Mitä tehdä jos EU:hun ei voi luottaa?

Epäluotettava EU muodostaa Suomelle vaikeamman ongelman kuin monille muille jäsenmaille.

Jos EU:n antamiin lupauksiin ei voida luottaa, on Suomen tärkeimpänä pitämä jäsenetu eli turvallisuuslisä melkein arvoton. Se kuitenkin nähdään vasta sitten joskus, siinä epätoivottavassa ja harvinaisessa tilanteessa jossa turvalisä tarvittaisiin. Sen sijaan Suomen on siihen mennessä täytettävä kaikki EU:n hyvin konkreettiset ja yhä kalliimmiksi käyvät velvoitteet.

Viimeisin näistä velvoitteista näyttää olevan säädösten vastaiseksi arvioitu ja kalliiksi käyvä sitoumus rahoittaa orastavaa uutta fiskaaliunionia. Tämä on taas uusi askel kohti itsemääräämisoikeutemme menetystä. Onko ehkä arvoton turvalisä tämänkin arvoinen?

Voisiko mahdollisesti EU:n palauttaa sääntöjensä noudattamisen tielle?

Muistutus unelmista

Suomi on toivonut EU:lta ainakin kansallista turvallisuutta, mainetta länsiblokkiin kuuluvana maana, yleistä vakautta sekä vapaita markkinoita viennillemme niin Euroopassa kuin muualla. Vastasuorituksena Suomi lupautui liittyessään noudattamaan EU:n perussopimusta. Tämä edellytti pitkälle menevää säädösten yhtenäistämistä yhteismarkkinoiden varmistamiseksi. Se myös kielsi mm. julkisen velkaantumisen rajatta sekä muiden jäsenmaiden rahallisen tukemisen.

Liittyessään EU:hun Suomi olisi voinut vaatia itselleen oikeutta jäädä toistaiseksi euroalueen ulkopuolella (kuten Britannia, Tanska, Ruotsi). Tätä ei tehty siitä huolimatta, että ajoittaiset välttämättömät markan devalvaatiot olivat osoittaneet Suomella olevan jatkuvia vaikeuksia ylläpitää yritysten kilpailukykyä sisäisillä joustoilla. Monella taholla luotettiin kuitenkin siihen, että eurojäsenyys itsessään opettaisi etenkin työmarkkinaosapuolille malttia ja joustavuutta.

Muistutus todellisuudesta

Kokemus ei ole monelta osin vastannut alkuperäisiä toiveita ja odotuksia. Turvaa ja taloudellista vakautta ei viime vuosikymmeninä ole ollut merkittävästi enemmän kuin 1990-luvun loppupuolella. Yhteismarkkinat ovat olleet vapaat mutta niiden hyväksikäyttöä on vaikeuttanut kilpailukykymme puute jonka ylläpitoa euroalueen jäsenyys on vaikeuttanut. EU-aika on Suomelle ollut hitaan kasvun ja nopean velkaantumisen aikaa.

Lisäksi eurojärjestelmä on ollut jatkuvien pelastusoperaatioioden kohteena 2010-luvulta lähtien. Nämä operaatiot on toteutettu perussopimuksen vakauteen pyrkiviä säädöksiä kiertämällä (kasvu- ja vakaussopimus, velkaantumisrajoite, muiden jäsenmaiden tukeminen, yhteisvelka EKP:n ja EVM:n kautta). Nyt ehdotetaan lisäksi, että EU saisi rahoittaa budjettiaan velaksi ja aloittaa yhteisten (haitta)verojen kannon.

EU on jo kauan ylpeillyt sillä, että sen toiminta perustuu sopimuksiin ja säädöksiin. Tämä pienten jäsenmaiden turvaa on kuitenkin vuosikymmeniä heikennetty (esim. livääntyvät enemmistöpäätökset). Samalla on taloudellisesti merkittävia säädöksiä joko kierretty (julkisen sektorin rahoitustuki), jätetty huomiotta (julkinen velkaantumisraja, vakaus- ja kasvusopimus) tai tulkittu alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti (toisen jäsenmaan rahoitus- ja velkatuki).

Nykytilanne

Nyt on vuorossa jäsenmaiden välisten tulonsiirtojen lisäys (koronalahjat, ehtoja vailla olevat lainat) sekä EU:n budjetin rahoittaminen yhteisvelalla. Hallituksemme näyttää jälleen kerran uskovan lupauksiin ja vakuuttaa, että tämä kaikki on tarpeellista ja tilapäistä. Uskon varmuutta pitäisi kuitenkin horjuttaa se, että Saksan liittokansleriksi pyrkivä finanssiministeri, toisin kuin nykyinen liittokansleri puolueineen, on jo todennut että uudesta järjestelmästä pitäisi tehdä pysyvä (tässä ja tässä).

On todennäköistä, että maamme hallitus ja eduskunta, samoin kuin asioihin perehtyneet tavallaisetkin suomalaiset, tässä vaiheessa ja viimeistään presidentin arvion jälkeen jo epäilevät asian olevan toisin. Tähän viittaa mm. maamme ykköslehden lisääntynyt kiinnostus paimentaa lukijoitaan käsitellessään asiaa pääkirjoitussivullaan ( tässä ja tässä).

Lehti näyttää jopa kannustavan harjoittamaan lisää EU-säädösten vastaista toimintaa toivoessaan nopeaa muutosta rahapolitiikan tavoitteisiin (tässä).

Suomi on siis jäsenenä unionissa jossa sopimuksien ja säädösten soveltamiseen ei voida luottaa kuin hetken. Sovituista teksteistä ei voi päätellä, miten määräyksiä aikaa myöten aiotaan tulkita ja soveltaa. Lupausten voimassaolon pituudesta ja luonteesta ei voi tietää paljoakaan. Ei ole enää varmuutta siitä, että jäsenyys unionissa todella tarjoaa sitä turvallisuutta, rauhaa, hyvinvointia tai arvomaailmojen yhteyttä mitä Suomi aikanaan tavoitteli.

Helppoa lääkettä sääntöjään rikkovan yhteisön toiminnan muuttamiseksi ei enää ole. Sääntöjen rikkomisia ei ennakoitu eikä siten huomioitu Suomen liittyessä EU-jäseneksi. Sen jälkeisiin rikkomuksiin olisi kuitenkin etenkin pienissä jäsenmaissa voitu ja pitänyt reagoida voimallisemmin. Rikkomukset ovat olleet mahdollisia koska mm. suomalaiset päättäjät monella eri tasolla niin kauan ovat hiljaa niitä hyväksyneet.

Mitä lääkkeeksi?

Suomella ja muillakin pienillä jäsenmailla on erittäin painavat syyt saada tilanne korjatuksi ja EU:sta taas omia sääntöjään noudattava yhteisö. Se on käytännössä ainoa tapa varmistaa sekä oma vaikutusvalta että tunnistettavat yhteiset EU:n tavoitteet. Ilman näitä ei ole mitään takeita siitä, että jäsenyys viime kädessä palvelee toivotulla tavalla myös pienten maiden nykyisiä ja tulevia kansalaisia.

Ongelmaan on olemassa periaatteessa helppo ja käytännössä hyvin vaikea ratkaisu. Säädösten rikkomiset ja uustulkinnat loppuvat, kun kulloinkin riittävä määrä jäsenmaita ei enää niitä hyväksy. Ongelman ratkaiseminen edellyttää siten, että jäsenmaat kieltäytyvät päätöksistä ja ohjelmista jotka eivät perustu aikaisempiin sääntöjen tulkintoihin.

Kieltäytymiseen liittyy ainakin kaksi merkittävää ongelmaa. Monet päättäjät eivät ole olleet eivätkä ole nytkään valmiita tiukasti vaatimaan EU:lta sääntöjen noudattamista. Heidät pitäisi siis vaihtaa (vaalein tai nimityksin) tai vähintäin saada vakuuttuneiksi sääntöjen noudattamisen välttämättömyydestä. Lisäksi kieltäytyminen sotii EU:n yhtenäisyyspyrkimyksiä vastaan niin kauan kuin on jäsenmaita jotka suostuvat säädösten uustulkintaan. Tiukkaa säädösmukaisuutta toteuttavat päättäjät tarvitsevat siten kritiikin varalta poikkeuksellista johdonmukaisuutta ja peräänantamattomuutta jokapäiväisessä työssään.

Avainasemassa ovat he jotka valvovat ja nimittävät etenkin poliittisia päättäjiä. Ilman riittävää kotimaista poliittista valvontaa taipuvat päättäjämme helposti ulkomaiseen tai yksittäisten etupiirien painostukseen.

Tällaiseksi valvojaksi voidaan lukea melkein kenet tahansa joka arvostaa ennakoitavaa sääntöympäristöä ja sen tuomia etuja. Niiden joukkoon kuuluvat valppaat äänestäjät, aktiiviset keskustelijat ja kirjoittajat sekä avointa keskustelua arvostava media. Suomalaisetkin saavat tältä osin viime kädessä nauttia korkeintaan sitä mitä he omilla toimillaan ansaitsevat.

Tällainen perinteinen demokraattinen prosessi olisi tässäkin tapauksessa ihanteellinen. Jollei sellainen onnistu on jäljellä vain kaksi selvää vaihtoehtoa. Toisessa Suomi hyväksyy, että EU pysyy jatkuvasti tiivistyvänä yhteisönä jossa mihinkään ei oikeastaan voi luottaa. Toisessa Suomi jättää EU:n jollei yhteisö muuta tapojaan. On vaikea päättää mikä vaihtoehto on vähemmän houkutteleva.