Helpon lainanoton riskeistä

On tietenkin kaikki syy toivoa uudelle hallitukselle hyvää menestystä sen tulevassa työssä. Se edustaa ainakin periaatteellista/ideologista muutosta useampiin aikaisempiin hallituksiin, joiden talouspolitiikan peruspilarit olivat hyvin toisenlaiset.

Useat aikaisemmat hallitukset pyrkivät mm. työttömyyskokemuksen vaikeuttamiseen ja valtiontalouden alijäämän vähentämiseen menoja alentamalla. Alentamispainetta kasvattivat ainakin lyhyellä aikavälillä samanaikaiset veronkevennykset. Markkinatalouden vahvistaminen ei sujunut ongelmitta mitä todistavat esim. Caruna-kaupan ja taksiuudistuksen karut jäljet. Työmarkkinoiden uudistaminen huipentui viime hallituksen toimiin, joita enemmän kiitettiin työnantaja- kuin työntekijäpiireissä. Kilpailukykysopimuksesta tuli tilapäinen, vaikka vuosikymmeniä on tarvittu pysyvää ja kestävää muutosta.

Uusi hallitus katsoo asioita toisin, vaikka vielä on vaikeaa selkeästi määritellä miten tämä tarkkaan ottaen tulee näkymään sen toimissa. Ainakin suhtautuminen valtiontalouteen on periaatteessa hyvin erilainen. Menoja ei karsita, vaan päinvastoin kasvatetaan etenkin pienituloisten ja muuten tukea kaipaavien hyväksi. Valtion investointeja esim. liikenteeseen kasvatetaan valtion omaisuuden myyntitulojakin käyttäen. Työmarkkinat uusitaan kolmikannan avulla. Merkittävä budjetin rahoittajaksi toivotaan tuleva korkeampi talouskasvu joka poikii korkeampaa työllisyyttä. Verojakin voitaneen tarvittaessa korottaa mutta lisävelka ei ole lyhyellä aikavälillä ongelma. Jos laskusuhdanne tavoittaa niin se lievitetään kysyntää ylläpitävällä lisävelkaantumisella.

Talouspolitiikan luvattu suunnanmuutos sisältää kaksi hyvin merkittävää riskiä. Ensiksi työmarkkinoiden toiminnan uudistaminen on välttämätön ennen kaikkea Suomen ulkoisen kilpailukyvyn varmistamiseksi. Jollei siinä onnistuta on Suomen edessä toistuvasti korkea työttömyys ja hidas kasvu. Toiseksi on aivan välttämätöntä saada suomalaisten ja Suomen valtion velkaantuminen hallintaan. Korkea velkaantuminen altistaa konkursseille, hidastaa jossain vaiheessa kasvua ja alistaa pahimmassa tapauksessa suomalaiset euroalueen viranomaisten (EKP, komissio) määräysvaltaan.

Työmarkkinat Suomessa tarvitsevat ”pysyvän kilpailukykysopimuksen” jolla estetään kotimaisten palkkojen ja hintojen kasvua kilpailijoitamme nopeammin. Tässä on epäonnistuttu sekä markan että euron aikana eli kyse on suomalaisesta pysyväisongelmasta. Markka-aikana ongelma pystyttiin hoitamaan ajoittaisilla devalvaatioilla. Euron aikana tämä on mahdotonta eli vähitellen paheneva kilpailutilanne johtaa tuotannon vähenemiseen ja työttömyyden kasvuun. Suuret yritykset pystyvät entistä helpommin kiertämään ongelmaa siirtämällä tuotantonsa muualle, mutta pienemmille yrityksille ja erityisesti työntekijöille tämä ei ole helppoa. Ehkä uusi hallitus pystyykin vakuuttamaan kaikki osapuolet siitä, että heillä on yhteinen etu vaalittavanaan ja ettei tällöin ole vastapuolta jota pitäisi kukistaa?

Velan mekaniikkaa ei ole vaikea periaatteena mieltää. Velan hoitomenot (korot ja mahdolliset takaisinmaksuerät) eivät saa nousta niin korkeiksi, etteivät tulot niiden jälkeen riitä ansaitakyvyn ylläpitoon. Velkaa voidaan hallitusti kasvattaa vain niin kauan kuin tämä onnistuu. Jos hoitomenot nousevat tätä korkeammiksi on kysymys velkakierteestä, jossa uutta velkaa joudutaan ottamaan edellisen hoitamiseksi. Eräät velalliset (valtio, suuret ja vakavaraiset yritykset) rahoittavat usein säännöllisesti takaisinmaksuerät uudella velalla. Niiden velkaantuneisuus kasvaa niin kauan kuin korkotaso ylittää niiden tulojen kasvuvauhdin. Korkeasti velkaantunut talous, mikä Suomikin vähitellen alkaa olla, on korostetun altistunut sekä tulotason heikkenemiselle, korkotason nousulle että omaisuus- ja vakuusarvojen laskulle.

Korkeasti velkaantuneille talouksille lähivuodet näyttävät varsin riskipitoisilta. Kansainvälinen suhdanne näyttää jo kääntyneen laskuun kiihtyvän kauppasodan vauhdittamana. Keskuspankkien harjoittama kevyt raha- ja korkopolitiikka on synnyttänyt kasvavan määrän yrityksiä ja pankkeja, jotka tuottavat huonosti tuloja ja tuskin selviäisivät ilman halpaa rahoitusta. Usko raha- ja talouspolitiikan tehoon, joka milloin tahansa voisi murentua, ylläpitävät omaisuusarvoja jotka historiatietojen valossa ovat poikkeuksellisen korkeat. Kiinassa ja EU:ssa pankkijärjestelmät kärsivät ongelmaluottojen suuresta määrästä.

Suomalaistenkin valmius velkaantua osoittaa ainakin implisiittisesti luottamusta siihen, että hädän hetkellä löytyy aina halukas rahoittaja. Maailman suurten keskuspankkien rahapolitiikka viime vuosikymmeniltä on antanut tälle erikoiselle ajatukselle tukea ja turvaa. Sijoittajat ovat sen takia olleet valmiita riskinottoon ja velkaantumiseen.

Tilanne saattaa kuitenkin muuttua nopeasti jos taloudellinen tilanne vaikeutuisi ja usko keskuspankkien luomaan turvaan heikkenisi. Silloin riskinoton odotettaisiin tuottavan tappioita ja velan odotettaisiin kallistuvan. Maksuvälineiden kysyntä kasvaisi ja velkaa pyrittäisiin maksamaan pois. Omaisuusarvot laskisivat, pankkijärjestelmän vakavaraisuus ja tulonmuodostus heikkenisivät ja reaalitalouden rahoitus vaikeutuisi. Rahapolitiikan keventäminen sellaisessa tilanteessa olisi tehotonta ja heikko reaalitalous tekisi deflaation inflaatiota todennäköisemmäksi.

Kukaan ei tiedä jos, miksi ja milloin jokin versio ylläolevasta uhkakuvasta saattaisi toteutua. Yhteisen finanssi- ja reaalitalouden häiriön kustannukset olisivat kuitenkin hyvin merkittävät. Sen takia sopisi toivoa, että viranomaiset mahdollisimman nopeasti päättäisivät katkaista käynnissä olevan velkaantumiskehityksen, myös valtion osalta.