalle ja myöhemmin yhteinen velkainstrumentti, yhteiset rahastot ja uusi yhteinen valtiovarainministeriö).

Lähivuosina on odotettavissa konkreettisia säädösehdotuksia, joiden muodollisista yksityiskohdista, teknisistä ratkaisuista ja aikatauluista saatetaan keskustella paljonkin. Päämiesten lähikuukausina hyväksymiin linjauksiin, sillä tavalla kuin komissio ne tulkitsee, ei kuitenkaan enää palata, jollei jokin suuri jäsenmaa sitä yllättävästi edellytä. Jos Suomen päättäjät haluaisivat pysäyttää maamme siirtymisen osaksi jonkinlaista euroalueen federaatiota, tulisi päätös siis viestittää muille viimeistään syksyyn mennessä. Viivyttely olisi merkki Suomen ajopuupolitiikan ja federaatioon siirtymisen jatkumisesta. Sitä edistää ja helpottaa komission valmius esittää uudistuksia tavalla, jotka eivät muodollisesti edistä yhteisvastuuta vaikka ne käytännössä sen tekevät.

Esimerkkinä komission luovuudesta käyköön ehdotus lähivuosina hyväksyttäväksi ehdotetusta yhteisestä velkainstrumentista. Kyse ei olisi eurobondista vaan sijoituspaperista joka koostuisi kaikkien jäsenmaiden velkapapereista (USA:n finanssikriisistä liikaakin huonoa mainetta saaneet ”asset-backed securities”). Sen hinta vaihtelisi taustalla olevien velkapapereiden riskin ja (joskus toivottavasti palaavan) markkinakoron mukaan. Periaatteessa siihen liittyisi myös tappioriski siltä varalta, että taustalla olevista papereista jokin jäisi takaisin maksamatta (konkurssi). Koska kuitenkin samanaikaisesti on olemassa järjestelmä jonka tarkoituksena on helpottaa jäsenvaltioiden rahoitustilannetta (yhteisvastuullinen EVM) olisi kyse käytännössä viime kädessä yhteisvastuullisesti taatusta sijoitusinstrumentista. Toiveena lienee, että näiden instrumenttien kysyntä varmistaisi heikkojen eurojäsenten valtionpapereiden kysyntää kohtuullisin koroin silloinkin, kun EKP:n ostot aikanaan vähenevät tai päättyvät.

Tulevina kuukausina on odotettavissa vilkas keskustelu siitä, minkälainen euroalue kävisi Suomelle tulevaisuudessa. Sellainen keskustelu on aina hyväksi siitä huolimatta, että sen käytännön arvo jäänee vähäiseksi. Keskustelu käydään tässä vaiheessa pakostakin melko yleisin käsittein joiden soveltaminen käytäntöön tulee olemaan teknisesti ja poliittisesti erittäin vaikeaa.

Muutama esimerkki ehkä valaisevat ongelman. Olettakaamme, että Suomi ehdottomasti kieltäytyisi yhteisvastuun lisäämisesta (nykyisen hallituksen kanta). Kelpaisiko meille silloin edellisessä kappaleessa selostettu yhteisvastuuta muodollisesti (muttei käytännössä) välttävä rahoitusinstrumentti ja millä reunaehdoilla? Kelpaisiko meille pankkiunionille ehdotettu lisäosa, jossa valtiot/veronmaksajat viime kädessä rahoittavat pankkeja järjestelmäkriisissä muodollisella ehdolla, että nämä rahat jossain vaiheessa maksetaankin takaisin (jota voi suuresti epäillä käytännössä tapahtuvan)? Kelpaisiko meille tulevaisuudessakin tarina, jonka mukaan yhteisvastuu ei kasva niin kauan kuin annettuja lainoja ei muodollisesti kirjata alas siitä huolimatta, että lainaehdot sovitaan velkasiirron varmistamiseksi (niin kuin jo olemme sopineet Kreikan tapauksessa)?

Ongelma syntyy siitä, ettei yhteisvastuun kasvu aina perustu yksiselitteisiin säädöksiin vaan voi toteutua epäsuorasti hyvin monella tavalla. Suurin ja vaikeimmin arvioitava pulma on, ettei voi olla varmuutta euroalueen puitteissa sovittujen sääntöjen tulkinnasta ja soveltamisesta. Tämä johtuu ainakin kahdesta asiasta. Euroalueen instituutioilla on väistämättä federaatio pysyvänä tavoitteenaan ja niiden esitykset ja toimet pyrkivät sitä mahdollisuuksien mukaan edistämään. Lisäksi säädösten soveltaminen on osittain poliittinen prosessi johon heijastuvat kulloinkin vallitsevat suurten jäsenmaiden tavoitteet ja ongelmat. Suomen mahdollisesti asettamien lisäintegraation rajoitteiden noudattaminen tällaisessa ympäristössä on käytännössä hyvin vaikeaa. Tämä merkitsee, että nyt alkava keskustelu palvellee enemmän päättäjien ja heidän asiantuntijansa hyvän olon ja omantunnon kaipuuta kuin virkakoneiston tulevaisuuden poliittisten päätösten valmistelua.

Suomen päättäjillä ja monilla muillakin näyttää olevan käsitys, jonka mukaan tulevan euroalueen integraation rajaaminen meille sopiviin uomiin on mahdollista ja ehkä helppoakin. Mielestäni tämä on toiveajattelua. Jos taloudellinen ja poliittinen kehitys suurissa jäsenmaissa sen sallii, on edessä jonkinlainen federaatio jonka oleellisiin piirteisiin pienet maat eivät pysty vaikuttamaan. Jos suomalaiset tätä hyväksyvät, ei tarvitse oikeastaan tehdä muuta kuin jatkaa tulevien esitysten hyväksymistä kuten tähänkin saakka. Jollei kehitystä hyväksytä, on taas vaikeaa nähdä muuta vaihtoehtoa kuin sanoutua irti valtaosasta uusista euroalueen instituutioita koskevista tai sivuavista säädöksistä.