Suomessa näyttää vallitsevan euron osalta ristiriitainen tilanne. Toisaalta tunnustetaan melko yleisesti, että euroalueeseen liittyminen oli virheratkaisu, joka on johtanut mm. korkeaan velkaantumiseen ja heikkoon talouskasvuun. Toisaalta todetaan samalla, ettei eurosta ole poispääsyä siihen liittyvien melko epämääräisten mutta suuriksi arveltujen taloudellisten ja poliittisten kustannusten takia. Käytännössä päättäjämme ovat tyytyneet odottamaan tilanteen parantumista muualla ja häivyttämään kansalaisten huolia julkista velkaa kasvattamalla.
Euro ei tietenkään ole ongelma vain Suomelle vaan useille muillekin jäsenmaille. Euroalueella talouskasvu edellyttää, että maa ja sen yritykset ylläpitävät kilpailukykyään muulla tavalla kuin joustavalla valuuttakurssilla (tuottavuus, uudet tuotteet, kustannuskuri, tulotason alennus). Useat jäsenmaat eivät tähän ole yltäneet, ja euroalueen puolustajat ovat pitkään toivoneet niiden pikaisesti ryhtyvän tätä mahdollistaviin nk. rakenteellisiin uudistuksiin (katso esimerkiksi). Joka maassa ensisijainen uudistustarve on erilainen, mutta yhteiskunnallisesti syvälle käyvä (tässä). Uudistuskyky on riippuvainen kansallisista valmiuksista, eli päättäjät tarvitsevat muutoksille pitkään pysyvän ja suuren poliittisen kannatuksen.
Rajallinen uudistumiskyky sekä poliittinen halu säilyttää euroalue ehjänä ovat johtaneet jäsenmaiden lisääntyvään velkaantumiseen ja yhteisvastuuseen. Lisävelkaa ottamalla ovat valtiot, Suomi mukaanlukien, pystyneet osaltaan ylläpitämään kansalaistensa elintasoa. Kun julkisen vallan tulot eivät riitä menoihin rahoitetaankin osa menoista uudella velalla. Keskuspankit rahoittavat tämän uuden velan halvalla, osana ennennäkemättömän kevyttä rahapolitiikkaansa. Monessa euroalueen jäsenmaassa tämä on epäilemättä auttanut ylläpitämään kansalaisten uskoa eurojärjestelmän siunauksellisuuteen. Euroalue lähestyy tältä osin kuilun reunaa.
Velaksi eläminen on vain tilapäisratkaisu siinäkin tapauksessa, että rahoittajana on keskuspankki. Markkinarahoituksen hinta kasvaa velkaantumisen myötä ja pakottaa viime kädessä velkasaneeraukseen, jollei valtio tai yritys pysty elämään tulorahoituksellaan. Saneerauspakko vain tulee keskuspankkirahoituksen tapauksessa myöhemmin eli viimeistään silloin, kun kansainvälinen yleisö menettää luottamuksensa päättäjien kykyyn ja haluun pysyä tulorahoituksen rajoissa. Haluttomuus käyttää euroa maksuvälineenä pakottaisi siinä vaiheessa luopumaan keskuspankin tukemasta velkaantumisesta. Setelirahoituksen enimmäismäärä ja -kesto voivat olla hyvin erilaisia eri valuuttojen osalta.
Vaihtoehto setelirahoitukselle ovat jäsenmaiden väliset tulonsiirrot hitaan uudistuskyvyn maille. Siirtoja myöntävien jäsenmaiden edun mukaista olisi, että siirrot olisivat tilapäisiä ja saajamaiden tiukan budjettikurin rajoittamia. Saajamaiden edut ovat vastakkaisia, eivätkä maat liene valmiita alistumaan toisten jäsenmaiden suoraan määräysvaltaan. Euroalue ei pysy koossa, jos jäsenmailta vaaditaan mahdottomiksi koettuja uudistuksia ja uhrauksia. Tulonsiirtojakin koskevia sääntöjä tulkitaan ja sovelletaan siten tulevaisuudessa todennäköisesti varsin joustavasti. Tulonsiirroista tullee pysyviä ja ennakoitua suurempia, kun sovituista uudistuksista ja ehdoista käytännössä poiketaan euroalueen eheyden pelastamiseksi.
Suomelle sovitetaan toistaiseksi maksajan asemaa, samoin kuin mm. Saksalle ja Hollannille. Jos kuitenkin epäonnistumme kilpailukyvyn palauttamisessa ja ylläpitämisessä voi edessä joskus olla myös päinvastainen tilanne. Tällöin Suomi anoisi muulta euroalueelta rahoitusapua, mikä olisi tarjolla kireitten ja yksityiskohtaisten ehtojen kera. Tulonsiirtojen euroalueella Suomi menettäisi joko tulojaan, itsemääräämisoikeuttaan tai molempia.
Suomen liimautumista maalle taloudellisesti epäedulliseksi todettuun järjestelmään on vaikeaa ymmärtää. Vaihtoehtoja on aina hyvä harkita, koska edessä voi olla mainostettua huomattavasti epäedullisempi eurojäsenyys. Lisäksi edessä saattaa olla ikäviä yllätyksiä. Esimerkiksi jos velkaantumisemme on lopetettava ennen kuin kilpailukyky on palautettu saattaa lähitulevaisuus näyttää yllättävän ankealta. Jos kilpailukykymme palauttaminen euroalueella vaatii poliittisia intohimoja herättäviä uudistuksia ja mullistuksia olisi meillä edessä ehkä nykyistä huomattavasti selvemmin jakautunut yhteiskunta uusine riskeineen. Jos kansalaisemme loppujen lopuksi eivät innostuisikaan lisävaltuuksien siirrosta euroalueen päättäjille, olisi edessä europolitiikamme umpikuja. Jos jokin toinen maa joutuisi jättämään euron, olisiko Suomelle edullista seurata esimerkkiä? Vai onko sittenkin jonkinlainen liittovaltio päättäjämme todellinen tavoite hinnasta riippumatta?