Niin kuin yleisesti tiedetään on Italian hallitus toistuvasti ilmoittanut, että se aikoo käyttää enemmän varoja talouden elvyttämiseksi kuin EU sallisi. Samalla se on myös ilmoittanut, ettei maa aio eikä halua erota eurosta. Tämä on mahdollista vain, jos EKP suostuu jatkamaan Italian(kin) valtion budjettialijäämän rahoittamista matalalla korolla. Tämä taas edellyttänee sellaista yhteisymmärrystä Italian ja muiden jäsenmaiden välillä joka sallii EKP:n kertovan itselleen ja muille, että Italian talous aiotaan lähiaikoina kohentaa ja tervehdyttää.
On ehkä tarpeetonta toistaa miksi EKP:n rahoitus on Italialle niin tärkeä (numerotiedot tästä). Italian valtion velka on noin 132 prosenttia BKT:sta (pyöreästi 2500 miljardia euroa) josta ehkä kuudesosa pitää rahoittaa uudelleen vuosittain. Italialaiset itse ovat ostaneet yli kaksi kolmasosaa velasta. Varsinkin italialaiset pankit ovat viimeisten kymmenen vuoden aikana sijoittaneet ahkerasti valtion velkapapereihin. Valtion papereiden arvo on siten tärkeä sekä kotitalouksien varallisuudelle että maan heikon pankkijärjestelmän vakaudelle. Koron nousu markkinoilla kasvattaisi valtion budjettialijäämää ja vähentäisi olemassa olevien valtionpapereiden arvoa.
Euroalue voi periaatteessa valita kolme tapaa kohdata jäsenmaan rahoituskriisi. Se voi antaa ehdollista rahallista tukea toivoen, että jäsenmaa ryhtyy pysyviin toimenpiteisiin rahoitustarpeensa rajoittamiseksi. Jos toive ei toteudu, on kyse käytännössä tulonsiirrosta (Kreikka). Se voi jättää ongelmat jäsenmaalle itselleen ratkaistaviksi ja vain varmistaa, etteivät oleelliset palvelut maassa kärsi (terveydenhuolto, ruokahuolto). Muut jäsenmaat pyritään suojaamaan seurannaisvaikutuksilta (paluu Maastricht-sopimukseen). Ja se voi suostua ongelmamaan eroon euroalueelta, jolloin maa ainakin määräajaksi selvittää rahoitus- ja velkatilanteensa uudella omalla valuutalla (euroero). Italian tapauksessa euroalueen jo hankkimat velkakirjat sekä Target 2 – velat jäävät tällöin saamatta takaisin euromääräisinä.
Italia eroaa Kreikasta lähinnä siinä, että maa on kyllin suuri ollakseen taloudellinen ja poliittinen uhka muille euroalueen jäsenmaille. Se myös merkitsee, että Italia voi uhata erolla jolleivät euroalueen tukiehdot ole riittävän pehmeät.
Italian heikon talous- ja tuottavuuskehityksen vuoksi on hyvin epätodennäköistä, että sen velkaantuneisuus alenisi pitkään aikaan. Sen takia on alettu puhua siitä, että eräs edellytys mahdolliselle rahoitustuelle olisi velkaleikkaus joka varmistaisi maan kykyä maksaa takaisin uudet lainat. Käytännössä tämä merkitsisi italialaisten valtionpapereiden omistajien varallisuuden leikkausta euroalueen avun ehtona. Kotitalouksien varallisuutta vähentäisivät edelleen velkaleikkauksesta johtuvat pankkien alasajot. Päälle tulisi vielä muita ns. rakenteellisia uudistuksia, jotka tekisivät monen italialaisen kotitalouden arjen lähivuosina vaikeaksi. Vaikuttaa hieman epäuskottavalta, että Italia saisi edes EKP:n painostuksella hallituksen joka tällaiseen suostuisi.
Jos euroalueen jäsen jätetään itse selviytymään rahoitusongelmista on edessä väistämättä nopea sisäinen devalvaatio (etenkin palkkojen ja valtion menojen leikkaus). Tästä syntyy ainakin lyhyellä aikavälillä matalasuhdanne joka lisää työttömyyttä, hidastaa kasvua ja vähentää kansalaisten varallisuutta. Samalla tämän ja lähivuosien politiikan pitää olla niin vahvasti poliittisesti tuettu, että yksityiset rahoittajat alkavat luottaa maan selviämiseen maksukykyiseksi. Maan ja sen kansalaisten pitää siis olla erittäin vakuuttuneita euroalueen pidemmän aikavälin yleisestä siunauksellisuudesta. Näin selvää sitoutumista euroalueeseen ei nykyisellään tietääkseni ole havaittavissa.
Ongelmamaalle helpoin tie takaisin maksukykyisyyteen on, paitsi lepsu euroalueen sisäinen tulonsiirtojärjestelmä, eroaminen euroalueelta ainakin määräajaksi. Tällöin otetaan käyttöön oma uusi valuutta jolla maksetaan mahdollisimman suuri osa vanhoja velkoja pois. Suuri osa kotimaisista saatavista ja veloista voidaan muuttaa uudeksi valuutaksi, jolloin etenkin useimpien kotitalouksien nettovarallisuus jää ennalleen. Euroissa mitattuna elintaso laskee alussa, mutta edellytykset nopeammalle kasvulle paranevat. Etenkin ne ulkomaalaiset (ml. Suomi ainakin EKP:n kautta) jotka ovat uskoneet saavansa takaisinmaksut euroina kantavat vanhasta velasta johtuvat nettotappiot. Kun tilanne on helpottunut maa voi hakea uudestaan euroalueen jäseneksi, ehkä uutta vastaavanlaista kehityskaarta varten.
Italian tapauksessa uskoisin muiden euroalueen jäsenmaiden saavan valita käytännössä vähään velvoittavan rahoitusavun ja maan euroeron välillä. Rahoittajien lyhyen aikavälin etu on nopea ja kevyellä ehdollisuudella varustettu rahoitusapu, joka ahkeralla julkisuustyöllä pyritään saamaan näyttämään ankaran ehdolliselta. Pitkällä aikavälillä edullisempi olisi järjestelmä, jolla samaa valuuttaa käyttäisivät pysyvästi vain maat joiden taloudet kohtaavat ja reagoivat melko samalla tavalla ulkoisiin muutoksiin.
Jälleen hieno kirjoitus. Aina nämä tulee jaettua eteenpäin, usein saatesanojen kera.
Tässä tämänpäiväiset kommenttini:
Nyberg kirjoittaa otsikolla “Voiko Italiaa pakottaa mihinkään”, ja arvaa, että käytännössä EU-maat joutuvat valitsemaan rahanlahjoittamisen tai Italian euroeron väliltä. Ja että paras ratkaisu olisi, että euroon kuuluisi vain maita, jotka siinä pystyvät pärjäämään.
Omana kommenttina – näin käy, kun a) euro perustettiin, b) euroon otettiin mukaan euroon sopimattomia maita (Saksan hallitus tiesi 90-luvulla Italian olevan sopimaton, vuodetuissa asiakirjoissa asia harvinaisen selvä).
90-luvun alun kriisin myötä olisi jo pitänyt ymmärtää euroalueen perustamisen olevan hyvin ongelmallinen ajatus. Euro perustettiin silti.
Se, että väistämätöntä, eli yhteistakaus- ja tulonsiirtoliittovaltiota TAI euroalueen purkamista, ei aloitettu eurokriisin jälkeen, on puolestaan ymmärrettävää, koska vahingon korjaaminen on hyvin vaikeaa.
Siksi kaikki alkoivat teeskennellä, että ei ole kakka housussa, se on vain pieru, joka haisee, ja se haju menee kohta ohi. Ei mene.
Ongelmia:
1) Eurojäsenyysehdot olivat alunperin vähän huonosti mietitty (hetkellinen matala inflaatio ei ole sama asia kuin kyky selvitä ilman inflaatiota ja devalvaatiota pitemmän aikaa,
2) Jäsenyysehtojen osalta joustettiin aivan liikaa. Mm. Italiaa ja Kreikkaa ei olisi pitänyt ottaa jäseniksi edes poliittisista syistä. Voimme vain arvailla, miksi Kohlin hallitus halusi Italian mukaan, vaikka hallituksen vuodetuista papereista käy ilmi, että Italian sopimattomuus tiedettiin hallituksen sisällä oikein hyvin.
3) Epäsymmetriaa sääntöjen soveltamisessa on, ja vaikka se olisi kiistanalaista, monilla mailla on sellainen olo. Se tarkoittaa, että mailla on poliittinen insentiivi lähteä hakemaan itselleen etua ja esittää vaatimuksia ja kohtuuttomuuksia – “koska muutkin vetävät kotiinpäin”. Epäselvät, monimutkaiset ja “joustavat” säännöt tavallaan ruokkivat siis tätä kotiinpäinvetämistä.
4) Saksa ei ole saanut vuoden 2011 Six Pack-paketin mukaisia makrotalousepävakaus-rangaistuksia vaihtotaseen ylijäämästään, vaikka Saksalle on asiasta huomautettu monta kertaa, ja Saksa on toistuvasti luvannut, että ihan just tehdään asialle jotain.
5) Moraalikatoon ja populismiin euroalueella on monta syytä, joista itse euro, EKP, ja EU:n sääntökehikot, ja epäsymmetrinen kohtelu, eivät ole vähäisimpiä.
Mahtavaa että eläkkeellä sentään virkakunnan terävin kärki uskaltaa kertoa rahvaalle, mistä kana pissii. Jyrki Kataisen “me tienataan lainaamalla Kreikalle” ja Stubbin “joka muuta väittää on pölhöpopulisti” ovat suomalaisten poliitikkojen henkisen pienuuden miltei tarunhohtoisia merkkipaaluja.
Professori Markku Kuisma toteaa, että Suomi ei ole enää itsenäinen valtio
https://yle.fi/uutiset/3-8394860
“Markku Kuisma asettaa tarkastelussaan rinnakkain kaksi ajanjaksoa: Suomi autonomisena suuriruhtinaskuntana osana Venäjän keisarikuntaa 1809–1917 ja Suomi osana Euroopan unionia vuodesta 1995.
Euroopan unioniin liittyminen merkitsi Suomen palaamista vanhaan keisarikunnan aikaiseen rooliinsa – provinssiksi. Molempina ajanjaksoina Suomi oli ja on osa monikansallista ja -valtiollista kokonaisuutta.
– Ehkä sillä erotuksella, että osana Venäjän imperiumia Suomella oli oma raha, oma keskuspankki ja oma lainsäädäntö.”
Enpä 25 vuotta sitten uskonut, mihin akanvirtaan joudutaan kun EU-jäsenyydestä äänestettiin. Meillä ei ole kuin muutama yksittäinen poliitikko, jotka kykenisivät toimimaan kovan paineen alla. Touko Aallon romahdus oli valitettavan kuvaava.
Kannattaa lukea Edwin Linkomiehen muistelmat, joissa hän kuvailee hienosti jatkosodan loppuvaiheen henkistä painetta, joka ylintä johtoa kuritti. Ei näkynyt jyrkiboyta tuoppi kädessä otsa hikisenä selittämässä vaalitappiota “vastuun kantamisesta”.