Yksinkertaisimmillaan Suomen nykyinen talousongelma johtuu menestyvien ja kasvavien yritysten puutteesta sekä haluttomuudesta sopeuttaa talouspolitiikka tähän tosiasiaan. Oman pankkikriisimme jälkeen talous nousi Nokian odottamattoman menestyksen ja Suomen vientikysynnän kasvun avulla. Nyt Nokian merkitys tulojen ja työpaikkojen tarjoajana on oleellisesti vähentynyt ja talouskasvu rajojemme ulkopuolella on heiveröistä. Silti elintaso on vuosikausia haluttu ylläpitää entisellään vaikka velkaantumalla.
Julkinen valta ei pysty nopeasti eikä tehokkaasti luomaan toimenpiteillään uutta ja kilpailukykyistä tuotantoa. Pitkällä aikavälillä se voi pyrkiä luomaan yhteiskunnallisen ympäristön, joka on tehokkaan yritystoiminnan harjoittamiselle suosiollinen. Lyhyemmällä aikavälillä on vakauspolitiikka oleellinen jottei olemassa olevien yritysten kilpailukyky häiriinny liikaa. Erityisen tärkeää se on euroalueen sisällä, jossa menetettyä kilpailukykyä voidaan lyhyellä aikavälillä korjata vain alentamalla kustannuksia kilpailussa muiden maiden kanssa.
Julkinen valta voi sen sijaan helposti lisätä kysyntää ja samalla toivoa, että tämä jotenkin epäsuorasti synnyttäisi pysyvästi kannattavaa tuotantoa. Koska kysynnän lisäys helpottaa kansalaisten toimeentuloa on tämä vaihtoehto suosittu poliittisissa piireissä. Viime vuosina on ekonomistien kesken keskusteltu siitä, voiko velkarahoitteinen elvytyspolitiikka itse asiassa vähentää velkaantumista edistämällä pysyvästi talouskasvua (hyvä yhteenveto kovista olettamuksista löytyy osoitteesta http://www.cps.org.uk/blog/q/date/2013/06/03/the-beguiling-idea-of-self-financing-spending/ ). Yhteistä käsitystä asiasta ei ole syntynyt.
On myös annettu ymmärtää, että tästä riippumatta elvytys olisi ongelmatonta jos keskuspankki sen rahoittaisi suoraan (katso esim. http://www.voxeu.org/article/quantitative-easing-eurozone-its-possible-without-fiscal-transfers ). Tällä tavalla julkinen valta välttäisi sekä ikäviä velkaantumispainetta nostavia koronmaksuja että yksityisten rahoittajien joskus piinallisia arvioita talouspolitiikan kestävyydestä. Kun lisäksi oletetaan, ettei julkisen vallan koskaan tarvitsisi vähentää velkaansa, olisi keksitty helppo ja poliittisesti mukava tapa toteuttaa julkista elvytyspolitiikkaa. Keskuspankin harkintaan voisi kätevästi siirtää rahapolitiikan lisäksi käytännössä myös finanssipolitiikan kokonaismitioituksen. Ikävien talouspolitiikan rajoitteiden siirtyessä pois politiikkojen vastuulta jäisi enemmän tilaa nykyään suosiossa olevalle mielikuvien rakentelulle.
Jotta nähtäisiin, miksi keskuspankin suora valtionrahoitus olisi erittäin huono idea, pitää myös katsoa sellaisen politiikan pidemmän aikavälin järjestelmävaikutuksia. Perusteluksi ei riitä, että tällaista politiikkaa on toteutettu USA:ssa, UK:ssa ja Japanissa. Perusteluksi ei myöskään riitä, että sitä kannattavat nimekkäät tutkijat. Useimmat heistä eivät aikanaan tunnistaneet nykyisenkään kriisin syntyvaiheita. Pitäisi lisäksi saada näyttöä siitä, että politiikka on ollut käytännössä edes pääosiltaan onnistunutta. Siitä ei ole vielä alkuunkaan riittävästi vakuuttavia merkkejä.
Keskuspankin suoran valtionrahoituksen mallimaa on toistaiseksi USA. Siellä rahapolitiikka näyttää synnyttäneen ylikorkeita omaisuusarvoja kun sijoittajat ja säästäjät on houkuteltu hankkimaan yhä riskipitoisempia saatavia matalalla korolla ja runsaalla likviditeetillä ( katso http://hussmanfunds.com/wmc/wmc141103.htm ). Syntynyt finanssikupla on edelleen puhkeamatta vaikka se ei enää laajene entiseen tapaan (http://hussmanfunds.com/wmc/wmc150112.htm ). Ilmiö on pääomaliikkeiden kautta levinnyt muuallekin maailmaan. Kupla alkaa tyhjentyä kun sijoittajien riskitietoisuus uudelleen nousee, mistä jo on alustavia merkkejä. Vasta kuplan puhjettua selviää lopulta, onko runsas keskuspankkirahoitus todella ollut pääosin siunaukseksi vai ei.
Lisäksi matala korkotaso sallii reaalisijoituksia joiden tuottavuus on alhainen. Sellaisia ei Euroopassa eikä Suomessa heikon kasvun aikanakaan tarvita. Se mahdollistaa kaupallisesti heikkojen hankkeiden, yritysten ja pankkien toiminnan jatkamista halvan laina- ja pääomarahoituksen turvin. Nk. roskalainojen markkinat maailmalla ovat viime vuosina kasvaneet ja varsinkin USA:ssa on taas tullut muotiin heikoilla vakuuksilla turvattujen lainojen markkinointi. Kun korkotaso jossain vaiheessa taas nousee ja rahoituksen saatavuus heikkenee, alkavat nämä talouselämän heikoimmat mutta toistaiseksi tunnistamattomat lenkit pettää. Edessä olisi siinä tapauksessa ehkä merkittäviäkin konkursseja, työttömyyttä ja rahoitusmarkkinoiden häiriöitä. Tämänkin vielä toteutumattoman riskin pitää vaikuttaa arvioon siitä, onko runsas keskuspankkirahoitus todella hyödyksi vai ei.
Runsas ja halpa rahoitus saattaa jossain vaiheessa järkyttää kansalaisten uskoa euron arvoon. Kuten tunnettua, sitten 1970-luvun alun rahan arvo ei juuri missään perustu muuhun kuin lainsäädäntöön ja yleisön luottamukseen viranomaisiinsa. Rahan arvo voi siten nykyään periaatteessa nopeasti alentua erittäin alhaiseksi, niin kuin useissa maissa historian aikana onkin tapahtunut. Tämä tapahtuu jos kansalaiset alkavat arvostaa ostettavia hyödykkeitä rahavaroja enemmän. Poliittiset epävarmuudet ja runsas rahavarojen tarjonta vaikuttavat tähän suuntaan kun taas heikko kasvu ja huoli arvostuskuplista vaikuttavat päinvastaiseen suuntaan. Suurten epävarmuuksien aikana on vaikeaa ennakoida, milloin ja mihin suuntaan usko rahan arvoon ja rahajärjestelmän toimivuuteen saattaa kehittyä.
Nyt odotetaan, että EKP lähipäivinä päättää aloittaa jo kauan mainostamansa valtioiden velkakirjojen osto-ohjelman. Lyhyellä aikavälillä euro heikkenee, korkotaso pysyy alhaisena ja paine valtiontalouksien tasapainottamiseksi hellittää. Pidemmällä aikavälillä omaisuusarvojen korjaustarve voimistuu, sijoitusten tehokkuus ja tuleva kasvu heikkenevät samalla kun valtioiden jo korkea velkaantuneisuus jatkaa kasvuaan. Kipeimmät ongelmat siirretään keskuspankin lainarahalla edelleen tulevaisuuteen senkin uhalla, että nämä ongelmat samanaikaisesti kasvavat.