Luottoluokittaja Fitch Ratings on odotetusti laskenut Suomen valtion velkakirjojen luokitusta maltillisesti. Yhtä odotetusti on julkisuudessa todettu, ettei tämä nostanut Suomen lainakorkoja ja että luokitus on edelleen yhtiön kolmanneksi korkein. Vähättelevät kommentit ovat kuitenkin perusteettomia useasta syystä.
Luokituksen alentamisen perusteina mainitaan erityisesti korkea ja kasvava julkinen velka, jatkuva julkisen talouden alijäämä sekä riittämättömät julkisen talouden vakauttamistoimet. Heikko talouskasvu, ulkomaankaupan osittain päätösperäiset häiriöt ja hallitustemme halu sitoutua EU:n ja NATO:n kriisimenoihin eivät helpota ongelmien ratkaisua. Koska luottoluokittajat noudattavat pääsääntöisesti samaa kaavaa on vähitellen odotettavissa yleisempääkin luokitustemme laskua.
Luokittajilla ei ole parempia edellytyksiä taloudelliseen ja poliittiseen arviointiin kuin kotimaisilla asiantuntijaelimillä. Luokittajien tehtävä on yksinkertaisesti arvioida, ovatko tietyt velkakirjat riskiltään sellaisia, että suuret välittäjät ja sijoittajat itse niitä tutkimatta pystyvät pitämään ne salkuissaan ja käymään niillä kauppaa keskenään. Kaupankäynnin edistämisen tavoite tekeekin luokituksista riskimielessä usein pikemminkin jälkijättöisiä kuin ennakoivia. Suomen melko korkea luokitus kuvaa tältä osin enemmän menneisyyttä kuin tulevaisuutta.
Kun Suomen luokitus oli yhtä alhaalla melkein 30 vuotta sitten oli maan talous nousemassa erittäin vaikeasta pankki- ja talouskriisistä. Tällä kertaa taloustilantemme näyttää kuitenkin olevan liikkumassa vähemmän toivoa herättävään suuntaan. Eurojäsenyytemme takia talouspulmiemme hoito on myös oleellisesti vaikeutunut pankkikriisin ajoilta. Nykyisen ja tulevien hallitusten haluista riippumatta näyttää joka tapauksessa vähitellen katoavan mahdollisuus velkaantumalla välttää poliittisesti ja yhteiskunnallisesti ikäviä valintoja.
Lähestyvän velkakriisin välttämiseksi on Suomen joko parannettava talouskasvuaan, supistettava julkisia menojaan tai nostettava veroja. Talouskasvuun vaikuttaminen ilman omaa valuuttapolitiikkaa on vaikeaa, hidasta ja epävarmaa mutta silti mainittu tärkeänä keinona poliittisissa juhla- ja budjettipuheissa. Menojen supistaminen merkitsee joko hyvinvointivaltion vähittäistä purkamista tai uuden hinnakkaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan maltillistamista. Verojen korottaminen taas laskee suomalaisten käytettävissä olevia tuloja ja siten suoraan kansalaisten elintasoa.
Säästökohteiden etsintä etenee hyvää vauhtia jo korkeiden julkisten sosiaali- ja terveyskustannusten osalta. Esimerkkinä näiden menojen leikkaustarpeen seuraamuksista on julkisessa keskustelussa mainittu hoivamenojen mahdollinen siirtäminen terveysviranomaisilta potilaan omaisille. Sen sijaan näyttää menopaineen hallinta ulko- ja turvallisuuspuolella olevan luvattoman heikko. Esimerkkeinä mainittakoon elvytysrahasto ja apu Ukrainalle jotka molemmat ovat edustaneet useiden miljardien eurojen menoerää. Varustelumenot uhkaavat nousta useilla miljardeilla vuodessa, jos tehdyt sitoumukset toteutuvat. Esimerkkejä säästökohteista ei näiden menojen osalta ole ainakaan julkisuudessa esitetty.
Suomen luottoluokituksen lasku merkitsee, että valinnat tulevan suomalaisyhteiskunnan luonteesta on tehtävä nyt. Resurssimme eivät nykynäkymin riitä sekä runsaaseen lisävarusteluun ja aseapuun että kansalaisten nykytason koulutukseen, terveydenhoitoon ja hoivaan.
On epätodennäköistä, että kansalaiset viime kädessä suostuisivat tukemaan kovin yksipuolisia säästöpäätöksiä. Tämä vaatisi valmiutta noudattaa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa linjaa johon Suomella on varaa samalla tuhoamatta tärkeitä kotimaisia julkisia tukiverkkoja. Mikä edistää vuoropuhelua ja sopimista nykyisen vihanpidon sijasta olisi epäilemättä taloudellisestikin eduksemme.