Suomi on järjestänyt itsensä lähivuosina vaikeasti hallittavaan tilanteeseen. Edessä on kolme tärkeinä pidettyä tavoitetta joita on vaikeaa samanaikaisesti toteuttaa. Turvallisuutta on nopeasti ja kalliilla lisättävä, koska on päätetty olla osapuolena suurvaltojen välisissä kiistoissa. Julkinen velanotto on saatava rajoitettua tilanteessa, jossa maamme edellytykset nopeuttaa tulojen kasvua monen talouden tarkkailijan mielestä ovat vähäiset. Kansalaisten elintaso ja elinolot on samalla turvattava jotta yhteiskuntarauha ja poliittinen vakaus säilyisivät.
On helppoa nähdä miksi nämä tavoitteet ovat vaikeasti yhteensovittavia.
Turvajärjestelyjen lisäys (sotavoimat, poliisi, varautumisjärjestelmät) vaatii merkittävästi resursseja eli rahalla hankittavia tuotteita ja palveluja. Jos velanottoa samalla rajoitetaan, on resurssit otettava vähentämällä muiden alojen rahoitusta (terveys, kulttuuri, koulutus, muut elinkustannukset). Jos tulokasvu on alhainen tai suurvaltasuhteet ovat tulehtuneita tulee tästä uudesta resurssijaosta helposti pysyvä olotila. Kansalaisten aineellista elintasoa on silloin ensin alennettava ja sen jälkeen pidettävä alhaisempana kuin se muuten voisi olla. Resurssien rajallisuus varmistaa, että muut tavoitteet kärsivät jos yhtä tavoitetta korostetaan.
Suomalaisten menot ovat ylittäneet heidän tulonsa melkein yhtäjaksoisesti yli kymmenen vuoden ajan. Merkittävä syy tähän on ollut julkisen sektorin jatkuva alijäämä (hyvä yleiskatsaus tässä) . Rauhaton kansainvälinen tilanne (Gaza, Taiwan, Ukraina) on lisännyt turvallisuuteen liittyvien menojen määrää. Kehitys EU:ssa ja erityisesti äskeinen yllättävä jäsenyys NATO:ssa kasvattavat menoja edelleen. Sotilaallisia velvoitteita on meillä lisätty samalla kun julkisen velanoton ylärajat ovat alkaneet hämärästi näkyä (esim. EU-säännöt, viime vuosina kasvanut korkoero Saksaan katso tässä).
Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että nykyisen hallituksen säästötoimenpiteet kohdistuvat muuhun kuin turvallisuusjärjestelyihin. On tietenkin sallittua pahoitella välineitä ja uskomusten paloa millä vastuulliset tahot tätä nyt tekevät. On kuitenkin ilmeistä, että edellinen hallitus tukijoineen ainakin osittain on luonut edellytykset ja paineet uudelle painotukselle. Pidemmällä aikavälillä on joka tapauksessa löydettävä siedettävä tasapaino kolmen tavoitteen välillä.
Miten voisi kuvitella että tarvittava tasapaino pyritään saavuttamaan?
Tasapainon lisäämisen halvin tapa on yksinkertaisesti muuttaa kansalaisten ajatusmaailmaa käsitteitä kehittämällä. Pyrkimys voisi olla sotilaallisen turvallisuuden nostaminen elintason osaksi etenkin lyhyellä aikavälillä ja nimenomaan alenevan taloudellisen turvallisuuden vastapainoksi. Määrittelemällä sotilaallinen valmius ja luottokelpoisuus entistä tärkeämmiksi osiksi laajasti ymmärrettyä elintasoa voidaan pyrkiä häivyttämään näiden tavoitteiden välistä ristiriitaa (laaja joustava määritelmä kansallisesta turvallisuudesta löytyy tästä). Uskottavuutta tietenkin vähentää oleellisesti se, että elämä Venäjän naapurina ei ole tuottanut turvallisuusongelmia suomalaisille moneen vuosikymmeneen.
Rahoituksen saatavuuden varmistaminen on muiden tavoitteiden täyttämisen edellytys. On mahdollista, ettei velkaantuminen EU:n yhteisrahoituksen muodossa välittömästi heikennä Suomen luottokelpoisuutta. Siinä tapauksessa voisi olla houkuttelevaa sitoutua yhteisvelkaan ja suurempaan EU:n omaan rahoitukseen esim. puolustuksen, sotateollisuuden ja vihreän siirtymisen rahoittamiseksi. Tätä jo ehdotetetaan ja annetaan ymmärtää, että yhteinen velka voi olla edellytys toimien EU-koordinaatioille ja selvillä säännöillä tehokaskin ( esimerkiksi tässä ja tässä).
Samalla Suomi tulisi kuitenkin käytännössä peruuttamattomasti sitoutuneeksi useiden EU-liittovaltion oleellisimpien rakennuspalikoiden pystyttämiseen (yhteinen puolustus, yhteinen sotateollisuus, yhteinen velka- ja finanssipolitiikka). Lisäksi on ainakin kahdesta syystä aihetta epäillä yhteisrahoituksen tehokkuutta. Elpymisrahaston varojen jako on edennyt hitaasti ja siihen liittyy ilmeisesti runsaasti epäselvyyksiä, mikä viittaa sekä komission että eräiden jäsenmaiden vaillinaiseen projektihallintaan. Jää myös selvittämättä miten suuret maat EU:ssa saataisiin pysyvästi luopumaan pyrkimyksestä varmistua siitä, että yhteiset säännöt ja varat käytetään etupäässä niiden kansallisten tavoitteiden edistämiseen. Selvää joka tapauksessa on, että Suomen oma päätösvalta monista omista asioista taas tulisi vähitellen katoamaan.
Tavoitteet voitaisiin myös pyrkiä tasapainottamaan tarkistamalla turvallisuuspolitiikan laajuutta, välineitä ja kustannuksia. Keskeistä olisi arvioida mitkä olisivat nimenomaan Suomeen kohdistuvat suorat uhat ja pyrkiä lieventämään juuri niitä. Jäsenyys EU:ssa ja NATO:ssa asettavat väistämättä rajoituksia Suomen ulko- ja puolustuspolitiikkaan, mutta rajoitukset ovat ymmärtääkseni usein joustavia ja voidaan osittain itse määritellä. Suomen kannattaisi uusien rajoitusten puitteissa edelleen näkyvästi pyrkiä avata kiistojen osapuolten välille keskustelua, itse luopua kärjekkäistä lausunnoista ja välttää toimia jotka jokin osapuoli todennäköisesti pitäisi vihamielisinä. Parhaassa tapauksessa tämä voisi vähitellen vähentää sotilaalliselle turvallisuudelle tarpeellisten resurssien määrää.
Suomen lähivuosien tarve löytää tasapainoa turvallisuuden, resurssipulan ja elintason välillä sattuu vaikean kansainvälisen tilanteen keskelle. Tukemamme länsimainen liitto on parhaillaan suurissa vaikeuksissa. Vaikeudet ovat sekä sotilaallisia (Ukraina, Yemen), taloudellisia (mm. BRICS) että moraalisia (mm. Gaza). Lisää jännitettä tuovat mm. epäilyt tulevasta kansainvälisestä rahoitus- ja talouskriisistä sekä kansalaisten jyrkkenevä eriarvoisuus. Näiden pulmien välttämiseksi tarvittaisiin nyt Suomessa valtiomiehiä/-naisia eikä vain poliitikkoja innokkaine tukijoukkoineen.
Toivotan kaikille lukijoille hyvää ja rauhallista vappua.
Kiitos tästä! Hyvä, että joku sentään kehtaa sanoa, että suurvaltaristiriitoihin mukaan lähteminen on oma valinta, jolla on omat seurauksensa. Muinoin suomenkin rooliksi ajateltu tehtävä idän ja lännen porttina on nyt Nato-maa Turkilla, joka ihmeen ketterästi pelaa vihollisleirien välimaastossa.
Tuntuu, että tietynlainen sokeus sille, mihin rahaa kuluu – ehkä jonkinlainen valtion kulutusjuhla – on sokeuttanut meidät sille, mihin rahaa menee ja mihin ei. Nykyinen hallitus haluaa säästää ja kannustaa töihin vähentämällä etuuksia, mutta valitettavasti valmiiksi pienistä summista säästäminen tuottaa sangen vähän kirstun pohjalle. STM tuottaa erinomaista tilastoaineistoa, jossa esim. täältä (https://thl.fi/tilastot-ja-data/tilastot-aiheittain/sosiaali-ja-terveydenhuollon-resurssit/sosiaaliturvan-menot-ja-rahoitus) löytyy ihan mukava graafi, josta näkyy minne ne rahat oikeasti menevät. Räjänhdysmäinen kasvu on tapahtunut ikääntymisen ja sairaudenhoidon puolella. Esim. työttömyyden kustannukset, joista nyt innolla säästetään, ovat sangen vaatimattomat tässä kokonaisuudessa. Jos halutaan säästää, niin se onnistuu parhaiten vähentämällä sellaista, mihin kuluu valtavasti rahaa. Siellä pienikin säästö tuottaa hedelmää. Mutta mikälie syynä siihen, että äärimmäisen tehottomaan sairaan- ja vanhustenhoitoon ei saada millään mitään uusia näkökulmia, vaan jokainen uudistus kasvattaa kuluja ja heikentää tulosta.
(En jostain syystä näe muiden kommentteja – kokeilin Microsoftin selaimella ja Firefoxilla, olisiko tähän jotain vinkkiä?)
Venäjän ulkoministeriön venäjänkielisessä nootissa Suomen hallitukselle 12.5.2022 todetaan Suomen Nato-jäsenyyden hakemisen reunaehdoista savoksi näin:
“Suomen ilmoittama pyrkimys Natoon liittymisestään rikkoo suoraan Suomen kansainvälisiä oikeudellisia velvoitteita, ensisijaisesti vuoden 1947 Pariisin rauhansopimusta, joka velvoittaa osapuolet olemaan solmimatta liittoutumia tai osallistumatta niitä vastaan suunnattuihin koalitioihin, sekä Venäjän ja Suomen välisen suhteiden perusteella tehty vuoden 1992 sopimus, jossa määrättiin, että osapuolet pidättäytyvät uhkailusta tai voimankäytöstä toisen osapuolen alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan, eivät käytä tai salli alueensa käyttöä aseellinen hyökkäys toista osapuolta vastaan.”
Venäjä ei ole koskaan hyväksynyt Suomen valtion osalta mitään yksipuolisia sopimusmuutoksia Pariisin rauhansopimukseen, kuten Suomessa väitetään virallisilta tahoilta rauhansopimukseen tehdyn. Neuvostoliiton vastaus 6.11.1990 Suomelle merkitsi vain tiedoksi sopimustilanteen ja Suomen hallituksen yksipuolinen, eduskunnallta salattu, muutoshalu ei johtanut mihinkään.
Myös Suomen valtioneuvoston pöytäkirja 21.9.1990 liite yksi toteaa, ettei Suomen harjoittaman turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusteita muuteta. Elikkä Suomi pysyy puolueettomana valtiona. Pariisin rauhansopimuksessa toisen luvussa on maininta miten vuoden 1940 ja 1944 Neuvostoliiton ja Suomen keskinäiset rauhansopimukset osaksi Pariisin rauhansopimusta: Suomi ei voi liittyä liittoumiin tai koalitioihin tai hankkia Yhdysvalloista hyökkäyspommittajia Uralin kantaman risteilyohjuksineen tai taisteluhelikoptereita tai laivaston ohjusjärjestelmiä tai sukellusveneitä.
Pariisin rauhansopimuksen mukaan Suomessa ei voi olla toisen valtion sotajoukkoja kalustoineen. Vain Suomen oma armeija ja rajavartiolaitos yhteensä enintään 34 000 sotiaalla.
Pariisin rauhansopimuksen purkamisartikla nro 22 puolestaan määrittelee, miten allekirjoittajavaltio voi sopimuksen purkaa; kaikkien allekirjoittajavaltioiden ollessa koolla tai Suomen ja YK:n turvallisuusneuvoston välisellä sopimuksella. Suomi ei siis voi yksipuolisesti omalla julistuksellaan purkaa Pariisin rauhansopimusta.
Suomen hallituksen lakiesitys Natoon liittymisen kohdalla jättää valtiorikollisesti käsittelemättä vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen ja valtiosopimusta Venäjän federation kanssa vuodelta 1992.
Pariisin rauhansopimuksen kakkoskohta kieltää Suomelta liittoutumisen ja koaliition. Naapuruussopimus vuodelta 1992 Venäjän federation kanssa ei salli vieraita joukkoja Suomeen. Hallituksen Nato-lakiesitys on selvästi ristiriidassa kansainvälisten sopimustemme kanssa ja kansainvälisen oikeuden kanssa.
Viime kädessä kansainvälinen oikeus sääntelee valtioiden välisiä suhteita. Sitä valvoo Haagissa YKn kansainvälinen tuomioistuin. YKn jäsenvaltiot ovat sitoutuneet noudattamaan oman riitatuomioistuimensa ratkaisuja. Haagin tuomioistuin on luonut jo 70 vuotta pohjan vakaalle kansainväliselle järjestykselle ja vahvan perustan valtioiden keskinäiselle kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle.
Martti Pelho
Kuopion käräjäoikeuden lautamies virkarikosjutuissa 1993-97
Saundersfoot
Cymru (Wales)
“Jää myös selvittämättä miten suuret maat EU:ssa saataisiin pysyvästi luopumaan pyrkimyksestä varmistua siitä, että yhteiset säännöt ja varat käytetään etupäässä niiden kansallisten tavoitteiden edistämiseen.”
Tässä on koko lailla EU puudelin ydin. Ja nykyisessä tavassa sopia asioista demokraattisesti valitsemattomassa komissiossa yli parlamentin, ja parlamentissakin suurten jäsenmaiden pienet polkevalla mahdilla, ei muutokseen ole minkäänlaisia reaalisia mahdollisuuksia. Mikä siis vaihtoehdoksi? En näe muuta tietä ulos tästä maksuorjuudesta kuin EU eron. Voi se jonkin aikaa kirpaista, mutta esimerkiksi typerien asetusten ja direktiivien noudattaminen vain oman harkinnan mukaan, vapautuminen senkin seitsemän rahasto- ym lypsyistä rikkaiden hyväksi, ja oma valuutta, jonka avulla sopeutua suhdanteisiin, olisivat ajan mittaan kyllä kipuilun väärtejä.
Vaikka tämä olisi kuinka totta tahansa on se, kuten varmaan itsekin tiedät, nykytilanteessa epärealistista. Pitää sen takia miettiä mitä tehdä EU:n jäsenenä. Ainoa vaihtoehto jonka itse näen on, että Suomi yhdessä samanmielisten kanssa pyrkii estämään yhteisrahoitusta ja tulonsiirtoja edellyttäviä hankkeita. Valitettavasti Suomessa on kuitenkin runsaasti poliitikkoja jotka korostavat “hyvän oppilaan” edullisuutta pidemmällä aikavälillä. Ja on tietenkin myös tulonsiirtojen ja liittovaltion kannattajia. Tähän tepsivät todennäköisesti vain valistus (vrt. elpymisrahastokeskustelu) ja äänestys.