Hallitus esittänee eduskunnalle selonteon Suomen pitkän aikavälin EU-tavoitteista ennen kesälomia. Hanke on mitä kannatettavin, ottaen huomioon pitkäaikaisen hiljaisuuden linjausten ympärillä. Komissio ja EKP ovat jo puheenjohtajiensa kautta ilmoittaneet tavoittelevansa hyvin tiivistä raha-, pankki- ja budjettiunionia. Jäsenmaat eivät vielä ole kannattaneet tai hyväksyneet suunnitelmia. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että ne olisivat kauan haudattuina. Ne muodostanevat mallin jonka mukaisesti instituutiot jatkossa kehittävät esityksensä ja toimensa.
Suomen tavoitteita ei kannata esittää oikeudellisina, hallinnollisina tai taloudellisina rajauksina. Euroalue on toistuvasti osoittanut taipumuksia tarvittaessa muuttaa tai kiertää voimassa olevia sopimuksia ja sääntöjä. Nykyinen finanssikriisi johtuu osittain nimenomaan tästä. Sopimukset vaikuttamiskanavista, eri instituutioiden mandaateista tai taloudellisista enimmäisvelvoitteista olisivat pysyvyydeltään ja arvoltaan kyseenalaisia. Muutos- ja kiertämispaine hellittäisivät vasta kun tärkeimmät osapuolet ovat saavuttaneet omat tavoitteensa, jolloin kehitys on saavuttanut tietyn tasapainopisteen.
Tulevasta selonteosta toivoisi vastausta ainakin kolmeen Suomelle oleelliseen kysymykseen: Pystyykö Suomi itse pysyvästi harjoittamaan euroalueella tarpeellista vakauttamispolitiikkaa? Mitkä ovat euroalueen integraatiokehityksen mahdolliset loppupisteet ja mitkä niistä ovat Suomelle hyväksyttäviä? Jos kehitys ei ole Suomen toiveiden mukainen, miten ja milloin pitää kieltäytyä osallistumasta siihen?
Suomen talouspoliittinen kyky
Suomen liikkumavara sekä tiiviimmän euroalueen osana että sen ulkopuolella riippuu kyvystämme kansakuntana ylläpitää vientiämme, pitää velkaantumistamme matalana ja ylläpitää kansalaisten hyvinvointia. Tiiviin euroalueen osana tämä ei enää olisi Suomelle niin oleellista, koska toteutuva yhteisvastuu vähentäisi sekä huonon talouspolitiikan kustannuksia että hyvän talouspolitiikan hyötyjä.
On syytä suhtautua omiin talouspoliittisiin kykyihimme realistisesti. Meillä on viime vuosikymmeninä ollut huono menestys rahoitusolojemme järjestelemisessä. Pankkikriisi 1990-luvulla oli oman talouspolitiikkamme seuraus. Silloinkin haluttiin seurata eurooppalaista mallia. Rahoitusmarkkinat vapautettiin nopeasti ja markka julistettiin vakaaksi. Ymmärtämättä ja ennakoimatta jäi viranomaisilta pankkien ja kansalaisten villitys velkaantua yli sietokykynsä. Suomi liittyi euroon lamasta toipuneena Euroopan hyvän kasvun aikana ja jatkoi uuteen finanssikriisiin saakka velkaantumisensa alentamispolitiikkaa. Kriisin puhkeamisen jälkeen valtion, kuntien ja kotitalouksien velkaantuneisuus on Suomessa kuitenkin jatkuvasti noussut. Viennin kasvu on jäänyt vaatimattomaksi ja tuotantopohja on kaventunut. Edellytykset kansalaisten hyvinvoinnin säilyttämiseen ovat heikentyneet.
Suomen luottokelpoisuus ja yleinen uskottavuus ei ole välittömästi uhattuna. Taloudellinen kehityksemme vie kuitenkin nyt kohti euroalueen kriisimaiden joukkoa. Silti Suomessa näyttää ylivoimaiselta saavuttaa yksimielisyyttä kehitystä kääntävien toimenpiteiden käynnistämisestä. Tällä tavoin emme enää pitkään säilytä vaikutusvaltaa euroalueella tulevasta integraatiomallista riippumatta.
Integraation lopputuloksia
Euroalueen integraation tasapainopisteitä on kaksi. Sopimusten laiminlyönnistä kärsinyt mutta periaatteessa täysin toimiva vaihtoehto on Maastrichtin malli, jonka mukaan jokainen euroalueen jäsenmaa vastaa omasta talouspolitiikastaan, rahoituksestaan ja hyvinvoinnistaan. Euroalueen instituutioiden havittelema vaihtoehto on tiiviimpi yhteistyö jossa käytännössä komissiolla olisi vastuu jäsenmaiden talouspolitiikan ja budjettien muotoutumisesta. Euroopan keskuspankki vastaisi sekä rahapolitiikasta että pankkivalvonnasta. Tähän vaihtoehtoon liittyisi myös Euroopan parlamentin käyttö äänestäjien valitsemana eurovirkamiesten valvojana.
Ensimmäinen vaihtoehto edellyttäisi yksinkertaisesti paluuta Euroopan unionin perussopimuksen edellyttämään tilaan. Jokainen jäsenmaa olisi vastuussa omista veloistaan ja omasta pankkijärjestelmästään. Valtioiden olisi pakko jättää osan veloistaan maksamatta jos niitä olisi otettu/myönnetty liikaa. Jos kriisipankkeja olisi liian monta, olisi vastuuvaltion pakko antaa niiden joutua selvitystilaan. Molemmissa tapauksissa joutuisivat rahoitusta myöntäneet tahot ensi vaiheessa tappioiden kantajiksi. Mahdollisia seurannaisvaikutuksia hoitaisivat niitä kokevat valtiot ja pankit. Euroopan keskuspankki rahoittaisi ainoastaan vakavaraisia pankkeja, arvostaisi jokaisen jäsenmaan velkakirjat markkina-arvoon ja sallisi jäsenmaiden korkotasojen kehittyä yksityisten rahoittajien riskiarvioiden mukaisesti.
Vaihtoehto ei lyhyellä aikavälillä edistäisi integraatiota mutta kylläkin sijoittajanvastuuta, rahoitusmarkkinoiden tervettä toimintaa ja jäsenmaiden omaa vastuunkantoa. Ongelmat hoidettaisiin siellä missä ne syntyvätkin.
Toinen vaihtoehto perustuisi merkittävästi tiiviimpään integraatioon. Sen esiasteet ovat jo toteutuneet tai toteutumassa. Euroalueella on alusta saakka käytetty finanssikriisiä lisäintegraation edistämiseksi. Sen takia jäsenmaiden velkojen yhteisvastuusta on tullut oleellinen osa kriisintorjuntaa. Velkojen yhteisvastuu johtaa lisäintegraatioon koska syntyy tarve yhteisesti valvoa ja ohjeistaa myös valtioiden lainarahan tarvetta eli budjettien tasapainoa. Tätä kautta vaatimus yhteisvastuusta voi helposti laajentua talouspolitiikan niihin osiin jotka oleellisesti vaikuttavat budjettiin. Tähän voivat kuulua kasvupolitiikka (ml. yritysverotus ja palkkapolitiikka), terveys- ja sosiaalipolitiikka, työmarkkinapolitiikka ja eläkekysymykset.
Kannattaa muistaa, että kriisimaiden kanssa sovitut ohjelmat ovat olleet hyvin yksityiskohtaisia yllä mainittujen talouspolitiikan osa-alueiden suhteen. On varsin todennäköistä, että jossain vaiheessa todetaan tarpeelliseksi sopia niistä euroalueella kaikkia maita sitovasti, jotta tulevaa ylivelkaantumista muiden jäsenmaiden kustannuksella voitaisiin estää. Siihen viittaavat myös komission ja EKP:n pääjohtajien puheet integraation jatkosuunnitelmista. On ilmeistä, että eduskunnan todellinen vaikutusvalta budjettiasioissa sen jälkeen olisi yhtä muodollinen kuin se jo on monissa lakiasioissa.
Se ei kuitenkaan riittäne tiukemman integraation vaihtoehdossa. Edelleen olisi nimittäin mahdollista, että jäsenmaan hallitus tai parlamentti yksinkertaisesti kieltäytyisi noudattamasta annettuja ohjeita/neuvoja. Tämän estämiseksi olisi jossain vaiheessa tarpeen varmistaa yhteisten pakkokeinojen olemassaoloa (poliisi, tuomioistuimet, armeija). Tämä integraatiovaihe olisi todennäköisesti edessä vasta sen jälkeen, kun muuhun keskusjohtoisuuteen on ehditty tottua eri maissa.
Vaihtoehto edistäisi integraatiota, muttei sijoittajanvastuuta, rahoitusmarkkinoiden tervettä toimintaa eikä jäsenmaiden vastuunkantoa. Ongelmia hoidettaisiin keskitetysti eikä siellä missä ne syntyvät ja tämän takia olisi rakennettava uusia valvonta- ja päätöksentekomekanismeja. Vaihtoehdon yksityiskohdat ovat vaikeita ennakoida paitsi siltä osin, että ne eivät perustuisi pohjoismaalaiseen hallinto- tai yhteiskuntajärjestelmään. Lisäintegraatio eristäisi Suomea vähitellen muiden pohjoismaiden kehityksestä.
Mielestäni näiden kahden vaihtoehdon välillä on viime kädessä vain tilapäisiä väliratkaisuja. Yhteispäätökset vaativat etenkin rahoitusta myöntävien taholta lisää valvontaa ja varmuutta mikä johtaa uusiin yhteistoimintaa edellyttäviin ratkaisuihin. Toivottavaa olisi siksi, että odotettavissa oleva hallituksen selonteko ottaisi huomioon tämän integraation sisäisen dynamiikan siitä huolimatta, ettei siitä ole olemassa muodollisia esityksiä.
Entä jos Suomen toiveet eivät toteudu?
Euroalueen tulevaisuudesta päättävät suuret euromaat eikä Suomi. Suomalaiset saavat mielellään istua siinä pöydässä jossa päätökset tehdään, mutta suuriin päätöksiin ei ole juurikaan vaikuttamista. Suuret päätökset ovat ne, jotka koskevat isojen maiden tärkeiksi kokemia etuja. Suuria päätöksiä valmistelevat komissiossa ja EKP:ssä suurten maiden ajattelutapaa ja tarpeita ymmärtävät virkamiehet. Hyvin kasvatetut virkamiehet kuuntelevat myös pieniä maita ja ehkä sallivat niille muutoksia suuriin päätöksiin edellyttäen, ettei suurten maiden etuja aseteta kyseenalaisiksi.
Suomella ei ole paljon sanottavaa siitä, mikä yllä mainituista integraation vaihtoehdoista lopuksi toteutuu. Suomalaisten käsitys ”reilusta” tai ”oikeudenmukaisesta” integraatiosta on sisäisessä keskustelussamme käyttökelpoinen mutta joko outo, käsittämätön tai yhdentekevä muiden euroalueen jäsenmaiden kannalta. Suomi voi yksinkertaisesti vain päättää joko osallistua tai olla osallistumatta siihen integraatiomalliin josta etenkin Keski- ja Etelä-Euroopan suuret maat keskenään sopivat.
Suomi, toisin kuin monet muut euromaat, pitää kiinni sopimuksista ja säännöistä. Tästä syystä olisi tärkeää, että Suomen kanta integraatiomalliin selviäisi mahdollisimman nopeasti ja selkeästi. Olisi tuskallista, jos ehdittäisiin solmia sitovia sopimuksia jotka aikaa myöten johtaisivat sellaiseen integraatiovaihtoehtoon jota suomalaiset eivät pysty hyväksymään. Olisi parempi, että yritettäisiin estää tämä mahdollisimman aikaisin.
Jos Suomi ei haluaisi olla osana uudesta euroalueen synnyttämästä liittovaltiosta, tämä ei välttämättä edellytä luopumista eurosta valuuttana. Voisimme hyvin jatkaa euron käyttöä siitä huolimatta, ettemme ole uuden liittovaltion osana. Edellytyksinä on tietenkin, että euroalueen viranomaiset sen hyväksymme ja että hoidamme talouspolitiikkamme hyvin.
Onko realistista, että Suomi päättäisi viime kädessä kulkea omaa tietään, muiden pohjoismaiden kanssa itsemääräämisoikeutensa säilyttäen mutta euro valuuttanaan? Se ei ole tämän kirjoituksen vaan poliittisten päättäjiemme ja kaikkien kansalaisten asia arvioida. Euro on poliittinen hanke jonka tarkoitusperistä talous on vain yksi osa. Päätöksiä tehtäessä on kuitenkin syytä soveltaa inhorealismia eikä sinisilmäisyyttä kuten liian usein aikaisemmin on ollut tapana Suomen rahajärjestelmää koskevissa asioissa.
