Helsingin Sanomat on pääkirjoituksessaan esittänyt, miten Venäjän talous- ja rahoitustilanne on vaikeutunut Ukrainan sodan ja asetuotannon korostumisen myötä (tässä). Samalla on jäänyt kuitenkin mainitsematta, että vastaavat ongelmat voivat uhata Euroopan valtioita niiden suunnitellun voimakkaan varustelukierteen aikana. Suurin haaste Euroopassakin tulee todennäköisesti olemaan ulkoisen turvallisuuden yhdistäminen sisäpoliittiseen vakauteen kansalaisten elintason ja hyvinvoinnin alentuessa.
Velkaantuneisuutta halutaan ja sitä pitää alentaa monesta syystä. Ongelmia syntyy kun samalla sitoudutaan mittaviin uusiin tuottamattomiin menoihin (Ukraina, asevarustelu). Seuraus on väistämättä merkittävä julkisten menojen eli palveluiden supistaminen, koska niiden rahoittaminen velaksi yksityisillä rahoitusmarkkinoilla tulee vähitellen mahdottomaksi (korkojen nousu, velkakierteet). Kikkailu esimerkiksi yhteisvelan kanssa ei hämää kansainvälisiä sijoittajia. Kansalaisten hyvinvointi alenee vähitellen, ja sisäpoliittisetkin riidat vähenevistä resursseista uhkaavat kärjistyä. Tästä tulevaisuudesta on vihdoinkin alettu kirjoittaa julkisesti vaikkakin vielä varovaisesti.
Eräs merkittävä poliittinen ongelma on johdonmukaisen ja uskottavan perustelun löytäminen kansalaisten taloudellisten uhrausten oikeuttamiseksi.
Menolisäykset perustellaan usein Venäjän muodostamalla välittömällä uhalla. Pelätään, että ilman vahvaa vastavoimaa Ukrainan tappiota seuraisi isku toisia eurooppalaisia maita kohti tai jopa niiden valloitus. Taustaoletuksia on väistämättä useita eikä aina uskottavia. Perusoletushan on, etteivät Euroopan valtiot jostain syystä pysty sopimaan tyydyttävistä turvajärjestelyistä Venäjän kanssa. Oletetaan myös, että Venäjän talous olisi riittävän vahva onnistuvan painostuksen tai hyökkäyksen rahoittamiseksi (lukuisista sanktioista huolimatta). Lisäksi oletetaan, että Venäjä olisi (tai ainakin uskoisi olevansa) riittävän vahva voittamaan sekä ulkopuolisten mahdolliset tukitoimet että ääritapauksessa syntyvät vastarintaliikkeet.
Samalla eräillä tahoilla kuitenkin esitetään, että Venäjä on jo osoittautunut taloudellisesti ja sotilaallisesti liian heikoksi voittamaan sotaa edes Ukrainassa. Mies- ja kalustotappioiden esitetään olleen valtavat maan sotilaallisen kyvyttömyyden takia. Jos tämä olisi totta, Euroopan valtioiden voimakas varustelu olisikin tarpeetonta turvallisuuden kannalta ja kansalaisten tulevat uhraukset turhia. Syy voimakkaalle varustelulle olisi tällöin jokin muu, jonka toteuttamiseksi tämä heikkous tarvitaan (esimerkiksi Venäjän alistaminen tavalla tai toisella).
Parhaillaan seuratun strategian uskottavuus kärsii myös sisäisistä ristiriitaisuuksista.
Taloudelliset sanktiot Venäjää kohtaan ovat toistaiseksi osoittautuneet toivottua tehottomammiksi. Ne ovat tiettävästi edistäneet Venäjän omavaraisuuden kasvua ja on osittain myös kierretty ulkomaisten tukijoiden avulla. Toisaalta ne ovat osoittautuneet kalliiksi eurooppalaisille itselleen (esim. tuodun energian hinta, rajaseutujen kehitys ml. Suomi). Silti sanktiopaketteja tehtaillaan jatkuvasti lisää ja niitä on jo tiettävästi kaksikymmentä. Niiden lisääminen perustellaan toiveella, että odotetut varmat vaikutukset vain ovat jostain syystä viivästyneet.
Myös eurooppalaisia henkilöitä on viime aikoina alettu sanktioida epämääräisin perustein mutta hyvin ankarin seurauksin (esim. Baud ja Dogru). Näitä sanktioita ei luokitella oikeustoimiksi eli henkilön mahdollisuus puolustautua niitä vastaan jää heikoksi. Tämä taas asettaa kyseenalaiseksi perinteisiksi, pysyviksi ja keskeisiksi uskottuja ja sellaisina markkinoituja eurooppalaisia arvoja (mielipiteenvapaus, ilmaisuvapaus, lainsuoja).
Eurooppalaisten omien varustelurakenteiden valmistelu vaatinee ehkä jopa vuosikymmeniä (perustelut löytyvät blogeistani 31.8.2025 ja 18.6.2025) ja on vielä epäselvää, miten turvallisuutta kasvatetaan sinä aikana. Jos aseita aiotaan tuoda oman tuotannon kehittämisen aikana, se merkitsee käytännössä USA-riippuvuuden pitkittymistä. USA on ilmoittanut jatkossa tukevansa Eurooppaa etenkin omien eikä eurooppalaisten etujen ja arvojen mukaisesti. Nimenomaan pyrkimys eurooppalaisen talouden ja turvallisuuden itsenäistämisestä synnyttänee erimielisyyttä USA:n ja Euroopan valtioiden välillä. Euroopan valtioiden olisi siten lähivuosina varauduttava sekä asetuonnin korkeisiin kustannuksiin että niiden omia ratkaisuja monella tavalla rajoittaviin vaatimuksiin ja ehtoihin.
Eurooppalaisten valtioiden päättäjien enemmistö näyttää epäsuorasti jo sitoutuneen kansalaistensa elintason, hyvinvoinnin ja ehkä jopa ilmaisu- ja mielipiteenvapauden heikentämiseen. Tämä tapahtuu tilanteessa, jossa Venäjä on hyvin varustettu vastustaja ja USA vaatii vähenevästä ja epävarmasta tuestaan runsaasti lisärahaa ja muita etuja. Edessä olevat Euroopan kansalaisilta vaadittavat uhraukset saattavat siten olla odotettuakin suurempia.
Tulevaa rahoitustarvetta ei voida mitätöidä teknisillä ratkaisuilla (yhteisvelka, turvarahasto, vakuusjärjestelyt) vaan ainoastaan kustannuksia rajoittamalla. Kun ulkopuolinen tuki ja turva ovat vähentyneet pitäisi yrittää vähentää myös niiden tarvetta. Tämä taas edellyttäisi eurooppalaisten turvallisuusongelmien vähentämistä neuvottelemalla eikä pelkästään varustautumalla.
Päättäjien tarve luoda kansalaisille vakuuttava ja heitä yhdistävä tavoite on ilmeinen. Helppo mutta kallis vaihtoehto on ylläpitää kuvaa uhkaavasta ulkoisesta vihollisesta. Huomattavasti vaikeampi mutta kaikille monella tavalla halvempi vaihtoehto olisi pyrkiä löytämään yhteisymmärrys turvakysymyksiin Venäjän kanssa.