Tuleva selonteko Suomen EU-tavoitteista

Hallitus esittänee eduskunnalle selonteon Suomen pitkän aikavälin EU-tavoitteista ennen kesälomia. Hanke on mitä kannatettavin, ottaen huomioon pitkäaikaisen hiljaisuuden linjausten ympärillä. Komissio ja EKP ovat jo puheenjohtajiensa kautta ilmoittaneet tavoittelevansa hyvin tiivistä raha-, pankki- ja budjettiunionia. Jäsenmaat eivät vielä ole kannattaneet tai hyväksyneet suunnitelmia. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että ne olisivat kauan haudattuina. Ne muodostanevat mallin jonka mukaisesti instituutiot jatkossa kehittävät esityksensä ja toimensa.

Suomen tavoitteita ei kannata esittää oikeudellisina, hallinnollisina tai taloudellisina rajauksina. Euroalue on toistuvasti osoittanut taipumuksia tarvittaessa muuttaa tai kiertää voimassa olevia sopimuksia ja sääntöjä. Nykyinen finanssikriisi johtuu osittain nimenomaan tästä. Sopimukset vaikuttamiskanavista, eri instituutioiden mandaateista tai taloudellisista enimmäisvelvoitteista olisivat pysyvyydeltään ja arvoltaan kyseenalaisia. Muutos- ja kiertämispaine hellittäisivät vasta kun tärkeimmät osapuolet ovat saavuttaneet omat tavoitteensa, jolloin kehitys on saavuttanut tietyn tasapainopisteen.

Tulevasta selonteosta toivoisi vastausta ainakin kolmeen Suomelle oleelliseen kysymykseen: Pystyykö Suomi itse pysyvästi harjoittamaan euroalueella tarpeellista vakauttamispolitiikkaa? Mitkä ovat euroalueen integraatiokehityksen mahdolliset loppupisteet ja mitkä niistä ovat Suomelle hyväksyttäviä? Jos kehitys ei ole Suomen toiveiden mukainen, miten ja milloin pitää kieltäytyä osallistumasta siihen?

Suomen talouspoliittinen kyky

Suomen liikkumavara sekä tiiviimmän euroalueen osana että sen ulkopuolella riippuu kyvystämme kansakuntana ylläpitää vientiämme, pitää velkaantumistamme matalana ja ylläpitää kansalaisten hyvinvointia. Tiiviin euroalueen osana tämä ei enää olisi Suomelle niin oleellista, koska toteutuva yhteisvastuu vähentäisi sekä huonon talouspolitiikan kustannuksia että hyvän talouspolitiikan hyötyjä.

On syytä suhtautua omiin talouspoliittisiin kykyihimme realistisesti. Meillä on viime vuosikymmeninä ollut huono menestys rahoitusolojemme järjestelemisessä. Pankkikriisi 1990-luvulla oli oman talouspolitiikkamme seuraus. Silloinkin haluttiin seurata eurooppalaista mallia. Rahoitusmarkkinat vapautettiin nopeasti ja markka julistettiin vakaaksi. Ymmärtämättä ja ennakoimatta jäi viranomaisilta pankkien ja kansalaisten villitys velkaantua yli sietokykynsä. Suomi liittyi euroon lamasta toipuneena Euroopan hyvän kasvun aikana ja jatkoi uuteen finanssikriisiin saakka velkaantumisensa alentamispolitiikkaa. Kriisin puhkeamisen jälkeen valtion, kuntien ja kotitalouksien velkaantuneisuus on Suomessa kuitenkin jatkuvasti noussut. Viennin kasvu on jäänyt vaatimattomaksi ja tuotantopohja on kaventunut. Edellytykset kansalaisten hyvinvoinnin säilyttämiseen ovat heikentyneet.

Suomen luottokelpoisuus ja yleinen uskottavuus ei ole välittömästi uhattuna. Taloudellinen kehityksemme vie kuitenkin nyt kohti euroalueen kriisimaiden joukkoa. Silti Suomessa näyttää ylivoimaiselta saavuttaa yksimielisyyttä kehitystä kääntävien toimenpiteiden käynnistämisestä. Tällä tavoin emme enää pitkään säilytä vaikutusvaltaa euroalueella tulevasta integraatiomallista riippumatta.

Integraation lopputuloksia

Euroalueen integraation tasapainopisteitä on kaksi. Sopimusten laiminlyönnistä kärsinyt mutta periaatteessa täysin toimiva vaihtoehto on Maastrichtin malli, jonka mukaan jokainen euroalueen jäsenmaa vastaa omasta talouspolitiikastaan, rahoituksestaan ja hyvinvoinnistaan. Euroalueen instituutioiden havittelema vaihtoehto on tiiviimpi yhteistyö jossa käytännössä komissiolla olisi vastuu jäsenmaiden talouspolitiikan ja budjettien muotoutumisesta. Euroopan keskuspankki vastaisi sekä rahapolitiikasta että pankkivalvonnasta. Tähän vaihtoehtoon liittyisi myös Euroopan parlamentin käyttö äänestäjien valitsemana eurovirkamiesten valvojana.

Ensimmäinen vaihtoehto edellyttäisi yksinkertaisesti paluuta Euroopan unionin perussopimuksen edellyttämään tilaan. Jokainen jäsenmaa olisi vastuussa omista veloistaan ja omasta pankkijärjestelmästään. Valtioiden olisi pakko jättää osan veloistaan maksamatta jos niitä olisi otettu/myönnetty liikaa. Jos kriisipankkeja olisi liian monta, olisi vastuuvaltion pakko antaa niiden joutua selvitystilaan. Molemmissa tapauksissa joutuisivat rahoitusta myöntäneet tahot ensi vaiheessa tappioiden kantajiksi. Mahdollisia seurannaisvaikutuksia hoitaisivat niitä kokevat valtiot ja pankit. Euroopan keskuspankki rahoittaisi ainoastaan vakavaraisia pankkeja, arvostaisi jokaisen jäsenmaan velkakirjat markkina-arvoon ja sallisi jäsenmaiden korkotasojen kehittyä yksityisten rahoittajien riskiarvioiden mukaisesti.

Vaihtoehto ei lyhyellä aikavälillä edistäisi integraatiota mutta kylläkin sijoittajanvastuuta, rahoitusmarkkinoiden tervettä toimintaa ja jäsenmaiden omaa vastuunkantoa. Ongelmat hoidettaisiin siellä missä ne syntyvätkin.

Toinen vaihtoehto perustuisi merkittävästi tiiviimpään integraatioon. Sen esiasteet ovat jo toteutuneet tai toteutumassa. Euroalueella on alusta saakka käytetty finanssikriisiä lisäintegraation edistämiseksi[1]. Sen takia jäsenmaiden velkojen yhteisvastuusta on tullut oleellinen osa kriisintorjuntaa. Velkojen yhteisvastuu johtaa lisäintegraatioon koska syntyy tarve yhteisesti valvoa ja ohjeistaa myös valtioiden lainarahan tarvetta eli budjettien tasapainoa. Tätä kautta vaatimus yhteisvastuusta voi helposti laajentua talouspolitiikan niihin osiin jotka oleellisesti vaikuttavat budjettiin. Tähän voivat kuulua kasvupolitiikka (ml. yritysverotus ja palkkapolitiikka), terveys- ja sosiaalipolitiikka, työmarkkinapolitiikka ja eläkekysymykset.

Kannattaa muistaa, että kriisimaiden kanssa sovitut ohjelmat ovat olleet hyvin yksityiskohtaisia[2] yllä mainittujen talouspolitiikan osa-alueiden suhteen. On varsin todennäköistä, että jossain vaiheessa todetaan tarpeelliseksi sopia niistä euroalueella kaikkia maita sitovasti, jotta tulevaa ylivelkaantumista muiden jäsenmaiden kustannuksella voitaisiin estää. Siihen viittaavat myös komission ja EKP:n pääjohtajien puheet integraation jatkosuunnitelmista. On ilmeistä, että eduskunnan todellinen vaikutusvalta budjettiasioissa sen jälkeen olisi yhtä muodollinen kuin se jo on monissa lakiasioissa.

Se ei kuitenkaan riittäne tiukemman integraation vaihtoehdossa. Edelleen olisi nimittäin mahdollista, että jäsenmaan hallitus tai parlamentti yksinkertaisesti kieltäytyisi noudattamasta annettuja ohjeita/neuvoja. Tämän estämiseksi olisi jossain vaiheessa tarpeen varmistaa yhteisten pakkokeinojen olemassaoloa (poliisi, tuomioistuimet, armeija). Tämä integraatiovaihe olisi todennäköisesti edessä vasta sen jälkeen, kun muuhun keskusjohtoisuuteen on ehditty tottua eri maissa.

Vaihtoehto edistäisi integraatiota, muttei sijoittajanvastuuta, rahoitusmarkkinoiden tervettä toimintaa eikä jäsenmaiden vastuunkantoa. Ongelmia hoidettaisiin keskitetysti eikä siellä missä ne syntyvät ja tämän takia olisi rakennettava uusia valvonta- ja päätöksentekomekanismeja. Vaihtoehdon yksityiskohdat ovat vaikeita ennakoida paitsi siltä osin, että ne eivät perustuisi pohjoismaalaiseen hallinto- tai yhteiskuntajärjestelmään. Lisäintegraatio eristäisi Suomea vähitellen muiden pohjoismaiden kehityksestä.

Mielestäni näiden kahden vaihtoehdon välillä on viime kädessä vain tilapäisiä väliratkaisuja. Yhteispäätökset vaativat etenkin rahoitusta myöntävien taholta lisää valvontaa ja varmuutta mikä johtaa uusiin yhteistoimintaa edellyttäviin ratkaisuihin. Toivottavaa olisi siksi, että odotettavissa oleva hallituksen selonteko ottaisi huomioon tämän integraation sisäisen dynamiikan siitä huolimatta, ettei siitä ole olemassa muodollisia esityksiä.

Entä jos Suomen toiveet eivät toteudu?

Euroalueen tulevaisuudesta päättävät suuret euromaat eikä Suomi. Suomalaiset saavat mielellään istua siinä pöydässä jossa päätökset tehdään, mutta suuriin päätöksiin ei ole juurikaan vaikuttamista. Suuret päätökset ovat ne, jotka koskevat isojen maiden tärkeiksi kokemia etuja. Suuria päätöksiä valmistelevat komissiossa ja EKP:ssä suurten maiden ajattelutapaa ja tarpeita ymmärtävät virkamiehet. Hyvin kasvatetut virkamiehet kuuntelevat myös pieniä maita ja ehkä sallivat niille muutoksia suuriin päätöksiin edellyttäen, ettei suurten maiden etuja aseteta kyseenalaisiksi.

Suomella ei ole paljon sanottavaa siitä, mikä yllä mainituista integraation vaihtoehdoista lopuksi toteutuu. Suomalaisten käsitys ”reilusta” tai ”oikeudenmukaisesta” integraatiosta on sisäisessä keskustelussamme käyttökelpoinen mutta joko outo, käsittämätön tai yhdentekevä muiden euroalueen jäsenmaiden kannalta. Suomi voi yksinkertaisesti vain päättää joko osallistua tai olla osallistumatta siihen integraatiomalliin josta etenkin Keski- ja Etelä-Euroopan suuret maat keskenään sopivat.

Suomi, toisin kuin monet muut euromaat, pitää kiinni sopimuksista ja säännöistä. Tästä syystä olisi tärkeää, että Suomen kanta integraatiomalliin selviäisi mahdollisimman nopeasti ja selkeästi. Olisi tuskallista, jos ehdittäisiin solmia sitovia sopimuksia jotka aikaa myöten johtaisivat sellaiseen integraatiovaihtoehtoon jota suomalaiset eivät pysty hyväksymään. Olisi parempi, että yritettäisiin estää tämä mahdollisimman aikaisin.

Jos Suomi ei haluaisi olla osana uudesta euroalueen synnyttämästä liittovaltiosta, tämä ei välttämättä edellytä luopumista eurosta valuuttana. Voisimme hyvin jatkaa euron käyttöä siitä huolimatta, ettemme ole uuden liittovaltion osana. Edellytyksinä on tietenkin, että euroalueen viranomaiset sen hyväksymme ja että hoidamme talouspolitiikkamme hyvin.

Onko realistista, että Suomi päättäisi viime kädessä kulkea omaa tietään, muiden pohjoismaiden kanssa itsemääräämisoikeutensa säilyttäen mutta euro valuuttanaan? Se ei ole tämän kirjoituksen vaan poliittisten päättäjiemme ja kaikkien kansalaisten asia arvioida. Euro on poliittinen hanke jonka tarkoitusperistä talous on vain yksi osa. Päätöksiä tehtäessä on kuitenkin syytä soveltaa inhorealismia eikä sinisilmäisyyttä kuten liian usein aikaisemmin on ollut tapana Suomen rahajärjestelmää koskevissa asioissa.



[1] Tämä on eräs syy kriisihallinnan tehottomuuteen ja pelkoihin kriisin siirtymisestä myös muihin euromaihin.

[2] Kansainvälinen valuuttarahasto luopui Kaakkois-Aasian kriisikokemustensa jälkeen pääosin yksityiskohtiin menevistä ohjelmista. Syy oli yksinkertainen: ohjelmat eivät niissä oloissa tuottaneet odotettuja tuloksia ja aiheuttivat suuttumusta kansalaisten kesken. Sen takia on todennäköistä, että euroalueen ohjelmien yksityiskohtaisuus perustuu komission ja ehkä EKP:n eikä Kansainvälisen valuuttarahaston vaatimuksiin.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Velka ja kasvu

Vuonna 2010 tunnetut ekonomistit Reinhart ja Rogoff julkaisivat tutkimuksen jonka mukaan maan korkea velkaantuneisuus johtaa reaalikasvun alenemiseen[1]. Tulos oli melko samanlainen sekä kehittyneille että kehittyville maille. Erityisen mielenkiintoinen oli huomio, että julkisen velan kasvaessa yli 90% maan BKT:sta kasvu aleni erityisen merkittävästi. Eräät talouspolitiikan päättäjät ovat viitanneet tähän tulokseen vaatiessaan velkaantumiskehityksen lopettamista kestävän kasvun edellytyksenä.

Äskettäin samat tiedot on tarkistettu toisten tutkijoiden toimesta[2] ja huomattiin, että tulokset perustuivat osittain virheellisiin laskelmiin. Eräät havainnot olivat jääneet laskelmissa huomiotta, ilmeisesti vahingossa mutta ikävästi esitettyjä johtopäätöksiä tukevasti. Lisäksi tulosten selvyys riippui siitä, miten velkaantuneisuus mitattiin. Sen sijaan että olisi löydetty äkillinen kasvun aleneminen velkaantumisen noustua yli 90% löydettiin ”vain” melko tasainen kasvun hiipuminen.

Julkisessa keskustelussa tarkistettuja laskelmia on käytetty lisääntyvästi todisteena siitä, ettei jatkuva velkaantuminen olekaan kasvulle merkittävä ongelma. Euroalueen kriisimaiden tulisi siksi keskittyä taloudellisen toiminnan ja kasvun tukemiseen eikä velkaantumisensa rajoittamiseen. Tällainen viesti lienee näiden maiden päättäjille poliittisesti varsin mieluisa jos vain rahoittajasta päästäisiin sovintoon.

Lisävelkaantumisen salliva politiikka vaatisi euroalueen tukirahoituksen ja EKP:n lainarahoituksen ehkä merkittävää kasvattamista nykyisestään. Velan yhteisvastuu lisäintegraatioineen sekä EKP:n suora ja epäsuora lainaustoiminta kasvaisivat vastaavasti. Myös julkisesti tuetun kysynnän määrä kasvaisi lyhytaikaisesti kun julkiset menot ja tulonsiirrot tukisivat talouden juoksevia menoja. Kestävää kasvua ei kuitenkaan saavuteta kuluttamalla tai rakentamalla urheiluhalleja velaksi. Pysyvästi suurempi tuotanto- ja tulotaso saavutetaan vain kannattavaa toimintaa kasvattavien hankkeiden kautta.

Keskustelussa ei siksi kannattaisi unohtaa selvitysten mielestäni tärkeintä antia: Kukaan asianosainen ei ole kieltänyt, etteivät korkea velkaantuneisuus ja matala kasvu yleensä esiintyisi samanaikaisesti. Kukaan ei ole myöskään väittänyt, että velkataakka olisi ainoa tai edes merkittävin kasvuun vaikuttava seikka[3]. Pitkäjänteisen ja kannattavia hankkeita painottavan toiminnan ja talouspolitiikan tarve kaikissa olosuhteissa sen sijaan korostuu.

Korkea velkaantuminen rajoittaa velallisten valtioiden, yritysten ja kotitalouksien liikkumavaraa. Se pakottaa päätöksiin jotka tyydyttävät ennen kaikkea nykyisten ja tulevien rahoittajien tarpeita ja aikatauluja. Se heikentää kykyä selviytyä ennakoidun toiminnan häiriötiloista. Velkaantuneisuuden lisääntyessä riski yllättävien ja normaalia toimintaa häiritsevien rahoitusongelmien esiintymisestä kasvaa.

Tulee mieleen, ettei tämä ehkä ole toimintaympäristö joka nimenomaan edistäisi kasvulle välttämättömiä pitkäjänteisiä ja kestäviä sijoitushankkeita.


[1] Selvitys on löydettävissä osoitteesta http://www.nber.org/papers/w15639.pdf?new_window=1.

[2] Ensimmäinen kritiikkiä esittävä paperi löytyy osoitteesta http://www.peri.umass.edu/236/hash/31e2ff374b6377b2ddec04deaa6388b1/publication/566/.

[3] Itse asiassa sekä alkuperäinen että kriittinen selvitys osoittavat erittäin huomattavaa hajontaa velkaantuneisuuden ja kasvun väitetyn yhteyden välillä. Tämä merkitsee, että kasvun edistäminen sekä velkaa lisäämällä että sitä vähentämällä voi olla mahdollista, kulloinkin muista olosuhteista riippuen.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Euroalueen kotitaloudet ja kriisituki

Veronmaksajilla tarkoitetaan käytännössä yleensä kotitalouksia. Finanssikriisin seurauksena valtioille tai pankeille myönnettävä tukirahoitus suoritetaan viime kädessä veronmaksajien varoilla. Tukirahoitusta annetaan kolmesta syystä: Jäsenmaat halutaan sitoa tiukemmin yhteen talous- ja budjettipolitiikkaa keskittämällä ja velkaa jakamalla. Lisäksi pelätään talousongelmien laajenevan euroalueella, jollei ongelmamaiden valtioita ja pankkijärjestelmiä pidetään toimintakykyisinä. Ongelmamaiden talouksia ei myöskään haluta pakottaa sopeutumaan heti suurin tulo- ja varallisuusmenetyksin.

Kahta ensimmäistä syytä on tässä blogissa käsitelty useita kertoja. Niiden hyödyt on yleensä julkisuudessa yliarvioitu ja ongelmat aliarvioitu. Talouspoliittisen vallan siirtäminen osittain yhteiseksi ja jatkuvat yritykset tehdä julkinen velka yhteisvastuulliseksi heikentävät euroalueen kannatusta eräissä maissa. On myös kyseenalaista, ovatko talouspoliittinen valveutuneisuus ja viisaus suuremmat Brysselissä kuin kansallisissa pääkaupungeissa. Talousongelmien laajentumista ei esim. Kyproksen tapauksessa juurikaan näkynyt esitetyistä huolista (ja eräistä merkittävistä virhepäätöksistä[1]) huolimatta.

Toistaiseksi on ollut varsin vähän tietoja siitä, miten tukipäätökset vaikuttavat tukevien ja tuettavien jäsenmaiden kotitalouksiin. Ainakin tässä blogissa on arvioitu, että tuet parhaassa tapauksessa hidastavat välttämätöntä velkasopeutusta ja pahimmassa tapauksessa edustavat suoraa varallisuuden siirtoa maasta toiseen. Tarkempi arvio edellyttäisi kuitenkin selvää käsitystä kulloisenkin sopeutumisohjelman sisällöstä ja sen toteutumisesta.

Tukiohjelmien tietopohja on kuitenkin eräiltä osin nyt parantunut. EKP on juuri julkaissut selvityksen useimpien euromaiden kotitalouksien veloista, saatavista ja nettovarallisuudesta[2]. Tiedot perustuvat haastatteluihin ja otantaan jotka molemmat on suoritettu yhtäläisin menetelmin kaikissa tutkituissa euromaissa. Luvut perustuvat pääosin vuoden 2010 tietoihin ja lienevät niin vertailukelpoisia kuin jossain määrin vaihtelevat kansalliset olosuhteet sallivat. Tulosten tulkinnassa raportin kirjoittajat muistuttavat tietojen rajoituksista ja vaikeudesta tehdä johtopäätöksiä vain yhden ajankohdan perusteella.

Tarkoitus ei ole käydä tässä läpi tutkimuksen monia mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Suosittelen lukijoita itse tutustumaan selvitykseen. Finanssikriisin ja tukirahoituksen osalta selvitys kuitenkin tuottaa erään varsin selvän tuloksen josta ehkä voi odottaa julkista keskustelua lähiaikoina. Tukirahoitusta on pääsääntöisesti annettu suhteellisesti vähävaraisempien kotitalouksien mailta (Saksa, Itävalta, Suomi) suhteellisesti varakkaampien maiden kotitalouksille (Etelä-Euroopassa).

Tarkempi tutustuminen selvitykseen osoittaa tietenkin, ettei asia ole niin yksinkertainen kuin päällisin puolin näyttää. Kotitalouksien varallisuudesta pysyvä asumus muodostaa usein suuren osan varsinkin Etelä-Euroopassa. Sen sijaan esim. Saksassa ja Itävallassa vuokralla asuminen on tavallisempaa. Tästä johtuu, että aikana jolloin kiinteistöjen hinnat ovat korkeat näyttää myös asunto-omistajien varallisuus erityisen suurelta. Varallisuuserot taas tasoittuvat kun kiinteistöjen hinnat ovat alhaiset. Miten kärjekäs tilanne oli tutkimuksen aikana vuonna 2010, riippuu oikeastaan kiinteistöjen arviointimenetelmästä.

Erot tukevien ja tuettavien maiden kotitalouksien varallisuuden välillä on kuitenkin suuret. Selvityksessä pyritään arvioimaan kiinteistöjen hintojen vaikutusta kiinteitä hintoja käyttäen. Osoittautuu, että hinnat selittävät vain osan varallisuuserosta. Näyttää siltä, että tuettujen maiden kotitaloudet, omistettujen kiinteistöjen hinnoista riippumatta, ovat tukevien maiden kotitalouksia varakkaampia.

Vastuu finanssikriisissä käytetyistä tukiluotoista jaetaan euroalueen jäsenmaiden kesken ns. EKP-avainta käyttäen. Maiden osuudet määräytyvät mm. BKT:n perusteella eli sen mukaan, mikä on eri maiden kokonaistulo. Kotitalouksien tulotaso taas on jakautunut maiden välillä eri tavalla kuin nettovarallisuus. Tämä selviää alla olevasta taulukosta jonka luvut on otettu EKP:n selvityksestä (taulukot 4.1 ja 5.1, tuhansia euroja).

Numerot ovat tuhansia euroja ja rahoitustukea saaneiden valtioiden nimet on kursivoitu.

 

Euroalueen jäsenmaa Vuositulonmediaani Vuositulonkeskimäärä Nettovarallisuu-den mediaani Nettovarallisuu-den keskimäärä
Belgia 33.7 49.5 206.2 338.6
Saksa 32.5 43.5   51.4 195.2
Kreikka 22.0 27.7 101.9 147.8
Espanja 24.8 31.3 182.7 291.4
Ranska 29.2 36.9 115.8 233.4
Italia 26.3 34.3 173.5 275.2
Kypros 32.3 43.3 266.9 670.9
Luxemburg 64.8 83.7 397.8 710.1
Malta 21.6 26.4 215.9 366.0
Alankomaat 40.6 45.8 103.6 170.2
Itävalta 32.3 43.9   76.4 265.0
Portugali 14.6 20.3   75.2 152.9
Slovenia 18.0 22.3 100.7 148.7
Slovakia 11.2 13.5   61.2   79.7
Suomi 36.3 45.1   85.8 161.5

Taulukosta selviää mm., että tukea saaneiden maiden kotitalouksien tyypillinen tulotaso on suhteellisen alhainen mutta niiden nettovarallisuus on suhteellisen korkea Portugalia lukuun ottamatta. Alankomaat, Itävalta, Saksa ja Suomi taas ovat päinvastaisessa tilanteessa suhteellisen korkealla tulotasolla mutta melko alhaisella nettovarallisuudella. Tulotaso ja saman vuoden varallisuus eivät näytä olevan tiukasti toisistaan riippuvaisia.

Tuettujen euromaiden kotitalouksien suhteellisesti korkea varallisuus ei sinänsä merkitse, että maat olisivat pystyneet itse rahoittamaan/takaamaan valtioitaan tai pankkejaan. Osittain tämä olisi kyllä onnistunut valtioiden ja/tai pankkien velkoja leikkaamalla, jolloin kotitalouksien varallisuuskin olisi vähentynyt. Sen sijaan olisi ollut teknisesti ja laillisesti ylivoimaista yrittää käyttää tähän tarkoitukseen kotitalouksien kiinteää omaisuutta.

EKP:n selvityksen tulokset viittaavat kuitenkin siihen, että näissä maissa asuvat veronmaksajat ovat oman ilmoituksensa mukaisesti suhteellisesti alhaisilla tuloilla koonneet itselleen suhteellisesti korkean varallisuuden. Tilanne on päinvastainen heitä avustaneiden euromaiden kotitalouksien osalta. Olisikin toivottavaa, että pikaisesti selvittäisiin miten esim. Alankomaiden, Itävallan, Saksan ja Suomen kotitaloudet voisivat tulevaisuudessa onnistua yhtä hyvin varallisuutensa kartuttamisessa. Tämä olisi tervetullut korvaus myönnetystä tuesta josta ainakin osaa todennäköisesti ei saada takaisin.



[1] Euroryhmän finanssiministerien päätös Kyproksen pientallettajien varojen leikkaamisesta oli vaikeasti ymmärrettävä. Ilmeisesti on kuitenkin niin kuin Saksan valtiovarainministeri Schäuble ja EKP:n pääjohtaja Draghi molemmat ovat antaneet julkisuudessa ymmärtää: Ehdotuksen esitti Kyproksen hallitus itse ja sai sille komission ja EKP:n kannatuksen ilman, että muut jäsenmaat olisivat vastustaneet. On vaikea käsittää, minkä takia nämä euroalueen raha- ja talouspoliittista johtoasemaa tavoittelevat laitokset tukivat tällaista ehdotusta.

[2] ”The Eurosystem Household Finance and Consumption Survey: Results from the First Wave”, Statistics Paper Series No 2/April 2013. Selvitys löytyy osoitteesta www.ecb.int/pub/scientific/stats/html/index.en.html.  Selvityksestä raportoitiin mm. Helsingin Sanomissa 11.4.2013.

 

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Velka ei ole prosentteja

Suomen valtiolle on laadittu uusi budjetti. Hallitus esittää siinä, että valtio jatkaa velkaantumistaan.  Valtiolla oli viime vuoden lopussa velkaa 84 mrd. euroa eli 30 mrd. euroa enemmän kuin neljä vuotta aikaisemmin. Velkaa otetaan tänä vuonna lisää 7 mrd. euroa. Julkisyhteisöjen viime vuonna 100 miljardia euroa ylittävää velkaa kasvattaa edelleen kuntien lisääntyvä velka mutta vähentävät sosiaalirahastojen ylijäämät.

Viime hallituksemme ovat eläneet reippaasti velaksi. Hallituspuolueet ovat lohduttautuneet sillä, että valtionvelan suhde Suomen kokonaistuotantoon (BKT) on kasvanut euromääräistä velkaa hitaammin. Lisälohtua antaa ennuste, ettei julkisyhteisöjen velka sosiaalirahastojen ylijäämän ansiosta vielä vuoteen 2015 mennessä ylitä EU-säädösten maagista 60 prosentin rajaa. Johtopäätös on tähän saakka ollut, että velkaa voidaan siis ottaa vielä lisää.

Suomen velkaantuminen on kyllä ollut maltillista moniin muihin maihin verrattuna. Valtion velka on noussut ennen näkemättömällä vauhdilla sekä USA:ssa että EU:ssa keskimäärin finanssikriisin puhkeamisen jälkeen. Kun yksityinen kysyntä on ollut heikkoa, valtio ovat ottaneet tehtäväksi varmistaa kysynnän kokonaismäärää. Tämä on tukenut tulotasoa sekä kotitalouksissa että yrityksissä. Kun yksityiset rahoittajat eivät ole valmiita antamaan valtioille lisää lainaa on rahoitus järjestetty suoraan tai epäsuorasti keskuspankeilta.

Velan ja velkaantumisen suhteuttaminen voi kuitenkin olla vaarallista jos siitä tehdään talouspolitiikan perusta. Siihen liittyy ainakin kolme ongelmaa.

Tuotannon kasvun ennakoimaton heikkeneminen nostaa sekä velan tarvetta että velkasuhdetta. Tämä voi toimia hälytysmerkkinä yksityisille rahoittajille ja aiheuttaa maalle äkillisiä rahoitusvaikeuksia. Toiseksi korkea velkaantuneisuus johtaa myös siihen, että valtion menot herkästi reagoivat koron muutoksiin. Nykyinen velkaantuneisuus tuntuu siedettävältä osittain siksi, että korkotaso on pidetty ennen näkemättömän alhaisena. Lopuksi korkea velkaantuneisuus rajoittaa talouspolitiikan tulevaa liikkumavaraa varsinkin valuuttaunionissa. Se on viime aikoina nähty esim. Kreikassa, Portugalissa ja Irlannissa. Jos velkaa on liikaa jää talouspolitiikalle vain yksi vaihtoehto eli tiukentaminen.

Suomen vertaaminen muihin maihin on hyödyllistä. Vertaamisen ottaminen talouspolitiikan ohjenuoraksi voi kuitenkin johtaa harhaan. Tällä hetkellä euroalue velkaantuu nopeasti sekä suhteessa tuotannon arvoon että euromääräisesti. Euroalueen jäsenmaat asettuvat siten alttiiksi kaikille niille riskeille jotka juuri mainittiin. Jos Suomelle riittää että olemme hiukan muita parempia, merkitsee se samalla, että asetumme näille riskeille alttiiksi vain hitaammin kuin muut.  Se ei välttämättä ole vastuullisen talouspolitiikan merkki.

Tulee muistaa, että velka maksetaan takaisin euroina eikä prosentteina BKT:sta. Tämä on erityisen tärkeää pitää mielessä silloin, kun taloudelliset näkymät ovat heikot ja epävarmat. Tästä syystä on perusteltua pitää velkaantuneisuus matalana ja kaukana tärkeinä pidetyistä rajoista.

Valitettavasti hallituksemme eivät näytä tästä oikeasti piittaavan. Suomen kyky kestää tulomenetyksiä heikkenee ja heikennetään sen takia koko ajan. On vähitellen tullut korkea aika hoitaa kuntoon omaa talouttamme eikä vain muiden euromaiden.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Tilapäinen tuotantohäiriö

Niin kuin näiden kommenttien lukijat lienevät huomanneet, uusia kommentteja ei ole ilmaantunut viime viikkoina. Se ei johdu siitä, ettei aiheita kommentointiin enää löydy.

Se johtuu siitä, että kirjoittaja joulusta lähtien toimii valtiovarainministeriön tilapäisenä avustajana Kyproksen pankkikriisin ratkaisemiseksi. Työ on osoittautunut vaativaksi ajankäytön suhteen ja kommentointi tällää on siitä kärsinyt.

Samalla se tietenkin on merkinnyt, ettei Kyproksen kriisiä ole sopinut kommentoida. On epäselvää, sopiiko sitä jälkikäteenkään kommentoida kun näkökulma ei voi mitenkään olla puolueeton.

Näyttää siltä, että tämä kommentointia vaikeuttava tilanne palautuu normaalimmaksi lähiaikoina.

Posted in Kommentit, Uncategorized | Tagged | Leave a comment

Säästöpolitiikan vaihtoehtoja

Julkinen keskustelu EU:n kriisipolitiikan onnistuneisuudesta on hiljaisen kauden jälkeen taas vilkastunut Suomessa. Taustalla on suomalaisen talouskomissaarin Olli Rehnin kriittiset näkemykset Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) tuoreeseen selvitykseen[1]. Selvitys osoittaa, että finanssipolitiikan kiristyminen EU:ssa on johtanut suurempiin tulonmenetyksiin kuin kriisinhoitajat (EU-komissio, EKP ja IMF) alun perin odottivat.

Selvityksessä mainitaan mahdollisia syitä tähän: Kun lyhyitä korkoja ei enää ole voitu elvytyksen yhteydessä laskea jää tärkeä yksityisen kysynnän tuki käyttökelvottomaksi. Kysynnän vähentäminen näyttää eräiden selvitysten mukaan vaikuttavan enemmän tuotantoon jos taloudessa on runsaasti käyttämätöntä tuotantokapasiteettia. Tulonmenetykset vaikuttavat kotitalouksien käyttäytymiseen enemmän jos heidän odotuksensa tulevista tuloistaan heikentyvät.

Mainitut syyt osoittavat, että finanssipolitiikan vaikutusten arviointi ei ole yksinkertaista ja saattaa edellyttää melkoista harkintaa. Vastoin kirjoittajien nimenomaista varoitusta[2] on mediakeskustelu niin Suomessa kuin muuallakin kuitenkin odotetusti siirtynyt suoraan kysymykseen, eikö tämä todista elvyttävämmän finanssipolitiikan välttämättömyyttä. Myös komissaari näyttää langenneen tähän.

Finanssipolitiikan elvyttävää vaikutusta voidaan tietenkin edistää yleisellä valtion menojen lisäyksellä tai tulojen vähentämisellä. Tämä edellyttää, että valtio saa jostakin lainaa ja on valmis lisävelkaantumiseen. Yksityisten euromaiden osalta rahoitus on yritetty järjestää muiden euromaiden toimesta sekä suoraan että euromaiden vastuulla olevien laitosten (EKP, EVM) kautta. Jos kyse on koko euroalueesta, on taas ulkopuolisten maiden rahoitettava lisäkysyntä tai sen on tapahduttava EKP:n rahoituksen turvin.

Vaihtoehtoisesti voidaan yrittää löytää ne finanssipolitiikan meno- ja tuloerät joiden elvyttävä vaikutus on muita suurempi. Uskoakseni vallitsee melko laaja yksimielisyys siitä, että vaurauden lisääntyminen pitkällä aikavälillä edellyttää nimenomaan sijoituksia osaamiseen ja tuotantolaitoksiin. Mitä tämä edellyttää finanssipolitiikan sisällöstä lyhyellä aikavälillä on kaikkea muuta kuin ilmeistä, etenkin kun sijoituksia tekevät yritykset käyttävät varansa täysin vapaasti. Joka tapauksessa tarvitaan luottamus sijoitusten tulevaan kannattavuuteen jotta niitä ryhdyttäisiin toteuttamaan.

Toive elvyttävämmän finanssipolitiikan tehokkuudesta perustuu viime kädessä toiveeseen yksityisen sektorin luottamuksen palautumisesta. Toivotaan, että kotitaloudet ja yritykset uudestaan alkavat finanssipolitiikan elvytyksen myötä luottaa siihen, että tulevat tulot ovat nykyistä varmempia. Toivotaan lisäksi, että luottamus palaa ennen kuin elvyttävämpi finanssipolitiikka johtaa uusiin vaikeuksiin rahoitusmarkkinoilla.

Elvyttävämmän finanssipolitiikan aiheuttamia perustavan laatuisia tulevia vaikeuksia/riskejä voi olla ainakin kaksi. Jos EKP pitäisi kiinni EU:n perussopimuksessa määritellystä tehtävästään inflaation rajoittamiseksi, saattaa euroalueen velkaantuvia valtioita kohdata lisääntyvät rahoitusvaikeudet nousevine korkoineen. Jos taas EKP päättäisi jatkaa rahoitustaan periaatteessa rajattomasti, saattaa inflaatio johtaa euron arvon heikentymiseen. Tämäkin nostaisi markkinakorkoja ja heikentäisi samalla euromääräisten joukkovelkakirjojen ja muiden rahasaatavien arvoa.

Lyhyellä aikavälillä elvyttävämpi finanssipolitiikka voi näyttää houkuttelevalta ja ongelmia eteenpäin siirtävältä vaihtoehdolta. Pidemmällä aikavälillä siihen liittyy huomattavia riskejä talouspolitiikan, euron ja myös euroalueen kasvuedellytysten päätymisestä umpikujaan.


[2] Selvityksen sivulla 20.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | Leave a comment

Suuri on aina kaunista?

Lainaa annetaan halvimmalla niille jotka varmimmin pystyvät maksamaan se takaisin. Tämä perustotuus toimii kaikkialla missä lainatoimintaa hoidetaan yksityisillä markkinoilla. Siitä tulee ongelma niille yksityisille, valtioille ja pankeille jotka ovat joutuneet tilanteeseen jossa niiden maksukykyyn ei luoteta. Silloin kun ei tulisi toimeen ilman lainarahaa, sitä on juuri siksi erityisen vaikea saada.

Euroalueella päättäjien kauhukuva dominovaikutuksista perustuu tähän. Pelätään, että yhden pankin maksuvaikeus johtaa sille aikanaan lainaa antaneiden muiden pankkien tai muiden finanssilaitosten luottokelpoisuuden heikkenemiseen. Näistä tartunta etenee uusiin pankkeihin ja kohta voi suuri osa pankkikenttää olla lainarahan tarpeessa sitä enää saamatta.

Dominovaikutus on itse asiassa merkki rahoitusmarkkinoiden terveestä toiminnasta ja pankkien riskienhallinnan toimivuudesta. Luottoa ei tietenkään pidä myöntää ellei usko sen takaisinmaksuun sovituin ehdoin. Pelottavaksi dominovaikutus tulee vasta silloin, kun markkinoilla on runsaasti vakavaraisuudeltaan kyseenalaisia pankkeja jotka ovat tiiviisti kytköksissä toisiinsa. Riittävän suuren osan pankkimarkkinoita päädyttyä vaikeuksiin joutuvat helpommin niistä myös terveet epäilyksen alaisiksi.

Eräät pankit arvioidaan muita tärkeämmiksi pankkimarkkinoiden dominovaikutusten kannalta. Nämä ovat joko erityisen suuria (”too big to fail”) tai ehkä keskeisiä tärkeiden osamarkkinoiden toiminnan kannalta (”systemically important banks”). Parhaillaan pyritään kansainvälisesti selvittämään tällaisten pankkien ominaisuuksia jotta niihin voitaisiin kohdistaa erityisvalvontaa.

Suuret pankit ovat melko varmasti tärkeitä dominovaikutusten kannalta, mutta pankit voivat olla tärkeitä koostaan riippumatta. Esimerkiksi Lehman Brothers, joka konkurssillaan 2008 melkein pysäytti kansainväliset rahoitusmarkkinat, oli ennen kaikkea tärkeä johdannaismarkkinoiden eräänä keskipisteenä. Silti on perusteltua pitää ainakin suuria pankkeja erityisen tärkeinä rahoitusmarkkinoilla. Toisella tavalla sanottuna, suuret pankit muodostavat ajoittain erityisen suuren riskin rahoitusmarkkinoiden toiminnalle.

Rahoitusmarkkinoilla on siten vuosikymmenien ajan pidetty selviönä, että suuret pankit nauttivat tarvittaessa julkisen vallan erityistä suojaa. Vaikka pankkien omistajille ja johdolle kriisien sattuessa voi käydä huonosti, on pidetty varmana, että julkinen valta tarvittaessa varmistaa pankin maksukyvyn. Suuret pankit ovat siten luotonantajien silmissä turvallisempia kuin pienet pankit ja turvallisia silloinkin, kun niiden vakavaraisuus on heikko. Viime vuosien kriisipolitiikka USA:ssa ja Euroopassa on tietenkin osoittanut tämän todeksi harvinaisen vakuuttavasti.

Viime aikoina on yritetty selvittää, miten tämä valtioiden erityissuojelu vaikuttaa suurten pankkien lainakustannuksiin (www.imf.org/external/pubs/ft/wp/2012/wp12128.pdf). Kuten odotettua, suuret pankit näyttävät saavan markkinoilta lainaa halvemmalla kuin pienemmät. Mikä ei ollut mielestäni odotettua, on arvioidun vaikutuksen suuruus. Jos tutkimustuloksiin on uskomista saavat erityisen suuret pankit (”too big to fail”) lainansa 2/3 – ¾ prosenttiyksikköä halvemmalla kuin muut. Otetaan esimerkkinä Deutsche Bank, jonka koko ulkoinen rahoitus ylitti 1000 miljardia euroa vuonna 2011. Markkinoiden arvioima julkinen ”pelastussitoumus” olisi karkeasti arvioiden tuottanut pankille ja sen omistajille 6-8 miljardia euroa ylimääräistä nettokorkotuloa vuodessa jos mainittu selvitys on oikea.

Summa on noin kolmannes pankin kirjaamasta vuoden 2011 nettokorkotulosta (17½ miljardia euroa). Vaikka selvityksen arvio keskimääränä saattaisi olla yksittäisen pankin osalta liian korkea on ilmeistä, että pelkästään koolla ansaittu summa on suuri. Suuren pankin haluttomuus tulla pakotetuksi pienemmäksi, kuten eräät asiantuntijat ovat toivoneet, on hyvin ymmärrettävä.

Viime vuosien kriisipolitiikka ei liene heikentänyt koon tuomia etuja pankkimarkkinoilla. Tietääkseni ei ole mitään todisteita siitä, että suuret pankit ovat pieniä riskittömämpiä. Sen sijaan on runsaasti viitteitä siihen, että suuren pankin johtokunnan tekemät virheet ovat valtioille ja niiden asukkaille kohtalokkaammat kuin muiden. On syytä toivoa, että viranomaisten mielenkiinto riittäisi tämän asian pohtimiseen finanssikriisin pelastustoimien yhteydessä.

Posted in Kommentit | Tagged , , | Leave a comment

Markkinariskin kuoppaaminen

Pääkirjoitus Helsingin Sanomissa käsittelee tänään (HS 18.2.2013 s. A4) euroalueen kriisimaiden vähittäistä paluuta velkamarkkinoille. Varovaisesti muotoillun kirjoituksen sanoma on toiveikas: euroalue säilyy, säästöpolitiikka ja sisäinen devalvaatio kannattavat ja vienti on taas alkanut vetää. Samalla kirjoituksessa mainitaan ansiokkaasti taustalla olevat huolet: riippuvuus EKP:n rahoituksesta, heikko kasvu, suuri työttömyys ja suuri velkaantuneisuus.

Tärkeä syy tälle kehitykselle jää kuitenkin kirjoituksesta sivuhuomion varaan. Samalla jää valaisematta euroalueen uusi ilmiö eli reaalitalouden ja rahoitusmarkkinariskin erottuminen toisistaan.

Kirjoituksessa mainitaan lyhyesti Euroopan keskuspankin (EKP) lupaus varmistaa maille kohtuullinen lainakorko jos niiden talouspolitiikka pysyy euroalueella sovituissa puitteissa. Tämä lupaus on markkinoilla tulkittu luottoriskin oleelliseksi vähentämiseksi. Jos yksityisten ostamien velkakirjojen arvo uhkaa laskea merkittävästi (markkinakorko kasvaa) niin odotetaan että EKP ryhtyy niiden ostajaksi. Jäljelle jäävät riskit ovat poliittisia: toteuttavatko hallitukset sovittuja talousohjelmia ja ostaisiko EKP todellisuudessa velkakirjoja loputtomiin.

Kriisimaiden paluu luottomarkkinoille voidaan tulkita luonnolliseksi seuraukseksi tästä lupauksesta. Enää ei markkinoille ole tärkeintä, että kriisimaiden reaalitalous kohenee ja velkakehitys taittuu. Maa voi olla yksityisten sijoittajien silmissä luottokelpoinen vaikka kasvu olisi heikko, työttömyys korkea ja velkaantuneisuus jatkuisi. Niin kauan kuin maa seuraa sovittuja ohjelmia jopa niiden tehokkuudesta riippumatta, voidaan nyt olettaa EKP:n tukevan maan rahoitustoimia.

Rahoitusmarkkinoiden rauhoittuminen euroalueella on (ehkä Irlantia lukuun ottamatta) seuraus siitä, että viranomaistoimin on kuopattu suuri osa velkasijoituksiin liittyvää markkinariskiä. Kriisimaille lainataan nyt rahaa niiden ja koko euroalueen talousnäkymistä riippumatta. Rahoittajille riittää se, että viime kädessä EKP olisi valmis lunastamaan heiltä pieleen menneitä sijoituksia. Myös muun euroalueen lisääntyvät julkiset velvoitteet ja heikkenevät talousnäkymät eivät näissä oloissa näy rahoitusmarkkinoilla.

Tilanteen rauhoittuminen euroalueen rahoitusmarkkinoille kertoo enemmän luottamuksen palautumisesta euroalueen poliittiseen kuin sen taloudelliseen vakauteen. On tietenkin täysin luvallista iloita tämän tavoitteen ainakin tilapäisestä saavuttamisesta. Silti on syytä edelleen olla poliittisesta vakaudesta syvästi huolissaan: kriisimaissa jatkuvaa velkaantumista, heikkoa kasvua ja lisääntyvää työttömyyttä ei pysyvästi ratkaista EKP:n rahoituksella.

Markkinariskin kuoppaaminen tarkoittaa, ettei kriisimaan paluu rahoitusmarkkinoille enää merkitse samaa kuin ennen. Paluun viipyminen saattaa kuitenkin merkitä entistä laajempia huolia: joko euromaa ei pysty selviämään edes euroalueen tuella tai sitten itse euroalue on toimintakyvyttömyyden rajamailla. Yhteisvastuu on markkinoiden silmissä jo toteutunut EKP:n päätöksellä.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | 1 Comment

Luottamus tyhjän päällä

Euroalueella ja muuallakin eletään nyt merkillisen rauhallista aikaa. Rahoitusmarkkinoiden rauhoittuminen ja usko finanssikriisin ratkaisemiseen synnyttävät toisiaan vahvistavan kierteen. Kannattaa kuitenkin ehkä muistaa, että mikä ei ole kestävä sen on pakko joskus loppua.

Osakekurssit nousevat rymisten ja velkakirjat tuottavat edelleen hyvin vähän eli ovat kalliita. Osakekurssien vaihtelut ovat vähentyneet merkittävästi, samoin korkoerot turvallisten ja vähemmän turvallisten velkainstrumenttien välillä. Ammattimaiset rahoituksen välittäjät ja sijoittajat näkevät valoa tunnelin päässä ja odottavat paranevaa sijoitusympäristöä. Nämä merkit viittaavat kasvavaan luottamukseen sijoittajien keskuudessa: rahoituskriisi on melkein voitettu ja omaisuusarvojen ainoa mahdollinen suunta on ylöspäin. Eräiden mittareiden mukaan luottamus on nyt korkein sitten finanssikriisin alun.

Viestit reaalitalouden puolelta kertovat taas huomattavan suuresta epävarmuudesta. Euroalueella useat maat (Kreikka, Espanja, Portugali) ovat käytännössä lamassa ja toisten kasvunäkymiin suhtaudutaan epäillen (Ranska, Italia). Suurista jäsenmaista oikeastaan vain Saksa on selvällä kasvu-uralla siitä huolimatta, että tärkeät asiakkaat euroalueella kärsivät. USA:ssa kasvu on kituliasta huolimatta kysyntää tukevasta valtionbudjetista ja ennätyksellisen keveästä rahapolitiikasta. Japanin taloutta yritetään taas kerran epätoivoisesti elvyttää ja Kiinan voimakkaan kasvun perusteita ja todellisuutta epäillään.

Omaisuusarvot perustuvat viime kädessä arvioon osakkeiden ja velkakirjojen tuottamista tulovirroista. Sijoittajat näyttävät päätyneen uskomaan, että nyt näköpiirissä oleva raha- ja talouspolitiikka tulee johtamaan kansantalouksien ja sen mukaan yritystoiminnan elpymiseen. Euroalueen pankkien ongelmalainojen (arviolta lähes tuhannen miljardin edestä lainoja joita asiakkaat eivät enää pysty hoitamaan sopimuksen mukaisesti) voitaisiin siten odottaa hoituvan tulevan kasvun kautta.

Korkeat velkakirjojen hinnat johtuvat osittain keskuspankkien lisäkysynnästä. Koska kuitenkin myös yksityiset sijoittajat edelleen tyytyvät alhaisiin korkoihin näyttää siltä, että keskimäärin uskotaan reaalitalouden – eikä siis inflaation – lähiajan elpymiseen.

Mikä voisi mennä pieleen? Yksi esimerkki riittänee.

Kun arvioidaan tilannetta erityisesti euroalueen rahoitusmarkkinoilla, on mielestäni tarpeen aloittaa USA:n tilanteesta. Mikä siellä tapahtuu, heijastuu melkein väistämättä euroalueelle ja päinvastoin. Myös Atlantin tuolla puolen on sijoittajien optimismi valloillaan ja varovaisuudesta on tullut rasite. Mielestäni vakavasti otettavan, vahvaa tietopohjaa vaativan ammattilaisen näkemys tilanteesta löytyy osoitteesta http://www.hussman.com/wmc/wmc130204.htm. Arvio antaa synkän kuvan nyt vallitsevasta optimismista historian opetusten valossa.

Nykyinen luottamus ja optimismi ovat euroalueella kyseenalaisia koska ne perustuvat viime kädessä uskoon jo menneen maailman paluusta. Viimeiset neljäkymmentä vuotta ovat kasvu ja kysyntä teollisuusmaissa perustuneet kasvavien tulojen lisäksi säännölliseen velkaantumisen kasvuun. Jos uutta velkaa ei enää voida/haluta ottaa tai jos vanha velka nyt pitää jopa maksaa takaisin, kasvu ja kaikki siitä johtuvaa jää toivottua pienemmäksi.

Vasta kun tämä laajasti ymmärretään ja muodostaa päätöksenteon perustan, on edellytyksiä perustellulle luottamukselle.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Sokeaa luottamusta edellyttäen

Viime aikoina on euroalueella puhuttu paljon luottamuksen palautumisesta. Käytännössäkin kriisimaiden sekä mm. Espanjan ja Italian rahoituskustannukset ovat laskeneet. Samalla ovat myös osakekurssit vahvistuneet. Taustalla on käsitys, että EKP käytännössä on valmis rahoittamaan euroalueen maita rajattomasti jos ne joutuvat tukiohjelmien kohteeksi. Sijoittajien piirissä on syntynyt luottamus siihen, että jokaisen euromaan kaikki vakavahkot ongelmat halutaan hoitaa euroalueen sisällä kustannuksista riippumatta.

Kehitys osoittaa osaltaan luottamuksen voiman. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut euroalueen eikä sen ulkopuolistenkaan maiden talouksissa. Silti maailman finanssitalot ovat juuri päättäneet, että aikaisemmin niille liian riskipitoiset sijoitukset ovatkin sijoittajien kannalta luultua turvallisempia. Esitettyjen selitysten keskuudessa näkyy vain vähän viittauksia riskimaiden taloustilanteen tai –politiikan pysyvästä paranemisesta. Useimmiten viitataan siihen, että näiden maiden ja pankkisektoreiden velalle odotetaan nyt tai lähitulevaisuudessa ulkopuolisia takaajia ja maksajia – maksukykyisemmät euromaat sekä EKP.

Samalla kehitys osoittaa luottamuksen heikon puolen: Luottamus voi kasvaa mutta myös heiketä rajusti jos sen taustalla olevat odotukset tulevaisuudesta muuttuvat. Luottamuksen lisäämiseen tähtäävän politiikan pitää siten saada niin yleistä kannatusta, etteivät riskit sen muuttumisesta ole merkittäviä. Tätä taustaa varten on ymmärrettävää, että esim. rahoituksen ja velkojen yhteisvastuuta kannattavat euroalueen päättäjät alituiseen varoittavat epävarmuuden lietsomisesta. Tästä tietenkin myös seuraa se, että sellaista politiikkaa vastustavat päättäjät joutuvat hyväksymään riskin nykyisen luottamuksen järkkymisestä.

Tämä ei tietenkään merkitse, että rajattoman yhteisrahoituksen vaihtoehto olisi yleinen luottamuksen puute rahoitusmarkkinoilla. Epäluottamus markkinoilla syntyy epävarmuudesta, ei jonkin tietyn ja ennalta määritellyn politiikan puuttumisesta. Luottamus pitää vain rakentaa toisenlaisen rahoitus- ja talouspolitiikan onnistumisen varaan. Ylisuurten velkojen leikkaus, pankkijärjestelmien saneeraus ja velkaantumiskehityksen taittuminen olisivat tällaisen politiikan olennaisia osia. Epäluottamuksen rajoittamiseksi pitäisi politiikan muutos toteuttaa nopeasti ja yhteisesti.

Nyt koettu luottamuksen lisäys voidaan tulkita merkiksi siitä, että entistä vahvemmin uskotaan rahoituksen ja velkojen yhteisvastuun toteutumiseen. Tämä johtunee siitä, että EKP:n rahoitus viime kädessä on kaikkien euromaiden vastuulla. Rajaton EKP-rahoitus merkitsee siten käytännössä yhteisvastuun toteutumista, vaikkakin keittiön kautta ilman kansallisten parlamenttien tai äänestäjien hyväksyntää tai edes keskustelua siitä.

Sillä aikaa kun Suomessa ja Saksassa poliitikot keskustelevat rahoituksen määristä ja ehdoista ovat EKP:n virkamiehet jo käytännössä valmistautumassa toteuttamaan laatimansa yhteisrahoituksen mallin. Malli toteutetaan viimeistään sitten kun kriisi uudelleen puhkeaa jossain isossa maassa. Sen jälkeen onkin Suomi epäsuorasti mutta peruuttamattomasti osaltaan vastuussa Espanjan, Italian tai Ranskan veloista ja niiden rahoituksesta. Suomen kannasta asiaan on tiettävästi muodollisesti päättämässä vain yksi suomalainen eli Suomen Pankin pääjohtaja.

Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista seurata keskustelua siitä, pitääkö Suomessa ja muualla jotenkin uudelleen äänestää EU:sta. Tästä voi perustellusti olla monta mieltä. Mistä ei kuitenkaan voi olla kuin yhtä mieltä on nykyisen ja alkuperäisen EU:n eroavuudesta. Nykyinen EU euroalueineen vallansiirtoineen ei ole alkuunkaan sama unioni johon Suomi aikoinaan liittyi. Nyt on kyse liitosta joka vakavissaan pyrkii siirtämään keskeisiä päätöksiä Suomesta keskukseen. Maatalous-, raha- ja kilpailupolitiikka ovat jo menneet. Äskettäin on sovittu, että merkittävä osa finanssipolitiikastakin siirretään. Samoin on sovittu siirrettävän vastuu pankkiemme valvonnasta ja vakaudesta. Keskustelun alla on (Ranskan ministerin suulla) sosiaali- ja työmarkkinapolitiikan tuleva yhdentäminen eli käytännössä kansallisen päätösvallan siirtäminen tältäkin osin.

Tällä menolla suomalaiset päättäjät harvenevat, vaikutusvalta heikkenee ja heidän omat vastuualueensa kapenevat. Päättäjistä tulevatkin keskuksen käskynhaltijoita ja parlamentista tulee yhä enemmän todellista valtaa vailla oleva keskustelukerho. Näin kävi rahapolitiikan osalta euroon siirtymisen jälkeen. Näin tulee käymään jatkossa niissä asioissa, joiden osalta päätäntävalta siirtyy muualle.

Uskoisi, että sekä päättäjiä että äänestäjiä kiinnostaisi mihin olemme pienenä kansakuntana sitoutumassa. Tähän ei tarvinne kansanäänestystä jos esim. vaihtoehtojen muotoilu tuntuu vaikealta. Siihen riittäisivät tavallisetkin vaalit jos Eurooppa-politiikkamme olisi niiden tärkeänä osana.

Yhteistä kiinnostusta asettaa EU-politiikallemme reunaehtoja ei kuitenkaan näytä olevan päättäjiemme keskuudessa. Suomessa vakuutetaan, että nykyinen linjaus on ainoa mahdollinen. Näin saattaa olla, mutta linjaus edellyttää kansakunnan jatkuvaa ja riittävää tukea. Mikäli ei suomalaisia miellytä esim. verovarojen lisääntyvä yhteiskäyttö euroalueella, voi edessä olla merkittäviäkin poliittisia epävarmuuksia. Suomessakin pelataan siten omaa luottamuspeliä edellyttäen ei vain luottamusta vaan sokeaa luottamusta.

Posted in Kommentit, Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment