Suomessa käydään nyt, jälkijättöisesti, käsiksi siihen mihin olisi pitänyt ryhtyä viimeistään heti euroon liittymisen jälkeen. Jollei tässä nyt onnistuta on edessä joko pitkään laskeva elintaso tai pakonomainen ero euroalueelta.
Sotien jälkeen Suomen talouden tasapainottuminen edellytti toistuvia devalvaatioita. Tämä oli hinta sille, ettei työmarkkinoilla pystytty sopimaan vientikykyä ylläpitävästä kustannuskehityksestä. Parempi tuottavuuskehitys (parempi tekniikka, taidokkaampi myynti, enemmän innovaatioita, pystyvämpi yritysjohto) olisi osaltaan vähentänyt kustannuspaineita. Tämä olisi kuitenkin näkynyt kilpailukyvyssä vain jos sopimisen kyky työmarkkinoilla samalla olisi jostain syystä parantunut.
Suomi liitettiin talouspoliittisesti vammaisena euroon. Hyvässä muistissa oli epäonnistunut kansallinen kokeilu kiinteän valuutan kanssa. Pyrkimys sisäisen devalvaation aikaansaamiseksi ei ollut johtanut mihinkään. Lisäksi äsken koettu pankkikriisi antoi osviitan niistä ongelmista jotka voivat pahimmillaan seurata suuresta velkaantumisesta kiinteäksi uskotussa valuutassa. Päätös liittyä euroon tehtiin käytännössä välittämättä Suomen omista huonoista kokemuksista kiinteästä valuuttakurssista.
Päätöksen voi ymmärtää vain siten, että odotettiin eurojäsenyyden opettavan suomalaisille tapoja. Siirtämällä päätös valuuttakurssista ulkopuolisille pakotettaisiin työmarkkinoiden osapuolet maltillisiin, vientikykyä ylläpitäviin ratkaisuihin. Ylisuuret kustannuksethan kostautuisivat vähitellen laskevana kannattavuutena ja nousevana työttömyytenä. Samalla vahvistuisi Suomen taloudellinen ja etenkin poliittinen kytkentä länteen (”EU:n kaikkiin ytimiin”) peruuttamattomalla rahoitusjärjestelmän integraatiolla.
Näin ymmärrettynä on Suomen tämänhetkinen tilanne juuri sitä mitä aikanaan ennakoitiin ja ehkä toivottiinkin. Heikkoa vientiä ei enää voida edistää devalvoimalla vaan ainoastaan kotimaisia kustannuksia alentamalla (alkaen työkustannuksista). Kriisiksi nykyinen tilanne kehittyi koska valtionvelkaa ei luottokelpoisuutta vaarantamatta voida kovin korkeaksi kasvattaa. Ratkaisua hidastaa nykyisen hallituksen innokkuus tukea yritysten kannattavuutta mikä vähentää yrityspuolen tarvetta sopia ammattiliittojen kanssa kestävästä kustannusalennuksesta. Huolestuttavaa onkin ilmeinen vaikeus saada aikaan eurojäsenyyden edellyttämää sopuratkaisua.
Mitä aikanaan ei selvästikään osattu ennakoida on nykyinen euroalueen alennustila. Euron alkutaival käytettiinkin useissa maissa rahoitusriskien, kysynnän ja velkojen kasvattamiseen eikä talouksien tasapainottamiseen. Tästä voimaa saanutta finanssikriisiä ei kuitenkaan hyödynnetty jäsenmaiden heikkouksien karsimiseen. Sen sijaan euroalueen päättäjät korostivatkin yhteisvastuuta, lisäintegraatiota ja sopeutustarpeen siirtämistä velkaantumalla alhaisin koroin. Lyhyen aikavälin tulonmenetyksiä vältettiin siten pitempiaikaisen alhaisen kasvun hinnalla. Suomi ei ole voinut eikä voi euroalueen talouspolitiikalle käytännössä mitään.
On syytä toivoa työmarkkinaosapuolille kykyä ja halua keskenään sopia yrityskohtaisten työehtojen määräytymisestä. Yksi edellytys tälle on ettei hallitusta nähtäisiin minkään osapuolen edustajana tai takuumiehenä. Muussa tapauksessa vaikeutuvat sekä käynnissä olevat että tulevat keskustelut. Kaikkien osapuolten kaannattaa muistaa, että hallituksilla on tapa aina silloin tällöin vaihtua.
On ehkä hyvä miettiä devalvaatiosyklejä laajemmin. Olivatko Ruotsin kokemukset jollain oleellisella tavalla erilaisia. On hyvä myös miettiä onko nykyinen euro millään tavalla realistinen järjestely. Voiko euroalue todella toimia pienemmillä fiskaalisilla tulonsiirroilla kuin USA, löytyykö jostain rahapolitiikan korvaava säätömekanismi. Ei ainakaan sen tyyppisellä inflaatiotavoitteella mitä EKP nyt pyörittää. Ehkäpä ihmiset jossain vaiheessa rupeavat miettimään olisiko heidän henkilökohtaisesti parempi elää lapsineen siellä ytimissä.
En ole Ruotsin olojen ymmärtämiseen erikoistunut mutta muutama ajatus silti:
Eräs ymmärtääkseni oleellinen ero Suomen ja Ruotsin välillä on ollut ja on työmarkkinajärjestöjen yhteinen valmius huomioida ulkomaankauppaa käyvien yritysten toimintaedellytyksiä. Vaikka Suomessakin esiintyy halua edistää koko kansakunnan etuja näyttää luottamus työmarkkinaosapuolten välillä täällä mielestäni heikommalta. Puuttuva (historiasta kumpuava?) usko siihen, että hyödyt ja haitat aikaa myöten tasataan “oikeudenmukaisesti” voi olla eräs syy siihen, että Suomen devalvaatiosykli aikanaan oli tiheämpi kuin Ruotsin. Euroon kuuluminen saattaa edelleen heikentää sopimisen halua jos koetaan, että integraatio tarjoaa itselleen välineitä välttää kotimaisia sopeutuspaineita.
Kyllä Ruotsin työmarkkinajärjestelmä tosiaan näyttäisi allokoivan resursseja järkevämmin. Siitä huolimatta samat supersyklit olivat nähtävissä Ruotissakin. Se on kiinteän valuuttakurssin kirous. Tähän kun lisätään korporatiiviset työmarkkinat niin soppahan on melkein valmis.
Mikään työmarkkinoihin liittyvä ei kuitenkaan millään tavalla vähennä keskuspankin vastuuta tarjota nominaalista vakautta. Viimeaikoina Ruotsissa Riksbank on laiminlyönyt tehtävänsä ja generoinut talouteen 60000 ylimääräistä työtöntä. Ei ole mitään mitä työmarkkinat voivat silloin tehdå.
Ennen euroaikaa kaikki uskoivat, että Suomi on menossa jonnekin ja Suomeen investoiminen on järkevää. Nyt kukaan ei tiedä minne Suomi on menossa. Ihmiset eivät ymmärrä mikä on sisäinen devalvaatio ja miksi Sipilän hallitus sellaista puuhaa. Sijoittajat ovat puolestaan epävarmoja siitä saako hallitus mitään aikaan ja miten ihmiset reagoivat seuraavissa vaaleissa. En myöskään usko sijoittajien olevna varmoja mitä tuleva euroimperiumi tekee koillissaarekkeelleen, jos sinne mennään.