Keskuspankit uuden epävakauden edistäjinä

Tunnetusti mikään keskuspankki tai pankkivalvoja ei ennakoinut vuonna 2007-2008 alkanutta finanssikriisiä eikä tunnistanut kehittyviä rahoitusmarkkinoiden haavoittuvuuksia. Tämä näyttö ammattitaidottomuudesta ei kuitenkaan näytä mitenkään vähentäneen niiden itseluottamusta. Tuoreessa vuosikertomuksessaan (katso http://www.bis.org/publ/arpdf/ar2014e.pdf) keskuspankkien pankki BIS varoittaa harvinaisen selväsanaisesti siitä, että jatkuva löysä rahapolitiikka uhkaa sekä finanssimarkkinoiden vakautta että maiden kasvun mahdollisuuksia.

Ainakin USA:n ja euroalueen keskuspankit ovat reagoineet toistamalla, että rahapolitiikka jatkuu löysänä todennäköisesti vuosikausia. Rahapolitiikka todetaan niiden taholta tärkeäksi talouskasvulle muttei rahoitusmarkkinoiden vakaudelle. Vaatimattomat saavutukset kasvun edistymisen osalta eivät tätä väittämää häiritse. Pelättyjen keveän rahapolitiikan kielteisten seuraamusten hoito on näin julistettu muiden kuin keskuspankkien tehtäväksi.

BIS:in varoitus on perusteiltaan hyvin yksinkertainen. Halvat ja runsaat luotot keskuspankeilta alentavat matalan riskin sijoituskohteiden tuottoja. Korkeampien tuottojen toivossa sijoittajat hyväksyvät yhä riskipitoisempia sijoituskohteita. Näihin sijoituskohteisiin kuuluvat mm. heikosti kannattavat yritykset ja niitä rahoittaneet pankit, jotka eivät selviäisi korkeammilla koroilla. Helppo raha on tärkeä etenkin sellaisille yrityksille joiden kasvu- ja työllistämisedellytykset normaalioloissa ovat heikot. Sijoituskohteiden noussut kysyntä nostaa niiden hintoja, mikä on tärkeää etenkin huonojen luottojen kanssa kamppaileville pankeille. Tämä kaikki heikentää talouskasvun edellytyksiä ja lisää sijoittajien ja rahoittajien tappioriskejä.

Kevyt rahapolitiikka tukee suoraan pankkien tuloja joita matala talouskasvu muuten heikentäisi. Kun yrityslainoja ei saa kaupan voidaan runsas rahoitus käyttää valtionpapereiden hankkimiseen ja muihin finanssisijoituksiin. Koko yhteiskunnan tasolla velkaantuminen voi matalan koron vallitessa vähitellen nousta tasolle joka on kestämätön, jos korkotaso taas nousee. Yhteiskunta voi siten joutua velkaloukkuun, jossa korkoja ei uskalleta nostaa vaikka pitäisi. Tilanne voi silti jatkua niin kauan kuin markkinoilla luottamus pankkeihin ja valtion maksukykyyn jatkuu. Uusi kriisi syntyy, kun jossain vaiheessa aletaan laajemmin epäillä esim. rahan arvoa tai keveän rahapolitiikan jatkumista.

Varoituksia pidemmän aikavälin ongelmista on esitetty jo vuosia sekä BIS:in että monien muiden suunnalta. Kireämmän keskuspankkipolitiikan lyhyen aikavälin seuraamuksia on kuitenkin laajasti haluttu välttää. Myönteisesti tulkiten ovat julkiset päättäjät ehkä toivoneet voivansa ylläpitää kysyntää ja työllisyyttä keskuspankkien rahoituksen turvin. On ehkä jopa uskottu siihen, että omaisuusarvojen nimellinen nousu johtaisi kysynnän kasvuun huolimatta tutkimuksista jotka osoittavat, että näin vaikuttavat vain pysyviksi arvioidut tulonlisät. Samalla on yhä laajemmin alettu haaveilla, että jopa rajaton julkinen velkaantuminen olisi mahdollinen mm. koska kansalaiset silloin itse asiassa ovat velkaa itselleen. Tällöin kuitenkin unohdetaan rahoituksen kansainvälinen luonne sekä muutenkin se, että valtionvelan korkojen maksajat ja saajat eivät käytännössä ole samoja.

Finanssikriisistä on kehittyneissä maissa pyritty nousemaan pääasiassa lisäämällä valtion velkaa ja halventamalla lainarahan hintaa. Valtionkin velka on viime kädessä rahoitettu joko suoraan tai epäsuorasti (pankkien kautta) keskuspankkien taseita laajentamalla. Mukana on toki ollut myös nk. rakenteellisia muutoksia, mutta ne ovat poliittisten vaikeuksien takia yleensä jääneet vähäisiksi. Äskeiset elvyttävän talouspolitiikan vaatimukset euroalueella, joihin myös ylivelkaantuvan Suomen talouspolitiikan johto innokkaasti on yhtynyt, osoittavat kuitenkin lyhytjänteisimpien tavoitteiden olevan päällimmäisinä.

On vaikeaa välttyä vaikutelmalta, että meneillään lisääntyvästi on keskuspankkien eräänlainen elonjäämistaistelu. Jos taloudet tästä vajoavat uuteen finanssi- tai kasvukriisiin olisi vaikeaa välttyä vaikutelmalta, että olisi kyse nimenomaan keskuspankkien harjoittaman politiikan haaksirikosta. Keskuspankkien pyrkimys jo tässä vaiheessa vierittää vastuu muille, finanssipolitiikan päättäjille ja työmarkkinajärjestöille, osoittaa niidenkin hermojen alkavan pettää. Nykypolitiikka on kuitenkin niin vahvasti yhdistetty keskuspankkeihin etteivät ne nykymuotoisina todennäköisesti selviäisi uudesta kriisistä.