Pankit rahan luojina

Posted on April 4, 2014 by Peter Nyberg

 

Englannin keskuspankki on hiljattain julkaissut pari valveutuneelle kansalaiselle hyödyllistä artikkelia1. Niissä selostetaan yksinkertaisella tavalla miten raha luodaan tänä päivänä. Tapa on erilainen kuin yleensä uskotaan tai kuin mitä taloustieteen yleisistä oppikirjoista sai vielä jonkin aikaa sitten lukea. Asiaa kannattaa artikkeleita käyttäen hiukan valottaa silläkin uhalla, että asia on osalle lukijoista jo ennestään tuttu.
 

Keskuspankkien yksinoikeudella painama seteliraha on kaikissa kehittyneissä maissa nykyään vain pieni osa laajentunutta rahakäsitettä. Suurin osa kuluttajien ja yritysten maksuvalmiudesta pidetään pankkitalletuksina, jotka tarvittaessa joko vaihdetaan setelirahaksi tai käytetään sellaisinaan maksujen suorittamiseen. Pankkitalletukset taas ovat yksinkertaisesti eri pankkien omia velkasitoumuksia asiakkailleen.
 

Yleisön luottamus pankkitalletusten arvon ja käytettävyyden säilymiseen on pyritty varmistamaan erilaisin lakisäännöksin (talletussuoja, pankkivalvonta säätelyineen jne.). Lisäksi pankeilla on mahdollisuus tilapäisesti täydentää rahoitustarvettaan keskuspankilta. Yleisö voi siten tarvittaessa vaihtaa pankkitalletuksia setelirahaan. Ajan myötä nämä taustatuet ovat lisänneet talletusten merkitystä maksuvälineenä ja varojen säilytysmuotona.
 

Pankit luovat talletuksia antamalla luottoja. Kun luotto myönnetään pankki kirjaa samanaikaisesti vastaavan summan velallisen talletussaatavaksi. Velallinen voi sen jälkeen käyttää talletuksessa olevia varoja tarpeisiinsa. Talletukset ovat siten yksityisten pankkien velkasitoumuksia joiden turvana ovat pankkien lainat ja tietyltä osin yhteiskunnan ehdollinen lupaus tarvittaessa tukea vaikeuksiin joutuvaa pankkia.
 

Velkojen ja talletusten luomisprosessille asettaa epämääräisen rajan vain varojen siirto talletuksista muualle – setelirahaksi, muiden pankkien talletuksiksi tai ulkomaille. Näihin siirtoihin pankit varautuvat keskinäisin lyhytaikaisin luotoin sekä käyttämällä tarvittaessa luottoja keskuspankilta. Keskuspankki vaikuttaa talletusten ja velkojen määrään muuttamalla ehtoja joilla se on valmis antamaan pankeille tällaisia luottoja.
 

Rahan määrä perustuu siten oleellisesti siihen, miten paljon luottoja pankit katsovat kannattavaksi ja turvalliseksi myöntää. Kannattavalle ja turvalliselle hankkeelle löytyy siten pankissa aina rahoitusta niin kauan kuin sitä marginaalisesti turvaavaa keskuspankkirahoitusta on saatavissa. Viime vuosina pankit ovat myöntäneet yksityisille varsin vähän luottoja koska on arvioitu niiden olevan joko kannattamattomia (heikko kysyntä, kova kilpailu ja parempi tuotto muualla) tai turvattomia (korkea velka ja tappioriski). Kyse ei siten ole ollut pankkien varojen tai rahoituksen puutteesta.
 

Viime vuosina ovat keskuspankit – vaikkei vielä EKP – pyrkineet edistämään ja korvaamaankin pankkien vähäistä luotonantoa yleisölle. Tämä on tehty mm. rahamäärää suoraan lisäämällä (quantitative easing tai QE) eli keskuspankki on ostanut arvopapereita pankkijärjestelmän ulkopuolelta. Myyjät vähentävät sen jälkeen ylisuuria talletuksiaan ostamalla muita arvopapereita joiden arvo samalla nousee2. Tällainen rahapolitiikka hyödyntää ainakin väliaikaisesti suorimmin niitä, joilla on käytössään paljon varallisuutta sijoittamiseen.
 

Mielestäni tämä käsitys pankkien ja rahoitusmarkkinoiden toiminnasta korostaa pankkien toimintaa aktiivisina sijoittajina/rahoittajina. Kyse ei ole vain yleisön piirissä syntyvien säästöjen välittämisestä sijoittajille niin kuin joskus kuulee sanottavan. Säästöjä ei tarvita etukäteen, koska sijoituksia voidaan rahoittaa myös samanaikaisesti luotavalla velalla eli talletuksilla. Tavallisten säästäjien merkitys pankkien toiminnalle on siten vähäinen vaikkei merkityksetön.
 

Tavalliset säästäjät hankkivat pankeilta käytännössä niiden pitkäaikaisia velkasitoumuksia, jotka eivät yleensä aiheuta likviditeettiongelmia. Pankkien väliset lyhyen rahan markkinat tasoittavat joka tapauksessa kaikkien talletusvarojen käytön. Ainoa koko järjestelmän velkamäärää rajoittava tekijä on huoli, ettei julkinen valta tuekaan pankkeja ja niiden rahoittajia. Euroalueella nämä on toistaiseksi pääsääntöisesti tuettu. Tämä lienee taustana mm. euroalueen valtioiden lisävelkaantumiselle kriisin puhkeamisen jälkeenkin.
 

Raha häviää pankkijärjestelmästä samalla tavalla kuin se on luotukin, eli asiakkaiden velanmaksulla. Kun asiakas käyttää talletuksensa velan maksuun, molemmat lakkaavat olemasta. Tämä tietenkin edellyttää, että velalla rahoitettu sijoitus siihen mennessä on tuottanut asiakkaalle riittävästi varoja. Jos asiakas myy sijoituksensa tappiolla tai on saanut siitä odotettua vähemmän voittoa on täysimääräinen takaisinmaksu mahdoton. Siinä vaiheessa asiakas ja pankki kärsivät tappioita.
 

Tappiot voivat olla pankin omaan pääomaan nähden suuria, koska rahoituksen saatavuus ei ole rajoittanut luottojen määrää. Tämä onkin velkaperusteisen rahajärjestelmämme ehkä suurimpia ongelmia. Rahamäärän sääntelyyn perustuva rahapolitiikka QE korostaa tätä ongelmaa. Jollei rahapolitiikan uudelleen kiristämistä suoriteta ja ajoiteta äärimmäisen taitavasti, aiheuttaa se arvopapereiden kohotetun arvon laskun. Siinä vaiheessa voi syntyä merkittäviä pankkien ja niiden asiakkaiden tappioita mikä helposti johtaisi uuteen pankkijärjestelmän kriisiin.
 

**************
 

Lisää kommentteja ei ole tulossa huhtikuun ajan muiden kiireiden takia. Toukokuussa kommentteja on taas odotettavissa kuten tavallisesti eli epäsäännöllisin väliajoin kun näyttää olevan jotain kommentointia tarvitsevaa.
 

Kiinnostuneille tiedoksi, että olen antanut täällä esillä olevista aiheista haastattelun lehdelle Talous & Yhteiskunta. Haastattelu ilmestyy lehden numerossa 2 pääsiäisen tienoilla.

 

1Molemmat artikkelit ovat noudettavissa tai luettavissa osoitteessa http://www.bankofengland.co.uk/publications/Pages/quarterlybulletin/2014/qb14q1.aspx.

2Tämä vaikutus on, niin kuin säännölliset lukijat muistanevat, saanut osakseen voimakastakin arvostelua siihen liittyvien yleisten riskien takia, katso esim. osoitteesta http://hussmanfunds.com/wmc/wmc131125.htm ja http://hussmanfunds.com/wmc/wmc121217.htm.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Ajopuu vai oma valinta?

Posted on March 23, 2014 by Peter Nyberg

 

Ukrainan tapahtumat ovat muuttamassa keskustelua euroalueen kehityksestä turvallisuuspoliittiseen suuntaan. Tämä on onnetonta, koska suurimmat Suomen itsemääräämisoikeuteen liittyvät ratkaisut tehdään lähiaikoina nimenomaan osana euroalueen kehittämistä. Silti Ukrainan tapaus osaltaan valottaa sitä mistä tässä viime kädessä on kyse: päättävätkö suomalaiset itse vai muut Suomen suhtautumisesta esille nouseviin ongelmiin?

Näissä kommenteissa on esitetty ja perusteltu käsitys, että euroalue kehittyy kohti käytännön liittovaltiota. Pankkiunioni on, todennäköisestä tehottomuudestaan huolimatta, vain askel matkalla kohti yhä tiukempaa liittoa. Suomen päättäjät ja vaikuttajat ovat ilmeisesti hyväksyneet tämän tavoitteen siitä huolimatta, ettei kansalaisille vielä ole asiasta oikein kerrottu. Vaikenemiselle voi olla monta syytä, joihin kaikkiin ei välttämättä liity halua olla vaarantamatta tämän ajopuun hiljaista etenemistä. Kunniallisin näistä syistä on epävarmuus siitä, mitä oikein voisi olla Suomen pidemmän aikavälin edun mukaista.

Niin kuin viime vuosien aikana on opittu, luopuminen omasta valuutastaan asettaa euroalueen jäsenille kovat vaatimukset. Euron kurssi vaihtelee muihin suuriin valuuttoihin tavalla, joka ei välttämättä sovi monen euroalueen jäsenen taloudelliseen tilanteeseen. Sama koskee korkotasoa. Jokaisen jäsenmaan tulee varmistaa yrityssektorinsa kilpailukyky sisäisin keinoin eli omaa kustannus- ja palkkatasoa alentamalla tai nostamalla suhteessa muihin. Sopeutuksen siirtäminen tai hyvinvoinnin kasvattaminen velkaantumalla johtavat viime kädessä maksukyvyttömyyteen vaikeine selviytymisratkaisuineen.

Suomessa nykyinen ajopuun tavoin etenevä kehitys ratkaisisi nämä ongelmat vähitellen käytännön liittovaltion muodostumisella. Siirtämällä taloudellista valtaa euroalueen virkamiehille estettäisiin kansallisten päättäjien euroalueeseen sopimattomia päätöksiä. Velkojen yhteisvastuulla poistettaisiin nykyiset ja tulevat yksittäisten jäsenmaiden ylivelkaongelmat. Budjettikurilla ja pankkiunionilla estettäisiin uutta yksittäisen jäsenmaan ylivelkaantumista. Eräissä puheenvuoroissa kaavailluilla lisävaltuuksilla euroalueen virkamiehet voisivat pyrkiä kustannus- ja palkkajouston lisäämiseen jäsenmaissa. Tähän saakka ongelmallista tottelevaisuutta saatetaan tulevaisuudessa kenties varmistaa jopa yhteisiä pakotuskeinoja muodostamalla (tuomioistuimet, poliisi, puolustusvoimat).

Mikään ulkopuolinen voima ei tietenkään pakota Suomea hyväksymään uusia itsemääräämisoikeuden luovutuksia. Jos Suomi kansalaisineen haluaa säilyttää talouspoliittisen itsenäisyytensä on kehittyvälle liittovaltiolle kaksi vaihtoehtoa: Suomi voisi olla osaltaan hyväksymättä uusia itsemääräämisoikeuden luovutuksia, mutta jatkaa jäsenenä euroalueella. Tällöin Suomi jäisi tulevan liittovaltion ulkopuolelle mutta omaan talouspolitiikkaamme kohdistuisi ainakin samat kovat vaatimukset kuin tähänkin saakka. Jollei tämä olisi mahdollista tai toivottavaa, olisi toinen vaihtoehto poistuminen euroalueelta. Tällöin Suomi siirtyisi samanlaiseen EU:n ulkokehän asemaan kuin Ruotsi, mutta ainakin aluksi vielä Ruotsiakin vähäisemmällä euroalueelle jäljelle jäävien jäsenmaiden ymmärryksellä.

Voiko yleisellä tasolla sanoa jotain näiden vaihtoehtojen edullisuudesta Suomen taloudellisen kehityksen kannalta? Talouspoliittisen itsemääräämisoikeuden säilyttäminen antaisi Suomen eri tason päättäjille vapauden harjoittaa erilaista talouspolitiikkaa kuin euroalueen liittovaltiolla olisi mahdollista. Vaihtoehtojen keskinäinen edullisuus riippuu siitä, uskotaanko suomalaisten kyvyn tuottaa kasvua ja vakautta olevan pidemmällä aikavälillä euroalueen politiikkaa parempi vai ei. Pitää olettaa, niin kuin realistista on, että Suomi pysyy osana EU:ta ja sen yhteismarkkinoita eli esim. kauppapolitiikan tai kilpailupolitiikan muutos ei tule kysymykseen.

Historia antaa jotain viitteitä, jotka sinänsä tietenkään eivät takaa mitään tulevaisuudesta. Suomi on itsenäisyytensä ajan kasvanut hieman nopeammin ja lisännyt hyvinvointiaan enemmän kuin monet muut maat. Tämä viittaa siihen, että harjoitettu hyvin yleisen tason talouspolitiikka on voinut olla keskimäärää parempi. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen tämä kasvu on kuitenkin edellyttänyt toistuvia devalvaatioita ja melko korkeaa inflaatiota. Tämä taas viittaa siihen, etteivät Suomen kustannus- ja palkkatason joustavuus ole olleet riittäviä ylläpitämään vakaata talouskasvua.

Jos nämä piirteet jatkossakin olisivat Suomelle tyypilliset ja vahvat, olisi syytä suositella suomalaisille omaa talouspolitiikkaa ja eroa euroalueen jäsenyydestä. Hyvä yleinen talouspolitiikka johtaisi vähitellen useimpia euromaita vahvempaan kasvuun. Oma valuutta varmistaisi, ettei riittämätön kotimainen kyky joustaa kustannuksista ja palkoista johtaisi yhtä suureen kasvun tilapäiseen heikentymiseen kuin euroalueella.

Jos taas suomalainen kyky joustaa kustannuksista ja palkoista olisi parantunut menneistä ajoista, olisi suomalaisille eduksi oma talouspolitiikka euroalueen puitteissa. Tällöin olisi odotettavissa keskimääräistä nopeampaa kasvua eikä jäsenyys euroalueella johtaisi kasvun heikentymiseen. Jääminen alueen jäseneksi todennäköisesti estäisi myös kaikenlaisten poliittisten ongelmien syntyä. Koska Suomi ei enää osallistuisi täysimääräisenä euroliiton osana olisi kuitenkin tarpeen neuvotella mm. EKP:n kanssa uusista yhteistyömuodoista pankkiemme rahoituksen varmistamiseksi.

Suomelle edullinen euroratkaisu riippuu siis siitä, millaiseksi odotetaan suomalaisten osaamisen kehittyvän pidemmällä aikavälillä suhteessa euroalueeseen. Mitä parempi suomalaisten kyky ja halu sopeuttaa kustannukset ja palkat euroalueen vaatimuksiin, sitä helpompi olisi perustella jäsenyyttä euroalueella. Mitä parempi on suomalainen yleinen talouspolitiikka, sitä edullisempi olisi kuitenkin jättäytyä euroalueen yhteisen huonomman talouspolitiikan ja pysyvien tulonsiirtojen ulkopuolelle.

Suomen kannattaisi kuulua syntyvään euroalueen liittovaltioon ennen kaikkea, jos uskotaan kotimaisen osaamisen tulevaisuudessa olevan kaikilta osin aikaisempaa selvästi huonompi. Tällöin jäsenyys nostaisi kasvua pitkällä aikavälillä ja huono sopeutuskyky saattaisi johtaa tulonsiirtoihin muilta liiton osilta. Jos sen sijaan luotetaan suomalaisten osaamiseen jatkossakin, olisi Suomen osallistuminen valtioliittoon kansalaisille kallis ratkaisu. Kasvu jäisi heikoksi ja pitäisi varautua tulonsiirtoihin liiton muille osille.

Suomalaisten tulevat talouspoliittiset kyvyt ja tuleva valmius sopeutua erilaisiin muutoksiin ovat tällä hetkellä avoimia kysymyksiä. Ilmeisiä syitä uskoa, että nämä kyvyt olisivat pysyvästi heikentyneet on vaikea löytää. Siitä huolimatta olisi tärkeää jotenkin arvioida niiden suhdetta aikaisempaan ja myös muiden euroalueen jäsenmaiden kykyihin. Yhtä tärkeää olisi olla tekemättä tärkeitä ratkaisuja Suomen itsemääräämisoikeuden suhteen ilman, että näitä kysymyksiä olisi pyritty vakavasti harkita.

 

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Pankkiunionista ylihintaa

Posted on March 18, 2014 by Peter Nyberg

 

Mitä tiedämme finanssikriisin synnystä?

 

Länsimaita koettelevan olevan pankkikriisin syyt ovat tietenkin monet. Varsin laaja yhteisymmärrys vallitsee siitä, että pankkien päättäjät viimeistään vuosituhannen alussa alkoivat uskoa, että rahoitusriskit olivat hallittavissa ja olivat siten entisestään pienentyneet. Kevyt rahapolitiikka, rahoitusinstrumenttien kehitys, markkinoiden kansainvälistyminen ja niiden laajentuminen antoivat pankeille välineet sekä luotonannon että omien sijoitusten kasvattamiseen. Pankinjohtajien päätöksiin vaikuttavien taustasyiden keskinäisestä tärkeydestä kiistellään vielä pitkään.

 

Näissä kommenteissa esitetty käsitys kriisin synnystä on vain osittainen mutta vastapainoksi yksinkertainen ja käytännönläheinen1. Huolimatta pankkien johdon taipumuksesta ottaa lainarahalla enemmän riskejä, vastuuviranomaisten asia olisi ollut pysäyttää tämä kehitys. Valvojilla, keskuspankeilla ja finanssiministeriöillä oli runsaasti välineitä tätä varten, mutta eivät ymmärtäneet tai haluneet ryhtyä toimiin. Jos nämä viranomaiset olisivat olleet tehtävänsä tasalla olisi kriisi voitu etukäteen ehkäistä tai ainakin lieventää. Viime vuosikymmeninä koetut lukuisat finanssikriisit voidaan kaikki tulkita samalla tavalla.

 

Nykyisen ja lukuisten aikaisempien kriisien tärkeimpiä opetuksia on, etteivät valvojat ymmärrä markkinoita yhtään toimijoita paremmin eivätkä ehkä uskalla ryhtyä toimiin iloisen markkinahuuman katkaisemiseksi. Nykyisen kriisin puhkeamisen jälkeen tehdyt selvitykset ovat vahvistaneet käsitystä viranomaisten saamattomuudesta monissa keskeisissä maissa.

 

Yhdysvalloissa suoritettu selvitys päätyi siihen, että valvojat ja keskuspankit eivät valtuuksistaan huolimatta tehneet juuri mitään liittovaltion markkinoiden toiminnan vakauttamiseksi2. Kansainvälisen valuuttarahaston raportti omista toimistaan ennen kriisiä päätyy samantyyppisiin tuloksiin3. Paheneva tilanne jäi huomaamatta johtuen etenkin liiallisesta suurten jäsenmaiden ja pankkien kunnioittamisesta, ei hälyttävien tietojen puutteesta. Vaikka EU:n ja euroalueen viranomaisten toimesta ei ole saatavissa vastaavia selvityksiä voidaan niiden toiminnasta päätellä, että sielläkään ei ilmeisesti huomattu mitään riittävän hälyttävää ennen kriisin puhkeamista.

 

Selvityksistä ilmenee, etteivät suuret, liittovaltiotasoiset tai kansainväliset valvojat suoriutuneet oleellisesti kansallisia paremmin. Tuleva kriisi jäi myös keskuspankeilta huomaamatta siitä riippumatta, olivatko niiden vastuu ja tiedonlähteet laajat vaiko suppeat. Voimassa olevia sääntely- ja vaikuttamisvälineitä ei yksinkertaisesti vain käytetty.

 

Eräisiin puutteisiin ei kosketa

 

Kriisin jälkeen on pyritty lisäämään nimenomaan rahoitusmarkkinoiden sääntelyä sekä valvojien tietojensaantia ja valtuuksia. Uudistusinto on keskittynyt juuri siihen mistä ennen kriisiäkään ei ollut puutetta ja mikä ei olisi estänyt kriisikehityksen katkaisemista viranomaisvoimin. Rajallisista tiukennuksista huolimatta ei kuitenkaan ole pyritty muuttamaan pankkijärjestelmää sellaiseksi, että sen tulevista ylilyönneistä olisi pienempää haittaa kansantaloudellisesti4.

 

Tämä on ollut vallitseva suuntaus myös euroalueella ja EU:ssa. Tärkeimpiä tällaisia hankkeita on ollut pankkiunioni jota on markkinoitu mm. väitteellä, että tulevat kriisit voitaisiin sen avulla välttää tai ainakin hallita nykyistä paremmin. Opetukset nykyisen kriisin ennakoinnista viittaavat siihen, että tässä uudistuksessa harjoitetaan varsin kyseenalaista markkinointia.

 

Ylihintainen pankkiunioni

 

Tuleva pankkiunioni keskittää nykykriisin synnylle aikanaan sokeat valvojat ja keskuspankit (ml. EKP) saman katon alle ja antaa uuden keskusvalvojan virkamiehille yksinoikeuden arvioida euroalueen eri pankkien käyttäytymistä ja tilaa. Ei tietenkään sovi epäillä tätä työtä tekevien vilpittömyyttä tai hyvää tahtoa. Sen sijaan on pakko epäillä tämän työn tulevia käytännön tuloksia. On erittäin epätodennäköistä, että uuden valvojan osalta kaikki olisi tällä kertaa toisin.

 

Jos uusi valvoja ei ole kansallisia valvojia parempi on nimenomaan Suomi5 maksamassa pankkiunionista hyvin korkeaa hintaa: Lyhyen ylimenokauden jälkeen suomalaiset tulevat viime kädessä6 vastaamaan osaltaan koko euroalueen valtavan pankkijärjestelmän tulevista tappioista. Eduskunta ei enää rajoita suomalaista vastuuta eikä suomalaisille pankeille voida varmistaa samaa kohtelua kuin euroalueen suurille pankkiyhtymille. Mahdollisista vaihtoehdoista, toimista ja siten kustannuksista päättävät käytännössä euroalueen virkamiehet eivätkä suomalaiset tai heidän kansanedustajansa. Jos pankkikriisi ei olekaan nyt ohi on siten pahimmassa tapauksessa ehkä edessä suuriakin tulonsiirtoja, jotka rasittavat Suomen valtion mahdollisuutta rahoittaa muita menojaan.

 

Pankkiunioni vie Suomelta itsemääräämisoikeutta antamatta vastineeksi suurempaa varmuutta uuden finanssikriisin estämisestä. Jos keskusvalvojalta tulevaisuudessakin jäisivät huomaamatta finanssikriisin esiasteet, mitään ei enää olisi edes periaatteessa tehtävissä kansallisella tasolla. Tämän järjestelyn hintana on lisäksi riski, että tulevaisuudessa joudumme maksamaan muualla toimivien europankkien tappioista osan.

 

Nyt päätettävä pankkiunioni on vain ensimmäinen askel kohti käytännön liittovaltiota joihin euroalueen johtavat virkamiehet ja eräiden jäsenmaiden päättäjät ovat julkisesti sitoutuneet. Pankkiunionille löytyy siten jatkosuunnitelmat, joihin liittyy vielä enemmän yhteisvastuuta ja jäsenmaiden välisiä tulonsiirtoja kuin tähän saakka. Näistä ei Saksan tuki Suomea suojaa7. Siitä huolimatta Suomen hallitus ja eduskunta eivät ole katsoneet tarpeelliseksi asettamaan itsemääräämisoikeuden menettämiselle selkeitä ja viime kädessä kansalaisten arvioitavissa olevia rajoja.

 

1Se on selostettu suuremmalla tarkkuudella osoitteessa http://www.bankinginquiry.gov.ie/Documents/Misjuding%20Risk%20-%20Causes%20of%20the%20Systemic%20Banking%20Crisis%20in%20Ireland.pdf.

2Raportti löytyy osoitteesta http://www.gpo.gov/fdsys/pkg/GPO-FCIC/pdf/GPO-FCIC.pdf.

3Tämäkin raportti on saatavissa elektronisesti osoitteesta http://www.ieo-imf.org/ieo/files/completedevaluations/Crisis-%20Main%20Report%20%28without%20Moises%20Signature%29.pdf.

4Tästäkin on jonkin verran tarkemmin keskusteltu osoitteessa http://www.bankinginquiry.gov.ie/Documents/Misjuding%20Risk%20-%20Causes%20of%20the%20Systemic%20Banking%20Crisis%20in%20Ireland.pdf.

5Nimenomaan Suomi koska täällä on useisiin muihin euromaihin nähden vähän ja pieniä pankkeja.

6Sovitut säännöt lähtevät siitä, että tästä lähtien pankkijärjestelmä maksaa eri tavoin itse tulevat tappionsa (bail.in). Vasta viime kädessä ja jollei pankkia voida asettaa selvitystilaan olisi mahdollista siirtää tappioita julkisen sektorin maksettaviksi. On syytä suhtautua tähän sopimukseen varovaisesti: Euroalueella on tähän saakka rikottu jo monta sopimusta. Tappioiden maksattaminen pankkien rahoittajilla ja sijoittajilla rasittaa ennen kaikkea vaikutusvaltaisia rahoitusmarkkinatahoja. Euroalueen virkamiehet ovat tähän saakka johdonmukaisesti kannattaneet tappioiden siirtämistä julkisen vallan vastuulle. Pankkijärjestelmä voi kantaa yksittäisen keskisuuren pankin tappiot mutta uuden tai jatketun pankkikriisin kustannukset ovat liian suuret.

7Saksan vienti suuntautuu, toisin kuin Suomen, suurelta osin euroalueelle. Saksalle on siksi esim. kannattavaa tukea kriisimaita euroalueen säilyttämiseksi edellyttäen, ettei tuki ole liian suuri. Sen takia yhteisvastuu on Saksalle hyväksyttävää edellyttäen, että samalla voidaan rajoittaa muiden jäsenmaiden rahoitus- ja velkatarpeita.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , , | 2 Comments

Muiden velat ensisijaisina

Posted on March 11, 2014 by Peter Nyberg

 On taas aika muistuttaa eri asioiden helposti unohtuvista yhteyksistä. Ne saatetaan helposti jättää sivuun ja epävarman tulevaisuuden kontolle siinä kiireessä, millä suomalaisetkin päättäjät tekevät peruuttamattomia päätöksiä euroalueen nk. kriisinhoidossa.
 

Sumessa aiotaan parhaillaan suostua siihen, että suomalaiset veronmaksajat saavat osallistua kustannuksiin, jos euroalueen pankkeja kohtaa uusi tappiosuma. Sovituissa säädöksissä toki annetaan ymmärtää, että tappiopankkeja rahoitetaan ensisijaisesti omistajien ja sijoittajien varoilla ja senkin jälkeen muiden europankkien rahoilla. Vasta viimeisinä rahoittajien joukossa saattavat jatkossa ilmaantua tähän saakka ensimmäisten joukossa olleet euroalueen veronmaksajat.
 

Tämän nk. sijoittajavastuun periaate on kuitenkin vain niin vahva kuin yhteiseksi sovittu päätöksenteko sallii. Koko järjestelmä perustuu, taas kerran1, ajatukseen yksittäisen europankin kriisiytymisestä. Jos esim. keskisuuri saksalainen pankki joutuu vaikeuksiin voidaan vielä kuvitella nyt sovittavien sääntöjen tulevan sovelletuiksi esitettyjen periaatteiden mukaisesti. Mutta miten on tilanne jos nykyinen euroalueen finanssikriisi ei olekaan ohi?
 

Euroalueen nk. kriisinhallintajärjestelmä ei kerta kaikkiaan sovi ratkaisemaan uutta tai jatkuvaa eurokriisiä. Miten pankkijärjestelmä rahoittaisi omat tappionsa jos suurella osalla pankeista on ongelmia omien suurten ja nousevien tappioidensa kanssa? Uutta pääomaa voisivat tarjota vain euroalueen veronmaksajat ja euroalueen ulkopuoliset pankkien ostajat2. Sijoittajavastuun periaatteen saisi siinä epärealistisena ja toimintakyvyttömänä unohtaa.
 

Näissä kommenteissa on jo pidemmän aikaa muistutettu, että EU:n ja euroalueen ympäristö on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin vakaa. Kiinasta kantautuu tietoja kasvun hidastumisesta ja yksittäisten rahoituslaitosten maksukyvyttömyydestä. Japanin kokeilunluontoiseen talouspolitiikkaan nojaava talouskehitys on toistaiseksi epävakaa ja heiveröinen. Yhdysvaltojen sijoitusmarkkinoihin liittyy jälleen ylivarvostuksen ja ylikuumenemisen merkkejä3. Aikaisemmin nopeasti kasvaneet kehittyvien maiden taloudet ja rahoitusmarkkinat ovat heikentyneet4. Varsinkin euroalueen suuret pankit ovat kaikki edelleen voimakkaasti läsnä kaikilla näillä markkinoilla.
 

Mitä mahtaakaan tapahtua euroalueen pankkijärjestelmässä, jos ulkomailla olevat saatavien markkinat häiriintyvät vakavasti? Tämä on mielestäni aivan oleellinen kysymys, johon Suomen hallitus ja eduskunta joutuvat ottamaan kantaa sopiessaan maamme osallistumisesta euroalueen pankkijärjestelmän tappioiden rahoitusjärjestelmään. Siihen ei tällä hetkellä löydy Suomen maksukyvylle ja omalle vastuulle sopivaa vastausta.
 

Suomen päättäjät näyttävät olevan valmiita maksamaan muiden maiden vastuulle kuuluvia kuluja ja velkoja. Milloin tulee aika hoitaa oma velkaantumiskehityksemme kuntoon?

 

1Ennen nykyistä finanssikriisiä Suomi pyrki mm. muiden pohjoismaiden tuella saamaan kehitetyksi järjestelmäkriisin hoitojärjestelmän EU:lle. Jo itse ajatus järjestelmäkriisin mahdollisuudesta torjuttiin voimallisesti ja kiinnostus säilyi vain yksittäisten kansainvälistyneiden pankkien kriisinhoitoon.

2Tappioiden kirjaamispakkoa voidaan lieventää kirjanpitosäännöksiä helpottamalla. Tämä vastaa pankkien pääomatarpeen lieventämistä. Lisäksi EKP voi pitää konkurssikypsätkin pankit toiminnassa tarjoamalla niille rahoitusta (mutta vasta omia säännöksiään sopivasti tulkitsemalla). Tämäkin merkitsee pääomatarpeen vähentämistä. Molemmissa tapauksissa veronmaksajat kantaisivat lopullisen riskin.

3Katso esim. http://hussmanfunds.com/wmc/wmc140310.htm.

4Osittain sen takia, että jo uhka Yhdysvaltojen rahapolitiikan kevennyksen rajoittamisesta on johtanut sen varalle rakentuvien sijoitusvarojen kotiuttamiseen. Tämä on euroalueellekin hyvä muistutus rahoitusmarkkinoiden kansainvälistymisen seuraamuksista.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Hyvä huono uutinen?

Posted on February 25, 2014 by Peter Nyberg

 

Täällä on jo varsin usein varoitettu siitä, että Suomen velkakehitys vie vähitellen maatamme kohti euroalueen kriisimaiden joukkoa. Samanlainen huoli on nyt valitettavasti alkanut esiintyä myös ulkomailla. On todella ikävää, että asioiden on sallittu luisua näin pitkälle.

 

Viime viikolla saksalainen tutkimuslaitos Centrum für Europäische Politik (CEP) julkaisi arvion, jossa ensimmäistä kertaa todettiin Suomen luottokelpoisuuden heikentyneen1. Kyse on tutkimuslaitoksen eikä luottoluokittajan arviosta, mikä selittänee asian Suomessa saamaa mitätöntä huomiota. Huomion vähäisyys ihmetyttää, koska arvio epäsuorasti asettaa kyseenalaisiksi nykyisten päättäjien talous- ja yleispoliittiset kyvyt.

 

Raportista ja Suomen roolista siinä raportoi suurelle yleisölle näkyvästi mm. saksalainen lehti Die Welt2. Lehti arvioi, että CEP:n selvityksen perusteella euroalueen kriisi alkaa nyt koskettaa myös pohjoisia maita, Suomi mukaanlukien. Suomen perusongelmiin luetaan kulutuskysynnän pitkään jatkunut liian korkea taso suhteessa investointeihin. Lisäksi kerrataan, että Kreikan, Italian ja Ranskan luottokelpoisuus pysyy heikkona.

 

Kysymys on Suomen kannalta todella huonosta julkisuudesta, joka kuitenkin ehkä tulee sopivaan aikaan. Muussakin ulkomaan mediassa saatetaan tästä lähtien seurata Suomen talouden ja velkaantuneisuuden kehitystä entistä tarkemmin. Kehitys ei enää ole vain rahoitusmarkkinoiden ammattilaisten ja kansainvälisten viranomaisten kiinnostuksen kohteena. Tämä asettaa vähitellen suomalaisten päättäjien toimet ja sopimiskyvyn nykyistä tarkemman kansainvälisen suurennuslasin alle.

 

Menneinä aikoina saavutettu hyvä maine säilyy vain jos tämän päivän toimet sitä vahvistavat. Suomalaisten päättäjien selityksiin ja toiveisiin kiinnitetään jatkossa vähemmän huomiota kuin ennen. Sen sijaan tullaan edellyttämään, että niihin liittyy myös konkreettisia toimia velkakehityksen taittamiseksi. Voisi toivoa, että ulkomaisen tarkkaavaisuuden ja äänekkyyden nousu vauhdittavat Suomen hallituksen ja opposition valmiutta sopia käytännön toimista eikä korkeintaan vain yleisluontoisista tavoitteista.

 

Jos näin kävisi, voisi huonosta uutisesta ehkä viime kädessä tulla hyvä.

 

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Onko päättäjistämme tekijöiksi?

Posted on February 18, 2014 by Peter Nyberg

 

Vastuu valtion velkaantumisesta kuuluu yksiselitteisesti kulloinkin istuvalle hallitukselle. Päättäjät voivat tietysti viitata ulkoisiin olosuhteisiin jotka tekevät erityisesti tiukentamispäätökset vaikeiksi. He voivat myös viitata neuvoihin jotka he ovat saaneet joltakin ulkopuoliselta taholta. Nämä eivät tietenkään miltään osin poista kulloinkin hallituksessa istuvien päättäjien vastuuta päätöksistään1.

 

Pinnallinenkin harkinta osoittaa, ettei mikään viime aikojen hallituksista voi välttää vastuuta Suomen velkaantumisen kasvusta2. Samoin kuin useissa muissa euroalueen maissa, myös Suomessa sokaistuttiin 2000-luvulla uskomaan, etteivät hyvät ajat enää lopu3. Tilapäiseksi osoittautuneen kasvun etujen annettiin suurelta osin siirtyä kansalaisille, eli tilaisuus julkisen talouden vahvistamiseksi huonojen aikojen varalle jätettiin käyttämättä. Suomessa maltillinen mutta tarkoituksenmukainen valtion velan pienentäminen päättyi finanssikriisin ja sen seuraamusten mukana.

 

Suomen nopeasta velkaantumisesta finanssikriisin jälkeen ovat siten yhteisesti vastuussa erityisesti nykyisen hallituksen ja opposition pääpuolueet4. Tältä kannalta voidaan pitää oikeana ehdottaa ja toivoa, että ainakin tämä osa oppositiosta olisi valmis myös omalta osaltaan tukemaan toimia julkisen vallan velkaantumiskehityksen katkaisemiseksi. Nykyisen kehityksen jatkuminen tuottaa kuitenkin kasvavia vaikeuksia ja paineita mille tahansa tulevalle hallitukselle. Yhteistyö olisi tältä osin eduksi kaikille puolueille jotka unelmoivat (tai pelkäävät) osallistuvansa tuleviin hallituksiin.

 

Suomen hyvä luottoluokitus perustuu osittain pitkän ajan kuluessa saavutettuun maineeseen luotettavana velallisena. Tämän maineen takana ovat mm. sotien aikana otettujen lainojen takaisinmaksu, sotakorvausten maksaminen, talouden nostaminen sotien jälkeen ja pari vuosikymmentä sitten riehuneen pankkikriisin (osittain onnella) onnistunut hoito. Maineen säilyttäminen vaatii jatkuvaa työtä mutta sen menettämiseen riittää jo yksi merkittävä epäonnistuminen. Sellaisen ajoittumista on mahdotonta ennustaa. Tämän takia olisi päättäjien hyvä toimia mahdollisimman ajoissa, nokittelua ja päätösten siirtoa välttäen.

 

Vaikka velkasopeutuksen tarvetta Suomessa ei enää yleensä kielletä, erimielisyys näyttää vallitsevan melkein kaikesta muusta, aikataulusta alkaen. Yksittäisten toimien tarpeellisuudesta, vaikutuksista ja tehokkuudesta on epävarmuutta ja erimielisyyttä myös taloustieteilijöiden kesken. Päättäjät joutuvat siten, jälleen kerran, omaan kokemukseen ja osaamiseen tukien valitsemaan mihin asiantuntijoihin luottaa. On onnetonta, että erityisesti julkisen sektorin päättäjiemme keskuudessa on niin vähän kokemusta muusta kuin päättäjänä olemisesta.

 

Talouspolitiikkaa pohtiessaan on hyödyllistä yrittää erottaa kiireelliset ja tärkeät asiat toisistaan. Kiireelliset asiat on pakko hoitaa ajoissa jotta jäisi aikaa hoitaa tärkeät ja hitaasti kypsyvät asiat kunnolla. Velaksi elämisen tulisi pysäyttää nopeasti, jottei velan taso ehtisi kasvattaa epävarmuutta talouden ja yhteiskunnan kestävyydestä ja tulevaisuudesta. Tämä olisi eduksi kun pyritään aikaa vievään Suomen talouden nk. rakenteelliseen uudistamiseen uuden investointeja vaativan yritystoiminnan ja yhteisymmärrystä edellyttävien joustavampien työmarkkinoiden avulla.

 

Velkaantumisen taittamisesta olisi siis syytä sopia yhteistuumin nopeasti ja tyylikkäästi, koska se on pakko tehdä joka tapauksessa. Kiistely siitä on käytännössä turhaa, koska se kasvattaa vain epävarmuutta ja epäluottamusta kotimaassa ja ulkomailla. Odottelu olisi ymmärrettävää, jos edessä varmuudella olisi säästämistoimille parempia aikoja eli uusi korkeasuhdanne. Näin ei ole, joten vitkuttelu on vain kaikille haitaksi.

 

Oikeasti vaikeita päätöksiä tarvitaan vasta sitten kun päättäjämme ovat sopineet toimivansa vain maamme omien varojen puitteissa. Vienti vaatii lyhyellä aikavälillä lisää kilpailukykyä ja pitkällä aikavälillä innovaatioita ja markkinointikykyä. Yritystoiminnan kasvattaminen vaatii sen lisäksi sitoutunutta mutta samalla myös joustavaa työvoimaa. Joustavat työmarkkinat vaativat tuekseen toimivan turva- ja tukiverkoston. Vanhempi mutta aikaisempaa virkeämpi väestö tarvitsee sekä uusia työmahdollisuuksia että inhimillisempiä hoivapalveluja. Sopimus- ja hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseksi kaikki tämä pitää vielä saada aikaan sopuisasti ja kohtuuttomiksi koettuja eriarvoisuuksia välttäen.

 

Lähivuosien aikana on siten parhaassa tapauksessa edessämme suurten ja jatkuvien talous- ja yhteiskuntapoliittisten kompromissien sarja. Tarpeelliset toimet ulottuvat sinänsä välttämättömiä talouspoliittisia päätöksia huomattavasti laajemmalle: Sopiminen ja keskinäisen luottamuksen rakentaminen olisi tarpeen sekä poliittisten että työmarkkinaosapuolten päättäjien kesken5. Julkisen vallan tukitoimet tulisi kaikkien suostumuksella voida keskittää vain suurimmassa tarpeessa oleviin kansalaisiin. Hyvin toimeentulevien yritysten omistajat ja johtajat tulisi jotenkin saada suostumaan sopeutus- ja säästötoimien näkyvimmiksi kohteiksi. Arvojohtajuutta tarvittaisiin hyvin laajasti yksilötasolla eikä vain valtionjohdon huipulla juhlapäivinä.

 

On epäilemättä päättäjiä ja asiantuntijoita jotka mieltävät edessä olevat tehtävät tässä esitettyjä yksioikoisemmiksi. Rajoitetut ja yksipuoliset tavoitteet voidaan saavuttaa yksinkertaisin toimin. Jos tavoite kuitenkin on kaikille avoin ja mielekäs yhteiskunta on vaikeaa nähdä, että siihen voidaan päästä komentamalla, pakottamalla ja sopimisesta kieltäytymällä. Päättäjillämme on nyt tilaisuus aloittaa kypsyyskokeensa helpommasta päästä. Jos velkakehitys nopeasti saadaan yhteistyössä taitettua, päättäjistämme ehkä sittenkin on myös tekijöiksi.

 

1

Hallituksen neuvojat eli lobbarit ja ”talousviisaat” ovat tietenkin samalla tavalla kiistattomasti vastuussa aikanaan antamistaan neuvoista ja niiden mahdollisista seuraamuksista. Päättäjät kuitenkin vastaavat siitä, ketä he ovat kulloinkin uskoneet.

 

2

Vuosina 2008 – 2013 Suomen valtion bruttovelka kasvoi noin 44 miljardilla eurolla ja oli vuoden 2013 lopussa 90 miljardia euroa. Vanhasen toisen hallituksen aikana velka aleni kahden ensimmäisen vuoden aikana mutta kasvoi finanssikriisin alettua niin, että bruttovelkaa oli suunnilleen 20 miljardia euroa enemmän hallituksen erotessa kuin sen alkaessa. Lisäys vuotta kohti oli siten noin 7 miljardia euroa. Kiviniemen vuoden istuneen hallituksen aikana velkaa tuli lisää noin 5 miljardia euroa. Istuvan Kataisen hallituksen aikana bruttovelan lisäys on ollut noin 8 miljardia euroa eli suunnilleen 3 miljardia euroa vuodessa.

 

3

Kun eräiden muiden maiden (Irlanti, Espanja, osittain Kypros) hyviä aikoja pitivät yllä jatkuvasti laajeneva kiinteistösektori, Suomessa siitä huolehti Nokia. Molemmissa tapauksissa oli ilmeistä, että riskit kasvua ylläpitävän sektorin nopeastakin vaipumisesta olivat suuret. Vain sen ajankohta oli epävarma.

 

4

Myöskään muut kuin suurimmat puolueet eivät ainakaan näkyvästi esittäneet määrätietoisia toimia valtionvelan kasvun lopettamiseksi.

 

5

Esim. Saksan taloudellisen nousun takana eivät olleet vain ”Harzin uudistuksen” nimellä kulkevat lainsäädäntöön perustuvat uudistukset. Erään selvityksen mukaan (luettavissa osoitteesta http://www.cream-migration.org/publ_uploads/CDP_06_14.pdf) vielä tärkeämpi oli työmarkkinaosapuolten perinteisesti hyvä ja luottamuksellinen yhteistyö joka mahdollisti palkanmuodostuksen laajan hajautuksen joustavuuden lisäämiseksi.

 

Posted in Uncategorized | Leave a comment

EU:n perussopimuksen noudattaminen olisi Suomen etu

Posted on February 9, 2014 by Peter Nyberg

Liittovaltiokehitys euroalueella on jo edennyt pitkälle. Tärkeillä lainsäädännön osa-alueilla komissiolla on yksinomainen aloiteoikeus ja jäsenvaltioiden kansanedustajat toimivat tältä osin enää kumileimasimina. Raha- ja pankkipolitiikka on jo päätetty siirtää euroalueen virkamiesten hoidettaviksi ja jäsenvaltiot ovat vastuussa vain syntyvistä kustannuksista. Kuluvana vuonna ovat edessä ainakin Kreikan lisärahoitus ja EKP:n stressitestistä johtuvat suorat ja epäsuorat kustannukset.

Paineet tulevat lisääntymään, varsinkin kun Saksa johdonmukaisesti kannattaa ehdollista lisäintegraatiota. Kanta perustuu tietenkin Saksan käsitykseen omista poliittisista ja taloudellisista eduista. Saksalle on tärkeä ainakin viennin edistäminen ja vientiylijäämään perustuvien ulkomaisten saatavien varmistaminen. Vientiä edistävät sisämarkkinoiden laajentaminen ja Saksalle edullisena pysyvä yhteisvaluutan kurssi. Saatavat on nyt suunniteltu turvattaviksi velkojen yhteisvastuulla yhdistettynä säädöksiin, jotka estävät jäsenmaita uudelleen harjoittamasta liian löysää finanssipolitiikkaa.

Suomen päättäjät näyttävät luottavan siihen, että Saksan ja Suomen edut euroalueella ovat pysyvästi samanlaiset. Tätä ei ole syytä kaikilta osin pitää itsestään selvänä. Toisin kuin Suomi voi Saksa olla varma vaikutusmahdollisuuksiensa säilymisestä jopa mahdollisessa euroalueen liittovaltiossa. Saksa voi luottaa siihen, että maan taloudelliset edut huomioidaan euroalueen yhteisissä päätöksissä. Suomen luisuminen kriisimaiden suuntaan taas altistaa meitä jo lyhyellä aikavälillä riskille, että talous- ja rakennepoliittiset päätökset sanellaan meille muualta. Velkojen yhteisvastuu on lisäksi Saksalle pienempi taloudellinen rasite kun Suomelle[1]. Toisin kuin Saksa tulee Suomi lisäintegraation myötä aidosti menettämään talouspoliittista itsemääräämisoikeuttaan, ja tästä pitää vielä olla valmiita maksamaan.

Lukijani saattavat muistaa, että olen aikanaan esittänyt perusteluja, miksi kannattaisi jättäytyä mm. pankkiunionin ulkopuolelle. Päättäjämme ovat kuitenkin olleet toista mieltä Saksan kannattamalla ehdolla, että yhteisvastuu voi toteutua vain ”uusien” pankkiongelmien osalta. Tämän vuoden aikana EKP ratkaisee, miten suuret pankkien ”vanhat” ongelmat ovat. Sen jälkeen julkisuuteen tulevat pankkiongelmat ratkaistaan ja rahoitetaan uuden euroviranomaisen päätöksellä. Jos EKP ei sovella ankaria arviointimenetelmiä tai jos pankkikriisi ei ole lopullisesti ohi, siunautuu Suomenkin vastuulle muutaman vuoden sisällä ehkä tuntuva rahoitusvastuu. Tämä lisävastuu ilmaantuisi samoihin aikoihin kun päättäjämme lykkäämät kotimaiset säästö- ja rakennetoimet pitää toteuttaa.

Suomessa on suhtauduttu samalla tavalla liittovaltiokehitykseen kuin velkaantumiseemme. Kehityksen suunta ei ole tuntunut hyvältä mutta riittävää syytä sen katkaisemiseen ei ole näyttänyt löytyvän juuri nyt. Päättäjämme ovat olleet valmiita peruuttamattomiin sitoumuksiin koska niiden lasku ei lankea heti, toisin kuin epämieluisan kehityksen katkaiseminen ajoissa. Samalla on vähitellen siirrytty lähemmäksi tilannetta, jossa rahoitusmarkkinat päättävät milloin suomalaisten pitää ryhtyä sopeutumaan ja euroalueen virkamiehet ratkaisevat mitä uhrauksia suomalaisilta silloin vaaditaan.

Mitä on tehtävissä, jollei tällainen tulevaisuus miellytä?

Eräs lähtökohta on varmaan se, että Suomi pitää sen mikä se eduskunnan päätöksellä on luvannut. Otettu velka on maksettava takaisin alkuperäisin ehdoin ja euroalueelle annetut rahoitustakuut pysyvät. Uutta velkaa ei kuitenkaan pitäisi ottaa eikä uusia rahoitus- ja vakuuslupauksia pidä antaa. Jos olemme vakavissamme ja haluamme muidenkin tietävän sen, se pitää tehdä nopeasti eikä vähitellen hidastamalla. Hallitus ja eduskunta voivat sitoa vain itseään, ei tulevia poliittisia toimijoita.

Mitä pitäisi tehdä pankkiunionille ja monien eurosta ja liittovaltiosta innostuneiden kannattamalle fiskaaliunionille? Mikään näistä uusista järjestelmistä ei perustu EU:n perussopimukseen vaan ovat siitä erillisiä valtiosopimuksia. Kaikki koskevat ainoastaan euromaita vaikka muutkin EU-maat voivat periaatteessa niihin liittyä eli elämää on järjestelmien ulkopuolellakin. Ne ovat kaikki kokonaisuuksia, eli Suomi voi ne vain ottaa tai jättää sellaisinaan. Kuuluminen niihin on ehkä edellytys sille, että tulevaisuudessa tarvittaessa voi saada euroalueelta pankki- ja kriisitukea[2]. Mitään merkkejä ei kuitenkaan ole siitä, että kuulumattomuus samalla edellyttäisi luopumista yhteisvaluutasta ja vielä vähemmän esim. yhteisestä kauppapolitiikasta.

Pankkiunionin osalta olisi perusteltua kieltäytyä ainakin siitä mitä eduskunta ei vielä ole lopullisesti hyväksynyt. Suomi voisi hyvin itse hoitaa (mahdollisia mutta epätodennäköisiä) tulevia pankkiongelmia talletussuojineen ilman uusien euroviranomaisten määräyksiä. Tapahtunut valvonnan siirto EKP:lle valitettavasti merkitsee, että yhteinen eikä kansallinen valvoja käytännössä päättää milloin tähän on ryhdyttävä. Jos tätä haluaa välttää, on sanouduttava irti jo päätetystä yhteisestä valvonnasta ja samalla keskityttävä kansallisen valvojan toiminnan edellytysten ja laadun kasvattamiseen.

Jos Suomi ei osallistu pankkiunioniin vähenevät myös paineet ja syyt osallistua suunnitteilla olevaan fiskaaliunioniin. Jo sovitut järjestelyt antavat kuitenkin komissiolle oikeuden esittää ehdotuksia harjoitettavasta talouspolitiikasta, varsinkin jos/kun Suomen velkaantuminen ja julkinen alijäämä lähivuosina ylittävät sovitut rajat. Tämä ei välttämättä ole Suomelle haitaksi mutta omaehtoinen toiminta valtiontalouden tervehdyttämiseksi ennen sitä olisi epäilemättä itsenäisyydestään kiinni pitävälle maalle hyväksi.

Euroalue jäsenmaineen viranomaisineen on päättänyt olla eräiltä osin noudattamatta EU:n perussopimusta. Piittamattomuus sopimusehdoista on ollut eräs perussopimuksen valuvioista. Suomi voisi omalta osaltaan päättää tästä lähtien elää ja toimia perussopimuksen mukaisesti.

[1] Siihen on ainakin kaksi pääsyytä. Suomella ei ole suuria eli todennäköisesti julkisin varoin pelastettavia pankkeja. Suomen vienti on vähemmän keskittynyt euroalueelle kuin Saksan, eli yhteisellä tuella aikaansaatu lisävienti hyödyntää Saksaa Suomea enemmän.

[2] Tulee kuitenkin muistaa, että tukimahdollisuus on varma jos euro halutaan pelastaa kustannuksista riippumatta. Tämä on toistaiseksi merkinnyt, ettei euroalueen jäsenmaata tuen puutteesta pakoteta luopumaan yhteisvaluutasta. Niin kauan kuin tämä oppi on voimassa voi kriisimaa luottaa siihen, että tuki viime kädessä on saatavissa.

P.S. 12.2.2014. Yllä annetaan ymmärtää, että kaikki viimeaikaiset lisäintegraation elementit perustuvat valtiosopimuksiin eivätkä ole normaalia EU-säädöspohjaa. Tämä on huolimattomasti kirjoitettu, niin kuin eräs tarkkaavainen lukijani on huomannut. Itse asiassa vain sinänsä tärkeäksi todetut EVM, pankkien resoluutiorahasto ja nk. fiscal compact perustuvat sopimuksiin. Muut pankki- ja fiskaaliunionin osat on hyväksytty normaalissa EU-säädösmenettelyssä. Valitan huolimatonta muotoiluani.

 

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Arvio EKP:n tulevan stressitestin tuloksista

Posted on January 22, 2014 by Peter Nyberg

Tämän vuoden aikana EKP valmistautuu vastaamaan euroalueen rahapolitiikan lisäksi myös alueen pankkivalvonnasta. Alkajaisiksi keskuspankki selvittää suurimpien pankkien vakavaraisuutta ja lisäpääoman tarvetta. Julkinen keskustelu on jo alkanut siitä, mihin tuloksiin tämä AQR:ksi (Asset Quality Review) nimetty harjoitus saattaa johtaa.

Kysymys on tärkeä monesta syystä. Jäsenmaat vastaavat tähän saakka vastuullaan olleiden pankkien tappioista ennen uuden pankkiunionin syntyä mutta sen jälkeen tappioista/pääomitustarpeista vastaavat tarvittaessa kaikki euromaat yhdessä. Nyt on tarkoitus perata pankkien taseet, jotta vanhat synnit saadaan poistettua ennen uuden järjestelmän alkua.

Odotuksiin nähden vähäiseksi arvioitu lisäpääoman tarve saattaa vaurioittaa EKP:n uskottavuutta valvojana. Odotuksiin nähden suureksi arvioitu lisäpääoman tarve voi taas aiheuttaa poliittisia jännitteitä sitä koskevissa maissa. Ensisijaiseksi julistetun bail-in-periaatteen (eli sijoittajavastuun toteuttamisen) käytännön soveltamisesta saadaan ensimmäisiä näyttöjä Kyproksen ohjelman jälkeen – tai sitten ei.

Stressitesti on ennuste

Pankkien stressitestien tulos riippuu osaltaan siitä, mitkä riskit EKP olettaa toteutuvan ja miten niiden oletetaan näkyvän pankkien sijoituksissa. Koska testattavina ovat rahoitusjärjestelmälle tärkeiksi katsotut pankit, olisi toivottavaa että riskit sisältäisivät suuria ja laajoja euroalueen rahoitus- ja talousjärjestelmän häiriöitä. Siihen liittyisi myös pankkien arvopaperiomistusten, mukaan lukien valtioiden velkakirjojen, arvojen lasku. Tämä on tärkeä yksityiskohta, koska se periaatteessa edellyttää EKP:ltä hyväksyttyä näkemystä eri valtioiden luottokelpoisuudesta.

Eri pankkien vakauden ja vakavaraisuuden mittarit voivat myös antaa varsin erilaisia tuloksia. Mittarit eroavat toisistaan usealla tavalla. Riskipainotetut taseet ovat pienemmät kuin koko taseet eli antavat paremman kuvan pääoman riittävyydestä. Aineettomia saatavia sisältävät taseet ovat suurempia kuin vain aineellisia saatavia sisältävät taseet, mikä taas pienentää vakavaraisuutta. Pääomaan voidaan sisällyttää erityyppisiä omien varojen eriä jotka puolestaan nostavat vakavaraisuutta[1]. Ottaen huomioon finanssikriisin todistama käytetyn riskipainotuksen surkeus olisi luonnollista, että tasetta käytettäisiin sellaisenaan.

Oletettujen tappioiden, tasearvojen muutosten ja pääomakäsitteen erojen vuoksi voidaan arvioida pankkien tarvitsevan varsin vaihtelevasti lisää pääomaa.

Arvioita tulevan testin tuloksista

Äskettäin on ilmaantunut julkisiin tietoihin perustuva arvio siitä, miten paljon lisäpääomaa EKP saattaa eri olettamuksin edellyttää suurilta euroalueen pankeilta[2]. Tämän selvityksen mukaan jo stressaamattomien tasearvojen perusteella nämä pankit näyttävät, mittaustavasta riippuen, tarvitsevan yhteensä 8 – 67 mrd. euroa lisää pääomaa[3].

Oletetun järjestelmäkriisin tapauksessa suurten euroalueen pankkien lisäpääoman tarve nousisi tämän karkean selvityksen mukaan 237 -785 mrd. euroon[4]. Haarukka riippuu siitä, kuinka korkealle halutaan stressitestin seurauksena nostaa pankkien lisäpääoman tarvetta (välillä 3 – 7 % pankkien tasearvosta). Koko euroalueen osalta arvio olisi suurempi, koska myös keskisuuret ja pienet pankit saattaisivat uudessa järjestelmäkriisissä joutua vaikeuksiin.

Vaaditun lisäpääoman hankinta

Stressitestin aikanaan valmistuttua pankit ja viranomaiset joutuvat päättämään mitä sen perusteella tehdään. Vaihtoehtoja on käytännössä vain kaksi. Liian vähän pääomaa omaavien pankkien pitää saada sitä lisää tai ne joutuvat selvitystilaan. Todennäköisesti pankeille annetaan aikaa lisäpääoman hankkimiseksi.

Pankit voivat saada tarvittavan lisäpääoman usealla tavalla. Jos tarve on vähäinen suhteessa nykyiseen pääomaan se voi laskea liikkeelle uusia osakkeita. Jos tarve on suuri eikä osakkeita saada myytyä se voi, selvitystilan uhalla, muuttaa velkojaan omistukseksi (bail-in). Jos tämä ei ole mahdollista tai riittävää eikä valtio hyväksy selvitystilaa, se voi saada julkista tukea (bail-out eli veronmaksajavastuun toteuttaminen). Sellaista vaihtoehtoa ei käytännössä ole, ettei tehdä mitään.

Selvityksen mukaan lisäpääoman tarve on suuri. Se ylittäisi, yhden tai useamman vakavaraisuusmittarin mukaan, tutkittujen pankkien nykyisen pääoman arvon useissa euromaissa. Vaikein on tilanne Belgiassa, mutta lisäpääoman tarve ylittää reilusti nykypääoman arvo myös Italiassa, Kreikassa, Kyproksessa, Portugalissa, Ranskassa ja Saksassa.

Vakuudetonta pääomaksi muutettavaa velkaa (bail-in) olisi riittävästi Portugalissa ja Italiassa. Sen sijaan näyttää siltä, että julkista tukea (tai eräiden pankkien selvitystilaa) saatetaan edellyttää Belgiassa, Kreikassa, Kyproksessa, Ranskassa ja Saksassa. Sen sijaan esim. Espanjan tai Irlannin pankeilla näyttää olevan mahdollisuuksia selviytyä pelkästään osakeanneilla.

Arvion merkitys

Tässä vaiheessa kannattaa muistuttaa, että yllä olevaa perustuu selvitykseen jossa on käytetty vain julkisia tietoja ja arvauksia siitä, miten EKP saattaisi toteuttaa tasearvionsa kuluvan vuoden aikana. Jos yllä esitetty selvitys kuitenkin on osapuilleen oikeassa, mikä tämä merkitsee euroalueelle ja Suomelle ehkä jo kuluvan vuoden osalta?

Monet pankit tulevat todennäköisesti pyrkimään eroon ongelmasaatavistaan ja yrittävät lisätä omaa pääomaa osakeanneilla tai omaisuutta myymällä. Tämä vähentää entisestään niiden lähiaikojen halua lisätä luotonantoaan. Tämä pitää taloustilannetta heikkona. Monet muut pankit joutuvat odottamaan viranomaisten harkintaa, jonka jälkeen ne joko joutuvat selvitystilaan, muuttavat osan velkojaan omaksi riskipääomaksi tai toivovat julkista tukea. Muutamat euroalueen jäsenmaat saattavat joutua hakemaan tukea EVM:ltä tuettuaan omaa pankkijärjestelmäänsä.

Tämä taas viittaa siihen, että on syytä odottaa lisää tukivaatimuksia euroalueen ja sen pankkijärjestelmän ylläpitämiseksi kuluvan vuoden loppupuolella. Vaatimukset yhteisvastuun lisäämiseksi tulevat voimistumaan. Markkinaspekulaatiot eri pankkien tulevaisuudesta alkavat kuluvan vuoden keskivaiheilla. Senkin takia pankkiunionin kaikkien osien valmistumista todennäköisesti kiirehditään.

Pahimmassa tapauksessa heiveröinen kasvu euroalueella heikentää stressitestin tavoittelemaa uskottavuuden ja markkinarauhan palautumista.

 Koska pankkiunioni on päätetty perustaa, tämä voi olla viimeinen kerta kun jokainen maa itse vastaa pankkijärjestelmänsä tappioista. Seuraavalla kerralla kaikki jäsenmaat vastaavat yhteisesti mahdollisesta tuesta, oleellisesti euroalueen virkamiesten harkinnan mukaisessa laajuudessa. Ottaen huomioon euroalueen ja sen tärkeiden vientimarkkinoiden heiveröinen taloustilanne, seuraava kerta ei välttämättä ole kovin kaukana. Kaikki tämä tapahtuu kuitenkin eurovaalien jälkeen. Sopii sen takia toivoa, että asiasta tohditaan julkisuudessa keskustella hyvissa ajoin vaikkakin vain ennakkoarvailujen perusteella.

 

[1] Espanjassa pankit saavat esim. äsken hyväksytyn päätöksen mukaisesti laskea omiin varoihin tulevat veronpalautukset,

[3] On odotettavissa, että pankit lähikuukausina ainakin osittain kirjaavat nämä toistaiseksi piilossa olleet tappiot. Deutsche Bankin äskettäinen odottamaton ja suurelta osin tappiovarausten kasvattamisesta johtuva  1 mrd. euron tappiokirjaus saattaa olla tästä ensimmäisiä esimerkkejä.

[4] Jos pankit kirjaisivat alas kaikki ongelmaluottonsa, niiden taseet pienenisivät ja pääomatarve olisi vastaavasti pienempi. Pääoman lisätarve on aikaisemmin esitettyjen arvioiden korkeammasta päästä, katso esim. http://www.voxeu.org/article/first-steps-banking-union-implementation.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

EU ei ole henkilökysymys

Posted on January 19, 2014 by Peter Nyberg

Päätellen mediamme uutisoinnista on kansalaisten tarkoitus tulevissa EU-vaaleissa kiinnittää huomiota etenkin henkilökysymyksiin. Tunnetut aktiivipoliitikot ilmoittautuvat ehdokkaiksi tai sitten eivät. Ainakin yhdellä heistä on edessä EU-komissaarin virka ja toisellekin voisi olla tarjolla korkea asema EU-hierarkiassa. Suomalainen on juuri äsken nimetty korkeaan virkaan uudessa euroalueen valvontaviranomaisessa. Kaiken takana näyttää olevan olettamus, että nämä jotenkin liittyvät nimenomaan Suomeen ja osoittavat maamme vaikutusmahdollisuuksia.

 On iloinen asia kun suomalaiset kelpaavat kansainvälisiin virkoihin ja asemiin. Maamme koulutuksesta, kansalaisten osaamisesta ja yhteiskuntamme avoimuudesta välittyy myönteinen kuva tällaisten nimitysten myötä. Se kertoo, että meilläkin on kasvanut ja kasvatettu henkilöitä joihin myös muut kuin lähipiiriin  kuuluvat kokevat voivansa luottaa. Tämä pätee siitä riippumatta, ovatko nimitetyt olleet julkisessa tai yksityisessä palveluksessa.

 Suomen vaikutusvallasta maailmassa julkiset nimitykset kertovat kuitenkin vähän. Siihen on yksinkertainen syy. Nimittäjät eivät halua erityisesti sitoutua suomalaisiin arvoihin tai ratkaisuihin vaan etsivät osaamista josta he voivat hyötyä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. Siksi saadun tehtävän suorittaminen edellyttää useimmiten sopeutumista tärkeimpien päättäjätahoiden päämääriin. Viime vuosien kokemus antaa tästä varsin realistisen kuvan. Suomalainen komissaari voi, ehkä, pitää kotimaisia viranomaisia hyvin informoituina. Päätavoite kuitenkin on suomalaisten ja muiden maiden päättäjien taivuttaminen erilaisten kompromissien taakse.

Oleellisinta tulevassa EU-vaaleja edeltävässä keskustelussa ovat EU-kehitykseen liittyvät asiakysymykset. Kommenttieni lukijoille ei liene yllätys, että pidän euroalueen kriisinhallintaa ja siitä seuraavaa nopeaa liittovaltiokehitystä näistä kysymyksistä keskeisimpänä. Suomi liittyi alun perin täysin toisenlaiseen euroalueeseen kuin siihen, mitä nyt ja tulevina vuosina näyttää kehittyvän. Valitut päättäjämme ovat viime vuosina luovuttaneet vaikutusvaltaa euroalueen eri viranomaisille pala palalta. On hyvin epäselvää, haluavatko päättäjämme nyt asettaa tälle kehitykselle muuta päätepistettä kuin käytännön liittovaltio ja mikä sellainen piste siinä tapauksessa olisi.

 Ennen vaaleja olisi keskusteltava euroyhteistyömme rajoitteista ja tavoitteista mahdollisimman laajasti ja konkreettisesti. Siinä eivät auta tavoitteelliset ja epärealistiset unelmat kuten äskeinen hallituksen EU-selonteko. Siinä ei myöskään ole syytä asettaa kyseenalaiseksi Suomen sitoutumista elintasoaan ylläpitävään avoimuuteen ja kansainvälisyyteen. Olisi erinomaisen hyvä jos jo ennen vaaleja kaikilla olisi käsitys siitä, kuinka paljon valtaa on tarkoitus siirtää Suomen viranomaisilta euroalueen viranomaisille. Samalla olisi hyvä tietää mitä aiotaan tehdä jos tuleva kehitys euroalueella ei olekaan suomalaisten mieleen.

 Näiden kysymysten ratkaisu ei millään lailla liity siihen, saavatko ansioituneet suomalaiset tärkeitä virkoja euroalueen viranomaisissa vai ei. Sen sijaan ratkaisu kertoo aikanaan jos nimitettävät suomalaiset ovat pystyneet täyttämään heille asetetut kotimaiset toiveet.

P.S. Helsingin Sanomat esittää 20.1.2014 huolensa puuttuvasta EU-keskustelusta (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Talousel%C3%A4m%C3%A4+tukee+euroa++hiljaisesti/a1390108086526). On helppoa yhtyä lehden toivomukseen nykyistä monipuolisemmasta keskustelusta EU:n merkityksestä Suomelle. Vaikeammin hyväksyttävissä on sen sijaan lehden käsitys, että keskustelusta puuttuvat vain riittävästi euron ja EU:n myönteisiä puolia painottavat puheenvuorot. Emme nyt tarvitse huutoäänestystä mediassa vaan enemmän pyrkimyksiä kunnolla selvittää mihin erityisesti euroalue on menossa ja mikä se suomalaisille merkitsee.

Posted in Kommentit | Tagged , , | Leave a comment

Eurokeskustelu on kansalaisvelvollisuus

Posted on January 5, 2014 by Peter Nyberg

Tasavallan presidentti on uudenvuoden puheessaan painottanut, että Suomen tulevaisuudesta Euroopassa pitää keskustella. On mielenkiintoista ja vähän hätkähdyttävääkin, että maamme arvovaltaisin taho kokee tarpeelliseksi esittää tällaisen näkemyksen. Sellainen kehotus ei olisi tarpeen maassa, jossa keskustelu on koettu vilkkaaksi, laajaksi, monipuoliseksi ja syvälliseksi. Kehotus ei myöskään olisi tarpeen jos on ilmeistä, ettei Suomen tulevaisuudelle edes periaatteessa ole realistisiksi katsottuja vaihtoehtoja.

Suomalainen keskustelu euroalueesta ja omasta paikastamme siinä kaipaa epäilemättä realismia ja avoimuutta. Euroalue pyritään finanssikriisiä hyväksikäyttäen nopeasti muuttamaan täysin toisenlaiseksi yhteisöksi kuin se, mihin Suomi aikanaan liittyi. Tämän uuden eurojärjestelmän päättäjien ja vaikuttajien ilmoitusten ja kirjattujen suunnitelmien mukaan tavoitteena on käytännössä liittovaltio. Väitetään, että tämä on ainoa tapa säilyttää euroalue ja euro vakaina ja terveinä. Suomenkin päättäjät ja vaikuttajat ovat pitkälti hyväksyneet nämä väitteet ja siten myös kehityksen liittovaltioksi. Liittovaltio merkitsisi, että Suomi olisi tulevaisuudessa taas, jollain lailla[1], osana suurvaltaa oltuaan itsenäinen ainoastaan sata vuotta.

Keskustelu Suomen omasta edusta ja tulevaisuudesta Euroopassa näyttää usein varsin suoraviivaiselta. Ei nähdä mitään käytännössä kelpaavia vaihtoehtoja liittovaltioksi pakottavalle uudelle eurojärjestelmälle. Vain pysyminen tämän euroalueen osana katsotaan varmistavan, että Suomi säilyy osana Eurooppaa. Vakuutetaan, että Suomi uuden euroalueen jäsenenä pystyy vaikuttamaan alueen kehitykseen eduksemme. Euroalueen tulevaisuudesta esitetään tavoitteita samalla arvioimatta, ovatko ne käytännössä saavutettavissa[2].

Sellaisella keskustelulla veistellään ajopuita. Yleisesti tiedetään, että toimivia vaihtoehtoja uudelle eurojärjestelmälle on. Kysymys on vain siitä, miltä osin ne ovat parempia tai ongelmallisempia kuin nykyinen. Yleisesti tiedetään myös, ettei euroalue ole sama kuin Eurooppa tai EU. Eläväthän euroalueen ulkopuolella useat meille tärkeät EU-maat (Iso-Britannia, Ruotsi, Tanska). Lisäksi Suomi on vuosisatojen ajan jo sijaintinsa vuoksi ollut ja pysyy osana Eurooppaa. Suomen ääni Euroopassa on kuitenkin ollut ja myös väistämättä säilyy vaatimattomana koska maamme on pieni. Siihen ei auta tuoli Euroopan päämiesten lounaspöydässä. Julkisuudessa esitetyt väitteet Suomen vaikutusvallasta euroalueella tuntuvat siksi ylimitoitetuilta ja epärealistisilta[3]. Euroalueen liittovaltio rakennetaan käytännössä Suomesta ja muista Euroopan pienvaltioista suuremmin piittaamatta.

Todellisuudessa Suomella ei nytkään ole edessään vain yhtä, käytännössä muiden määrittelemää tulevaisuuden vaihtoehtoa. Emme tietenkään voi pakottaa muita uuden euroalueen jäsenmaita muuttamaan järjestelmää jos ne pitävät sitä hyvänä. Sen sijaan voisimme vielä itse harkita millaiseen järjestelmään Suomelle olisi eduksi sitoutua. Jos emme halua vastata muiden jäsenmaiden ja niiden pankkien tappioista ja veloista voimme siitä kieltäytyä. Silloin soveltaisimme omalta osaltamme alkuperäisiä euroalueen sääntöjä. Jos emme halua sitoutua nk. sisäiseen devalvaatioon, voimme äärivaihtoehtona erota euroalueesta. Näillä vaihtoehdoilla on tietenkin sekä taloudellisesti että poliittisesti hyvät ja huonot puolensa verrattuna nykymenoon.

Presidentin peräänkuuluttaman keskustelun tehtävä olisi ymmärtääkseni luoda pohjaa ainakin näiden vaihtoehtojen seuraamusten arvioinnille. Tärkeimmät seuraamukset liittynevät itsemääräämisoikeuteen, demokratiaan ja taloudellisen hyvinvointiin. Keskustelu ei ole helppoa, koska se edellyttäisi perimmäisten omien tavoitteittemme ja kykyjemme selkeää arviointia.

Vaihtoehtojen merkitys itsenäisen päätösvallan osalta lienee helpointa arvioida. Päättäjiämme ja vaikuttajiemme toistaiseksi hyväksymä euroalueen liittovaltio johtanee käytännössä itsenäisyyden hyvin merkittävään supistumiseen. Uudet valtiaamme sijoittuisivat Brysseliin ja Frankfurtiin, ja Helsinkiin jäisivät vain määräyksiä selostavat ja soveltavat paikalliset käskynhaltijat. Toinen äärivaihtoehto eli uuden markan käyttö joustavalla kurssilla varmistaisi itsenäisen päätäntävallan mutta siirtäisi Suomen Ruotsin rinnalle ulkokehään muodollisten poliittisten vaikutusmahdollisuuksien osalta. Välivaihtoehto eli paluu alkuperäiseen eurojärjestelmään palauttaisi itsenäisen päätöksenteon mutta rajattuna yhteisen valuutan asettamin ehdoin. Samalla se tietenkin vaatisi, muista vaihtoehdoista poiketen, muiden euromaiden hyväksyntää järjestelylle.

Vaihtoehtojen merkitys taloudellisen hyvinvoinnin osalta on vaikeampi luotettavasti selvittää. Silti on pakko yrittää. Omasta mielestäni on viime kädessä kyse siitä, minkälaiseen talouspolitiikkaan suomalaiset tulevaisuudessa itsenäisesti yltäisivät.

Euroalueen liittovaltio todennäköisesti varmistaisi suomalaisille tulonsiirtojen kautta eli talouspoliittisesta osaamisestamme riippumatta osapuilleen saman hyvinvoinnin kuin liittovaltiossa keskimäärin. Liittovaltion kasvukyky pysyy kuitenkin suurena epävarmuustekijänä. Oma valuutta ja alkuperäinen eurojärjestelmä antaisivat molemmat Suomelle mahdollisuuden itse hyötyä muita paremmasta talouspolitiikasta ja sen mukaan tuomasta korkeammasta kasvusta ja elintasosta sekä suuremmasta vakaudesta. Jos kuitenkin suomalainen talouspolitiikka ei olisi erityisen hyvää, on oma valuutta kuitenkin alkuperäistä eurojärjestelmää parempi. Tämä johtuu siitä, että valuuttakurssin muutos auttaa talouden tasapainottumisessa nopeammin ja varmemmin kuin ”sisäinen devalvaatio”.

Valinta riippuu siis siitä, miten paljon suomalaiset luottavat itseensä ja kykyynsä ylläpitää taloudellista kasvua ja vakautta tulevaisuudessa. Mikään vaihtoehto ei tietenkään muuta sitä tosiasiaa, että Suomi säilyy Euroopassa. Kaikissa vaihtoehdoissa Suomi pysyy EU:n jäsenenä ja jatkaa elämäänsä Pohjoismaiden ja vaurastuvan Venäjän lähinaapurina. Kaikissa vaihtoehdoissa Suomi jatkaa kansainvälistymistään ja muiden kansakuntien kunnioittamista. Nykyinen vaihtoehdottomaksi väitetty europolitiikka on kuitenkin hyväksi etenkin sellaiselle Suomelle jonka kansalaiset päättäjineen uskovat, että kaukaiset ja muualla kasvaneet valtiaat voivat parhaiten hoitaa maamme asioita.

 

[1] Liittovaltiolla tarkoitetaan tässä yksinkertaisesti järjestelmää, jossa suomalaisilla päättäjillä ja viranomaisilla ei käytännössä enää ole itsenäistä päätösvaltaa siitä, miten Suomen lainsäädäntöä kehitetään sekä talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa harjoitetaan. Se ei kuitenkaan välttämättä merkitse, että eduskunnan tai hallituksen muodollista päätösvaltaa yleisesti rajoitettaisi.

[2] Nykyisen hallituksen EU-selonteko on tästä valitettavan hyvä esimerkki.

[3] Yksittäiset suomalaiset saattavat tietenkin päätyä korkeillekin asemille euroalueen hierarkiassa (kuten aikanaan Ruotsin ja Venäjän vallan aikana). Tämä ei kuitenkaan kerro Suomen vaikutusvallasta jäsenmaana kovinkaan paljon.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , , , | 4 Comments