EKP:n entisen pääjohtajan ja Italian entisen pääministerin Mario Draghin tuottama pitkä raportti on äsken julkaistu (ensimmäinen osa tässä). Sillä on useita tavoitteita mutta tärkein niistä on, että EU:n tulisi vähitellen nostaa itsensä tasavertaiseksi taloudelliseksi ja poliittiseksi kilpailijaksi Kiinan ja USA:n kanssa.
Keskeisinä ongelmina jotka estävät tämän unelman toteuttamista nähdään alhaiset investoinnit ja tuottavuuskasvu, kallis energia ja koulutetun työvoiman puute. Pääasiallisina lääkkeinä esitetään mm. uusi ja keskitetty teollisuus- ja kauppapolitiikka, paljon laajempi ja ohjeistetumpi investointitoiminta, liittovaltiolle tarpeelliset EU-sääntelyn muutokset sekä, ilmeisesti suurten muutosten hallitsemiseksi, yhteenkuuluvuutta korostavat toimet. EU:n toiminnan tulisi noudatta muiden suurten valtioiden toimintaa ja toimintatapaa jotta se voisi onnistuneesti kilpailla niiden kanssa.
Tarvittava teollisuus- ja kauppapolitiikka on toteutettava erittäin taitavasti jotta myös EU:n tuotantokustannuksia nostavat tavoitteet (etenkin energiasiirtymä, päästötavoitteet) voisivat samanaikaisesti täyttyä. Raportin mukaan tämä voitaisiin saavuttaa soveltamalla eri tuotantosektoreihin erilaista investointi- ja tukisääntelyä. Riippuvuutta ulkomaisista toimijoista (etenkin elektroniikka- ja aseteollisuudessa) voisi vähentää lisäämällä ja keskittämällä EU:n omaa tuotantoa vaikka se johtaisikin tehokkuuden vähenemiseen. Etenkin aseteollisuudessa olisi tuotanto yhtenäistettävä ja tarvittaessa keskitettävä.
Raportissa arvioidaan, että tällainen ohjelma vaatisi EU:ssa tapahtuvan investointitoiminnan pysyvää kasvua noin viidellä prosentilla BKT:sta eli alussakin 800 mrd euroa vuodessa, suurin osa yksityisen sektorin toimesta. Julkisen osan rahoittaminen vaatisi yhteisvelkaa ja/tai lisää EU:n veroluontoisia tuloja. Ehdotuksia tästä sekä pankki- ja pääomamarkkinaunionien toteuttamisesta on siten odotettavissa ensi vuodesta alkaen. Samalla käynnistynee keskustelu siitä, miten tuettavia hankkeita ja jopa yrityksiä löydetään ja kuka sen tekee.
Ehdotettu ohjelma vaatisi onnistuakseen yhtenevät tavoitteet ja kiinteää yhteistyötä yritysten ja julkisen sektorin välillä. Vapaat markkinat tuskin pystyisivät täyttämään näin monta poliittisesti asetettua tavoitetta, varsinkin kun ne osittain ovat utuisia, keskenään ristiriitaisia ja välttämättä ajoittain muuttuvia. Odotettavissa olisivat siten julkisen ja yksityisen sektorin yhdessä suunnittelemat ja toteutettavat kehityshankkeet.
Paluu ohjeistettuun teollistamispolitiikkaan vaatisi käytännössä osapuolilta pitkää sitoutumista yhteistyöhön. Tähän pystyvät etenkin suuret yritykset jotka tukensa vastineeksi voisivat toivoa teollisuuspolitiikan huomioivan nimenomaan niiden asemaa, tarpeita ja toivomuksia. Raportti näyttää käytännössä edellyttävän eräänlaista valtion ja suurten yritysten välistä liittoa, nyt koko EU:n eikä vain yksittäisen kansallisvaltion hyväksi kuten aikanaan.
Raportti avaa varmasti myös pinnan alla virkeänä elävän keskustelun EU:n päätöksenteosta. Teollisuuspolitiikan keskittyminen ja tehokkuus korostavat karsintaa eri jäsenmaissa tapahtuvien investointi- ja rakennehankkeiden kesken. Siirtyminen enemmistöpäätöksiin ja nykyisen veto-oikeuden kumoaminen mahdollistaisivat nopean muttei välttämättä laadukkaan tai tasapuolisen päätöksenteon. Selvimmin se edistäisi etenkin pienten maiden eräiden teollisten lippulaivojen nykyistä häiriöttömämmän alasajon. Se myös auttaisi kestämään mahdollista tulevaa tyytymättömyyttä yhteisten rahoitustukien ja -vastuiden jaosta (vrt. elvytyspaketti Suomen osalta).
Esitettyjen toimien toteuttaminen kokonaisuudessaan edellyttäisi siten suurta ja pysyvää yksimielisyyttä jäsenmaiden kesken. Ei ole kuitenkaan ilmeistä, että edes enemmistö jäsenmaista tai niiden kansalaisista katsoisi hyödylliseksi tavoitteekseen luoda EU:sta USA:n ja Kiinan kanssa kilpailevaa suurvaltaa. On myös epäselvää miten suopeasti EU:ssa suurta vaikutusvaltaa käyttävä USA katsoisi unionin pyrkimyksiä synnyttää sen kanssa tehokkaasti kilpailevan uuden suurvallan. Sehän voisi jossain vaiheessa esim. katsoa taloudelliseksi hyödykseen taas yrittää solmia edullisia kauppasuhteita resurssirikkaan naapurinsa Venäjän kanssa tai rajoittaa hinnakkaita ase- ja energiaostojaan USA:sta.
Suomalaisillekin tullaan todennäköisesti lähivuosina ehdottamaan taas itsemääräämisoikeutemme rajoittamista ja etukäteen sitoutumista yhä tiukemmin muiden tekemiin päätöksiin. Voisi arvata, että moni tulee olemaan siihen valmis todistaakseen yhä uudelleen itselleen ja muille, että todella olemme ja pysymme länsiliittouman osana. Tulisi kuitenkin muistaa, ettei päätösvallan keskittäminen takaa itsemme kannalta laadukkaita tai edullisia päätöksiä. Kuka tulevaisuudessa edistäisi suomalaisten elämää ja oloja jos oleellinen päätösvalta on siirretty muualle?
Tuollaista Eurostoliittoa parempi olisi mielestäni jokin seuraavanlainen järjestelmä:
– EU identifioi unionin tärkeitä yhteisiä tarpeita ja sellaisia jäsenmaita, joilla olisi parhaat tai ainakin riittävän hyvät edellytykset täyttää niitä.
– Tällainen yhteinen tarve voisi yksinkertaisimmillaan olla vaikkapa jonkin kriittisen mineraalin tuotanto, jota esiintyy tietyissä jäsenmaissa, tai sitten vaikkapa jonkin teknologian kehittäminen, johon jäsenmaan yhteiskuntarakenne soveltuu hyvin.
– EU pyytää tällaisia jäsenmaita toteuttamaan kansallisen projektin, jossa jäsenmaa suorittaa EU:n pyytämän asian. Useampi jäsenmaa voi toteuttaa samaa tehtävää ja kilpailla keskenään.
– EU varmistaa taloudellisella tuella, että toiminta on tehtävää toteuttavalle jäsenmaalle kannattavaa, ja jäsenmaa valitsee varsinaisen suoritustavan. EU:n ja yritysten välissä toimii siis jäsenmaan hallinto.
– EU:n jäsenmaille kuhunkin tällaiseen tehtävään antama tuki jaetaan koko EU:n väestön kesken tasan henkeä kohti. Kultakin jäsenmaalta peritään sen väestöosuutta vastaava maksu projektien kulujen kattamiseksi.
– Kunkin jäsenmaan saamista tukimaksuista asukkaidensa henkeä kohti pidetään kirjaa. Keskimääräistä enemmän tukea saaneille jäsenmaille pyritään olemaan antamatta uusia projekteja, kunnes maat putoavat listalla keskimääräisen tason alle.
Jos olen ymmärtänyt kuvatun järjestelmän oikein, se olisi lähellä keskusjohtoista teollisuuspolitiikkaa täydennetettynä tulonsiirroilla. Jäsenmaiden hallituksilta ilmeisesti vaadittaisiin samantyyppistä toimintaa jäsenmaan yrityksiin päin. En itse usko, että käytännössä löytyisi niin taitavia ja tietäviä viranomaisia että ne tällaisista tehtävistä selviäisivät. En myöskään näe tilaa yritysten välttämättömälle itsenäiselle toiminnalle kuvatussa järjestelmässä. Itse pitäisin toimivampana vaihtoehtona yhtenäislainsäädännöstä vapaat eli itsenäiset jäsenvaltiot ja keskuksen/EU:n valvomat (oikeuksin nopeasti sanktioida “vakavat” kilpailuvääristymät ja muuten vapaat) sisämarkkinat.