Yhteisvelka ei ole vain rahoituskysymys

Suomi on ilmeisesti jälleen sitoutumassa EU:n hallinnoimaan yhteiseen velkavälineeseen (komission esitys tässä). Kuten ennenkin velkahankkeen kerrotaan olevan poikkeuksellinen ja väliaikainen. Uuteen rahastoon ei tällä kertaa liittyisi avustuksia jäsenmaalta toisille kuten elpymisrahaston yhteydessä. Komissio olisi kuitenkin vastuussa rahoitettavien hankkeiden valinnasta ja seurannasta, arvattavasti elpymisrahaston yhteydessä jo osoittamallaan ammattitaidolla. Suomi vastaisi osasta muidenkin maiden veloista jollei velallinen itse makaisi lainaansa takaisin.

Rahasto olisi osa Euroopan vastauksesta sen kokemiin ajankohtaisiin turvallisuusriskeihin. Yhdysvallat vaatii liittolaisiltaan enemmän resursseja yhteiseen puolustukseen ja saattaa ääritapauksessa jopa vetäytyä Euroopan puolustuksesta. Venäjän pelätään painostavan Eurooppaa Ukrainan sodan loputtua ja olisi joidenkin arvioiden mukaan valmis jopa hyökkäystoimiin. Näiden riskien suuruudesta, ajoituksesta ja todennäköisyydestä tosin vallitsee merkittävä erimielisyys eri maiden ja asiantuntijoiden kesken.

Lontoossa toimiva ajatuspaja on äsken julkaissut raportin kustannuksista, jotka Yhdysvaltain läsnäolon kompensointi aiheuttaisi Euroopalle (tässä). Ylläpitokustannuksineen lasku olisi noin 1000 miljardia euroa, mikä on melko lähellä komission ehdotuksessa mainittua 800 miljardia euroa. Kustannusarvioon ei sisälly mm. ydinasekustannuksia tai satelliittitiedustelun kustannuksia, mikä täysin itsenäisen puolustuksen tapauksessa nostaisi laskua merkittävästi. Arvioon ei ymmärtääkseni myöskään sisälly yhdysvaltalaisten aseiden ostoa Ukrainalle, millä voitaisiin pyrkiä hankkimaan aikaa suunnitteilla olevan varusteluteollisuuden palauttamiseksi EU:n alueelle.

Tällaisten varustelusuunnitelmien nopea toteutus merkitsisi eurooppalaisten elämässä suuria muutoksia monen vuoden ajaksi. Julkinen velkaantuminen jatkuisi mutta resursseja käytettäisiin lisääntyvästi varusteluun eikä kansalaisten elintason tukemiseksi. Teollisuuspolitiikassa korostuisi aseita eikä siviilituotteita kehittävien ja tuottavien yritysten synnyttäminen ja laajentaminen. Työvoimaa pitäisi lisääntyvästi kouluttaa varustelutuotannon laajentumista ja toteuttamista eikä sosiaali- ja terveysjärjestelmien ylläpitoa varten. Julkista keskustelua pyrittäisiin ohjaamaan palvelemaan näitä uusia päämääriä.

ETLA on eduskunnan Suurelle valiokunnalle antamassaan lausunnossa hyvin perustellut rahaston tarpeettomuutta kun mm. Suomi voisi paremmin ehdoin rahoittaa puolustustarpeitaan ja sopia niistä kansallisesti (tässä). Suomelle rahaston etu saattaa lausunnon mukaan rajoittua mahdollisuuteen ottaa lisävelkaa EU:n velkaantumissääntöjä loukkaamatta (eli tilastokikkailu).

Näin tulkittuna Suomen hallituksen tuki EU:n yhteisvelan käytölle olisi osoitus sen omista vaikeuksista rajoittaa velkaantumisen kasvua. Tuki käytettäisiin suoraan puolustusmenojen nopean kasvun rahoittamiseksi, jolloin välittömiä seuraamuksia siviilimenoille tai verotukselle voitaisiin siltä osin välttää. Tämä etu on tietenkin lyhytkestoinen ja tulevien hallitusten pitää luoda budjeteissaan lisätilaa kasvaville lainakustannuksille.

Suomella ei olisi automaattista oikeutta saada lainaa uudesta rahastosta. Lainan myöntäisi komissio harkintansa mukaan ainakin kahden jäsenmaan yhteiselle puolustushankkeelle. Hankkeen pitäisi lisäksi kuulua määrättyyn kategoriaan (ammukset, ilmatorjunta jne.). Näiltä osin yhteislainan käyttö edellyttää siis Suomen valtion alistumista komission päätösvaltaan puolustushankkeidensa osalta.

Rahasto antaa siten komissiolle päätösvaltaa kysymyksissä jotka perussopimuksen mukaan eivät sen toimivaltaan kuulu. Hanke laajentaisi käytännössä komission toimintapiiriä sisältämään myös kansallisella vastuulla olevaa puolustusta. Lisäämällä rahoitettavia kategorioita, kasvattamalla rahastoa tai helpottamalla taas uusien yhteisen rahoituksen välineiden perustamista komissio voisi vähitellen laajentaa, monipuolistaa ja lujittaa päätösvallan siirtoa.

Päätösvallan siirto jäsenmaiden hallituksilta EU-elimille onkin viime kädessä yhteisen velan ja sen eri välineiden merkittävimpiä pitkän aikavälin seuraamuksia. Varsinkin liiton syrjäseuduille kuten Suomelle tämä todennäköisesti rajoittaisi maan erityisolojen huomioimista päätöksenteossa. Syväkin poliittinen erimielisyys yhteisvelan synnyttämisen mielekkyydestä on siten sekä ymmärrettävää että väistämätöntä. Tätä ei julkisessa suomalaisessa keskustelussa aina tahdota muistaa (esim. tässä).

Yhteisvelka on monen päättäjän ja asiantuntijan haaveileman eurooppalaisen suurvallan ehdoton vaikkei tietenkään riittävä edellytys. Suomessa korkeaksi muodostunut ja edelleen kasvava velkaantuminen alkanee myös vähitellen houkutella osallistumaan yhteisesti kustannettaviin EU-hankkeisiin.

Yhteisvelan kannattajien tulisi selvästi tiedostaa ja mielellään julkisesti kertoakin edistävänsä myös EU:n kehittymistä liittovaltioksi. Kansallisen päätäntävallan vähitellen tapahtuvan supistumisen mielekkyys uskoisi olevan päättäjiemme poliittisen kokonaisedun tärkeimpiä kysymyksiä. Tämä ei valitettavasti näy hallituksen tuoreessa yhteisvelkaa tukevassa kannanotossa eikä julkisessa keskustelussa muutenkaan.