Helsingin Sanomat (HS) valittaa pääkirjoituksessaan 31.12.2018 Suomen taloudellista epäonnea (tässä). Juuri kun talouskasvumme on päässyt vauhtiin, sitä uhkaa ulkomaisen kysynnän heikentyminen. Ongelmaksi tämän tekee äskeinen kymmenvuotinen lama, jota ei muualla lähimaissa koettu. Sille HS esittää päteviä selityksiä: Nokian romahdus, toistuvat ja laajenevat Venäjää koskevat talouspakotteet, tehoton hallitus ja kilpailukyvyn ongelmat.
Lehti jättää kuitenkin mainitsematta, että Suomi on vapaaehtoisesti luopunut tärkeästä välineestä tällaisten maakohtaisten häiriöiden lieventämiseksi eli omasta valuutasta. Tämä puute on huolestuttava varsinkin koska Suomi viime sodista lähtien on kokenut jatkuvia vaikeuksia säilyttää kilpailukykynsä ulkomaihin verrattuna. Kyse ei ole lyhyen vaan hyvin pitkän ajan ongelmasta johon mielestäni on epärealistista odottaa nopeaa ratkaisua.
Vakaata, tehokasta ja kaikkien osapuolten luottamusta saavuttavaa korjausta tilanteeseen ei kannata odottaa pitkään aikaan. Tämän osoittavat esimerkiksi yleisön voimakkaat mielipiteet ja reaktiot nykyhallituksen valitsemiin lääkkeisiin (kilpailukykysopimus, aktiivimalli). Jos pysyvää ratkaisua ei synny Suomi saa euroalueella tottua olemaan taloudellisesti taantuva rajaseutu pitkine taloudellisine lamoineen, varsinkin kun koulutuksen alasajo vähitellen vaikeuttaa korkean lisäarvon tuotteiden syntyä maassamme.
Suomessa päättäjä- ja vaikuttajatasolle vaihtoehtoja eurolle ei kuitenkaan näytä olevan. Eurosta pidetään siten ilmeisesti kiinni sekä sisä- että ulkopoliittisista eikä talouspoliittisista syistä. Sisäpoliittisesti jäsenyys vahvistaa markkina- ja yrityskeskeistä arvomaailmaa. Ulkopoliittisesti jäsenyys kiinnittää Suomea maan perinteiseen turvasatamaan Saksaan liittolaisineen. Vaikka Suomi pyrkiikin järjestelmään ilman tulonsiirtoja maiden välillä (toiveen virallinen ilmoitus esimerkiksi tässä ), siihenkin ollaan kuitenkin todennäköisesti valmiita suostumaan näiden laajempien etujen turvaamiseksi.
Jokin sellainen selittää sitä, että niin harva ( eräänä poikkeuksena esimerkiksi tässä ) pitää hälyttävänä euroalueella niin tavanmukaisiksi tulleita sääntöjen rikkomuksia ilman sovittuja seuraamuksia (Ranska ja Italia, aikaisemmin Ranska ja Saksa). Päinvastoin, samalle HS:n pääkirjoitussivulle mahtuu vielä Suomen Pankin pääjohtajan kolumni Suomenkin tarpeesta tukea eurojärjestelmän sääntö- ja järjestelmäkehitystä (tässä). Eli halutaan lisää sääntöjä ja velvoitteita joita käytännössä vain pienten jäsenmaiden edellytetään seuraavan ja joista helposti kehittyy uusi tulojen ja varallisuuden siirtokanava.
Uusi vuosi ei valitettavasti lupaa hyvää Suomelle eikä muillekaan maille. Kevyen rahapolitiikan ja korkean riskinottohalun nostamat omaisuusarvot näyttävät jo kääntyneen laskuun. Varsinkin riskipitoisten korkopapereiden liikkeeseenlaskijoille tämä merkitsee koron nousua. Useille maille povataan hiipuvaa talouskasvua mikä merkitsee tulojen ehkä kohtalokasta heikkenemistä heikoille ja ylivelkaisille yrityksille. Mittava yksityisen sektorin velkaantuneisuus merkitsee finanssisektorille tappioita, joita jo raskaasti velkaantunut julkinen sektori ei välttämättä tällä kertaa pysty korvaamaan. Maiden väliset ja sisäiset poliittiset vastakkaisuudet tarjoavat uusia häiriöitä muutenkin heikoille markkinoille.
On ehkä tavallista enemmän syytä toivoa toisillemme hyvää uutta vuotta.
Tässä tarvitsee todellakin toivoa paikoitellen jopa utopistisen hyvää vuotta. Talouskatsauksissa on esitetty asioita; joille EU, saati Suomi, voi oikeastaan yhtään mitään. Esimerkiksi Yhdysvaltain ja Kiinan “taloussota” voi toimia sykäyksenä kohti globaalia lamaa.
Keskuspankit ovat määrätietoisesti kasvattaneet taseitaan vastattuaan finanssi- ja eurokriisiin. Kriisi, joka alunperin muodostui sekin hyvin löyhästä rahapolitiikasta, jolla vastattiin puolestaan teknologiakuplan puhkeamisen tuomaan talouden alavireeseen. Toisin sanoen, keskuspankit ovat vain aina “nokittaneet” rahapoliittista elvytystä estäen toki suuremman kaaoksen, mutta luomalla samalla edellistä suuremman kuplan.
Kaiken lisäksi tulee mainita, että EKP on ollut valitettavasti poissa kartalta pariinkin kertaan. Ensiksi se meni vielä Trichet’n aikakaudella nostamaan korkoja kesken laman. Toiseksi se viivytteli oman QE-ohjelmansa kanssa, mutta se saattoi johtua Saksan poliittisesta paineesta. Toimeen ryhdyttiin vasta, kun euroalue oli silmien edessä repeytymässä silpuksi.
Nyt EKP on taas auttamattoman myöhässä, jos tai kun seuraava taloussokki iskee. Lienee turhan epärealistista ajatella, että Suomen tai euroalueen talous painuisi taantumaan vasta 2030-luvulla. Tuolloin EKP:lla saattaisi olla löysäämisen varaa. Keskuspankit kun ovat modernilla aikakausilla laskeneet korkojaan keskimäärin 4-5 prosenttiyksikköä taantumien kohdalla.
En usko, että näemme niin hurjaa rahapoliittista kokeilua, että EKP laskisi ohjauskorkoaan nykyisestä nollasta prosentista miinus viiteen prosenttiin. Se tekisi silkkoa europankkien tuloksentekomahdollisuuksista.
Sen sijaan EKP:n tulisi joko nostaa kädet pystyyn ja sammuttaa Frankfurtin toimiston valot tai lähteä rahoitusmarkkinoilla yhä määrätietoisempiin ostoihin mihin kuuluisivat valtio-obligaatioiden lisäksi muun muassa yritysten velkakirjojen ja jopa osakkeiden ostoa (SNB:hän on jo yksi yhdysvaltalaisfirmojenkin omistaja.) Oletan, että EKP:n rooli hämärtyisi rutkasti, jos se olisi suuromistajana esimerkiksi Deutsche Bankissa ja/tai Société Généralissa? Puhumattakaan, jos EKP olisikin suurin omistaja teollisella puolella vaikkapa Daimlerissa.
Jos yllä kuvattua – suoraan sanoen – kommunismia ei nähdä tulevassa syöksyssä niin keskuspankkien toimet nousukausina viittaavat selkeästi siihen, että nokitteluprotokollaa seuraamalla se johtaa lopulta kuvattuun tilanteeseen. En ole aivan varma olivatko päättäjät tällaisesta kehityskulusta tietoisia kyhätessään rahapoliittisen liiton ilman fiskaalista liittoa.
Fiskaaliliitto on toki yksi mahdollisuus, mutta sen myyminen kymmenille miljoonille saksalaisille saattaa olla edelleen liian kova pala purtavaksi. Suomalaisilta asiasta tuskin kysytään. Mehän olemme jo pokeritermein sanottuna all-in tässä viritelmässä.
Omastakin mielestäni EKP päätynee valtioiden ja ehkä yritystenkin suoraksi rahoittajaksi jos odotettavissa oleva kriisi on euroalueella laaja. Tällöin perinteisesti tarvitaan sekä lisää valtion rahoitusta ja, tälläkin kertaa, pankkijärjestelmän ainakin epäsuoraa tukemista. Tämä merkitsee itse asiassa varallisuuden siirtoa tuettaville maille muilta. Vaihtoehtoinen kehityskulku on euroalueen pirstoutuminen kun kaikkien euromaiden poliittinen kantti enää kestä yhteisolon ehtoja vaan ne eroavat omaehtoisen politiikan mahdollistamiseksi. EU:n ei tarvitse tästä hajota, mutta kaikki suomalaiset maastamuuttajat eivät välttämättä ole laajassa kriisissä enää yhtä tervetulleita muualle kuin viime vuosina.
Voisinpa jakaa tämän näkemyksen, ettei EU hajoa euroalueen rahoitusriitoihin. Annan sille kuitenkin omissa kaavailuissani mahdollisuuden, sillä niin paljon poliittista pääomaa on käytetty useissa ja toistuvissa EU-johtajien puheenvuoroissa, että EU on toiminut rauhan tuojana Eurooppaan.
Jos minun pitäisi nimetä yksi ja suurin uhkatekijä EU:n eksistenssille niin se olisi ilman muuta yhteisvaluutta euro. En toki ole niin harjaantunut ja kykenevä esittämään valistuneita arvioita siitä, millä mahtavuudella ilmastonmuutos, terrorismi tai massamaahanmuutto voisivat olla EU:n romuttavia tekijöitä.
Poliittinen kriisi noussee Target 2 -saajien maissa, kun poliitikot esittävät vaihtoehtoina olevan joko pysyvä rahoitustuen maksaminen tai euroalueen purku / repeytyminen.
Nordean pääanalyytikko Jan Von Gerich esitti toukokuussa 2018 keskuspankkien itsenäisyyttä koskeneessa seminaarissa melko hyvin sen, mikä poliittinen paine on. Herra Von Gerich kertoi, ettei kukaan EKP:n pääjohtaja halua tulla muistetuksi keskuspankkiirina, joka tuhosi euron.
Ohessa linkki seminaarin annista tekemääni uutiseen:
https://www.suomenuutiset.fi/ekpn-ongelmalliset-toimet-eurokriisin-jalkeen/
Tulevaisuuden tapahtumat ovat väistämättä arvioita ja miksei toiveitakin. Mitä keskuspankkiireihin tulee, ne eivät käytännössä pysty toimimaan riittävän voimakasta poliittista näkemystä vastaan. Jäsenmaan parlamenttihan voi ääritapauksessa sopimuksia, sääntöjä ja lakeja sivuuttaen päättää jättää euroalueen. Sellaista saatetaan tehdä jos kansalaiset ärsyyntyvät riittävän syvällisesti ja laajasti (mikä ei selvästikään ole missään euromaassa tällä hetkellä tapahtumassa). Keskuspankin pääjohtaja voi silloin vain erota (eikä hän tietenkään voi poliittisesti päätettyyn eroon olla syyllinen). Silti se on hänelle epätoivottava tilanne koska hänet on virkaansa nimitetty mm. koska hän palavasti ja aidosti uskoo eurojäsenyyden siunauksellisuuteen.
Suomalaiset ovat fiksuja. Viime vuosina maasta on muuttanut alle 35-vuotiaita paskaduuneista kieltäytyneitä ihmisiä ällistyttävää noin 15.000 henkilön vuosivauhtia. Tilalle hankittiin perheenyhdistämisillä yli 35.000 vuori-insinööriä ja aivokirurgia. https://blogit.iltalehti.fi/pauli-vahtera/2018/12/02/suomen-kansan-vaihtovuodet/
Kun yhtälöön lisätään matala syntyvyys, toisin kuin vaikka Virossa, voidaan reilusti todeta, että nuorten suomalaisten usko tulevaan ei ole enää koetuksella vaan mennyt. https://yle.fi/uutiset/3-10565346
Erilainen ilmastojeesustelu ja vihapuhetta peltipoliiseineen ja syyttämättäjättämispäätöksineen ruokkiva hysteerinen feministinen politiikka kylvää tuhoa. Valtio velkaantuu ja ihmiset pakotetaan Helsinkiin asuntoihin, joiden hinnat hirvittävät.