Mihin SAFE oikein tähtääkään?

Jonkin aikaa sitten sain tilaisuuden keskustella Euroopan varustelusuunnitelmista ja niiden rahoittamisesta kahden vakavasti otettavan henkilön kanssa (tässä). Ymmärtääkseni kukaan meistä ei ollut varustelun tai sotatieteiden asiantuntija. Edessä olevien ongelmien koko ja yhteiskunnalliset vaikutukset puoltavat silti muidenkin kuin alan erityistietäjien osallistumista julkiseen keskusteluun.

Sivullisen tarkkailijan kannalta eurooppalaisessa keskustelussa näyttää tällä hetkellä olevan ohitettu mutta oleellinen ongelma.

Eurooppalaisten päättäjien lausunnot varustelusuunnitelmistaan suhteessa Venäjän koettuun uhkaan vaikuttavat ristiriitaisilta. Pahimmassa tapauksessa ristiriita kertoo kehittyvien varustelusuunnitelmien olevan joko tarpeettomia tai tehottomia.

Venäjällä väitetään lähivuosina olevan aseellinen ylivoima Eurooppaan nähden (3-5 vuotta mainitaan usein). Tämä vaikuttaa uskottavalta varsinkin jos oletetaan Yhdysvaltojen tuen nopeasti hiipuvan tai olevan jo epävarma.

Samalla Euroopassa aiotaan käynnistää mittava ohjelma varustelutason kohottamiseksi (SAFE). Lyhyellä aikavälillä ehditään hyvin rakentaa lisää tuotantokapasiteettia esim. ammuksille ja drooneille. Monimutkaisempien järjestelmien tuotanto vaatii kuitenkin jo pitemmän ajan (10 vuotta mainitaan usein). Pitäähän rakentaa uusia tuotantolaitoksia, osittain aivan uusia tuotteita varten, ehkä sopia yhteistuotannosta ja kouluttaa työvoimaa, insinöörejä ja tutkijoita kaiken tämän uuden tuotannon kehittämiseksi ja ylläpitämiseksi.

Tämä pitemmän aikavälin varusteluohjelma ei sisällä kaikkein vaativimpien asejärjestelmien luontia (ydinaseet, erityisnopeat ohjukset ja niiden torjuntajärjestelmät, tiedustelutekniikka). Ne ovat kuitenkin viime kädessä välttämättömiä uskottavan itsenäisen puolustuksen kannalta. Se ei myöskään huomioi Venäjän koko ajan käynnissä olevaa aseteknologian edistystä joka vaatii Euroopalta jatkuvasti uusia, vielä kehittämättä olevia torjumiskeinoja. Tehokas varustelu söisi eurooppalaisten siviilien hyvinvointia pitkäksi ajaksi ja todennäköisesti paljon nykynäkymiäkin enemmän.

Venäjällä olisi siis eurooppalaisten varustelusuunnitelmista riippumatta selvä aseellinen yliote ainakin viiden ja ehkä jopa kymmenen seuraavan vuoden aikana. Yhdysvaltojen lupaus uhrautua Euroopan hyväksi tiedetään jo hyvin epäluotettavaksi. Jostain syystä tämä tilanne suhteutettuna Venäjän väitettyyn hyökkäyshaluun ei näytä suuresti esiintyvän päättäjiemme puheissa Suomessa eikä muuallakaan.

Eurooppalaisten johtohenkilöiden julkisesti pelkäämälle Venäjän hyökkäykselle ei siis lähivuosina olisi tarjottavissa uskottavaa ja tehokasta vastavoimaa. Jos hyökkäysaikeisiin todella uskottaisiin, eikö tällöin tuntuisi järkevimmältä kaikin keinoin vähentää olemassa olevaa vastakkainasettelua hyökkäyksen todennäköisyyden vähentämiseksi? Jos taas ei todella uskota omia väittämiä hyökkäysaikeista, eikö vasta silloin tuntuisi turvalliselta jatkaa sanallista vihanpitoa ja sanktioiden tehtailua?

Yllä olevaa ajatuksenjuoksua voisi jatkaa kysymällä miksi varustautua jollei vakaasti uskota Venäjän hyökkäävän lyhyen ajan sisällä? Varusteluhan syö resursseja jotka muuten olisivat käytettävissä kansalaisten elintason kohottamiseksi millä voisi ajan myötä olla epätoivottavia sisäpoliittisia seuraamuksia. Vastauksia voi käsittääkseni olla useita.

Tietty valtion varustelutaso on tarpeen estämään ulkoisia aseettomiakin painostusyrityksiä. Varovaisuus puoltaa Euroopan valtioilta nopeaa reagointia ajoitukseltaan ja laajuudeltaan epäselvään Yhdysvaltojen irtautumiseen. Vahvemmat asevoimat parantavat valtionjohdon kykyä vastustaa sisäpoliittistakin rauhattomuutta. Yhteinen puolustus ja sen rahoittaminen edistävät merkittävästi eurooppalaisen liittovaltion asteittaista kehittämistä. Suosittuja mutta vähemmän uskottavia lisävastauksia ei olisi vaikeaa poimia kansainvälisestä eri salaliittoteorioihin liittyvästä keskustelusta.

Tietyn varustelutason ylitettyään Euroopan valtiot saattavat myös synnyttää pelkoa ympäristössään niiden omista mahdollisista (vaikkei todennäköisistä) hyökkäysaikeista. Sen jälkeen alkaisi uusi varustelukilpailu uusine valtavine kustannuksineen ja vaaroineen.

En väitä, etteikö tässä esitettyihin kysymyksiin voisi olla selkeää ja uskottavaa vastausta. Julkista vastausta kuitenkin kaivattaisiin jos lähiaikoina toden teolla ryhdytään nostamaan velkaantumisvauhtia tai kiristämään kansalaisten elintasoa. Varustelusuunnitelmille tarvitaan selkeä päämäärä: näkemys Euroopan valtioiden tavoittelemasta pysyvästä ja saavutettavissa olevasta suhteesta etenkin Venäjään. Sellainen antaisi osviitan siitä, mikä olisi riittäväksi arvioitu varustelun taso.

Varusteluohjelma ilman selvää poliittista päämäärää/rajoitetta olisi käytännössä lupaus avoimesta piikistä veronmaksajien kustannuksella. Päätellen eurooppalaisten ml. suomalaisten johtajien puheiden ja toimien ristiriitaisuudesta sellaista strategista päämäärää ei vielä selvästikään ole olemassa. Suomella ei olisi varaa sellaiseen tilanteeseen ilman suuria muutoksia yhteiskuntamme tavoitteissa ja arvoissa.