Suomessa nahistellaan parhaillaan siitä, tulisiko viranomaisten voida sallia ydinaseiden tuontia maahan ja miten helpoksi se pitää tehdä. Kiista käydään tilanteessa, jossa pelätään käynnissä olevien kriisien (Ukraina, Iran) voivan eskaloitua kohti jopa ydinaseiden käyttöä.
Kannattajat uskovat, että korotettu valmius ydinaseen käytöstä estää tai ainakin myöhentää mahdollista hyökkäystä maahamme. Vastustajat taas katsovat, että suurempi valmius päinvastoin lisää riskiä ennakoivasta iskusta ja sitä todennäköisemmin mitä uskottavampi uhka on.
Molemmat väittämät ovat totta, koska kyseessä on lähinnä mahdollisen ennakoivan iskun ajankohta. Venäjä tai muu vastustaja ei missään tapauksessa sallisi ydiniskua itseensä Suomen alueelta ja suorittaisi suomalaisiin ennakkohyökkäyksen omien odotustensa perusteella. Suomi ei kuitenkaan juuri miltään osin päättäisi liittolaistemme ydinaseiden käyttökynnyksestä. Korkeintaan voimme vaikuttaa odotuksiin siitä, kuinka nopeasti ja helposti liittolainen voisi käynnistää ydinaseen laukaisun alueeltamme.
Jos vain ydinasevaltio itse päättää aseen käytöstä, on hieman vaikeaa kuvitella miten aseen sijoitus Suomeen voisi parantaa maamme turvallisuutta. Selvin tällainen tilanne olisi se, jossa ainoastaan Suomi olisi hyökkäyksen kohteena niin kuin talvisodan tapauksessa. Turvallisuuden kasvu olisi tällöinkin varmaa vain, jos hyökkääjä uskoisi liittolaisemme olevan valmis laajempaan ja menestykselliseen sotaan Suomen puolustamiseksi. Tällaisen olettamuksen epärealistisuutta ovat viimeksi joutuneet todistamaan useat Yhdysvaltain tukemat maat Lähi-Idässä.
Liittolainen sijoittaisi ydinaseita Suomeen etenkin omien tavoitteidensa edistämiseksi. Nämä tavoitteet eivät kuitenkaan välttämättä aina olisi Suomellekin eduksi. Suomen varustautumista saatetaan päinvastoin esim. käyttää painostuskeinona muualla olevassa kriisissä. On epätodennäköistä, että tämä aina tai edes yleensä lisäisi myös Suomen turvallisuutta.
Käynnissä olevat kriisit Lähi-Idässä ja varsinkin Ukrainassa ovat todennäköisesti alentaneet kynnystä torjua ydinaseuhkaa Suomen alueelta myös ennalta. Tämä johtuu siitä, että useat maat (Yhdysvallat, Venäjä, Israel, Iran, Ukraina) kokevat kriisien liittyvän niiden elintärkeisiin etuihin ja jopa olemassaoloon.
Useat tarkkailijat ovat huomauttaneet, että länsiliittouman pitkän aikavälin tavoite olisi Venäjän johdon vaihtaminen ja jopa maan jakaminen osiin (esim. EU:n nk. ulkoministeri Kallas). Toisaalta Ukrainan ja/tai Iranin sotien häviäminen voisi voimakkaasti vähentää uskoa Yhdysvaltain aseelliseen ja taloudelliseen voimaan. Myös Israelin tulevaisuus voisi tällöin olla vaarassa. On siis useita ydinasevaltioita jotka voivat katsoa käyvänsä nyt sotaa olemassaolonsa tai tulevaisuutensa puolesta. Sellaisten tavoitteiden edessä Suomen edut ovat osapuolille jokseenkin yhdentekeviä.
Voisi olettaa, että riski kriisien eskaloitumisesta kasvaa, kun valtioiden olemassaolo ja niiden aseellinen uskottavuus asetetaan kyseenalaiseksi. Tämä tekee ydinaseiden sallimisen Suomen maaperällä meille vaarallisemmaksi kuin vielä muutama vuosi sitten. Entistäkin tärkeämpää olisi siksi tehdä tällainen toimi uskottavasti vaikeaksi. Asiaa tulisi siten selventää toteamalla, mieluiten lainsäädännöllä, ettei Suomi missään tilanteessa sallisi ydinaseita alueelleen.
Suomen hallitusten ja johtoportaan linjauksiin kuuluu ainakin viime vuosikymmeninä voimakas pyrkimys sopeuttaa maamme politiikkaa EU:n ja nyt myös Naton tavoitteiden ja ohjelmien mukaiseksi. Monen mielestä tämä ilmeisesti takaisi sen, ettei Suomi koskaan jäisi yksin aseellisen kriisin sattuessa. Tämä uskomus näyttäisi perustuvan toiveajatteluun varsinkin nykyisessä maailmantilanteessa. Varsinkin virheellisenä tämä sitkeä pyrkimys pitää ottaa huomioon kun päätetään miten suhtautua ydinaseiden olemassaoloon Suomen maaperällä.
Vain lain määräys estäisi hallituksen nopean ja jopa puoluekohtaisen taipumisen ulkomailta tulevaan pyyntöön säilyttää ydinaseita Suomen maaperällä. Poliittiset lausumat ja sitoumukset eivät ole tässä asiassa kotimaassa tai ulkomailla uskottavia kun lähtökohta käytännössä on tärkeiden poliittisten ratkaisujen ulkoistaminen liittoumille.