OECD ja IMF ovat äsken julkaisseet säännönmukaiset kansainvälisiä rahoitusmarkkinoita koskevat raporttinsa (tässä ja tässä) Ne ovat paikoittain pysäyttävää luettavaa.
Kyse ei sinänsä ole velkojen tai rahoitustarpeiden suuruudesta niiden tähtitieteellisistä summista huolimatta. Huolestuttavaa raporteissa on, että pinnallisesti rauhalliset markkinat nähdään lisääntyvästi hauraina ja alttiina niille häiriöille jotka parhaillaan toteutuvat. Molemmat järjestöt pitävät ilmeisesti uutta kansainvälistä rahoituskriisiä varsin mahdollisena. Raskaasti velkaantuneelle ja lisävelkaa kaipaavalle Suomelle uusi rahoituskriisi olisi suuria taloudellisia ja yhteiskunnallisia vaikeuksia tuova tapahtuma.
Valtionvelka OECD-maissa on tällä hetkellä yli 60 biljoonaa (60 tuhatta miljardia) dollaria ja jatkaa kasvuaan. Valtionvelan suhde bruttokansantuotteeseen odotetaan nousevan tänä vuonna 85 prosenttiin oltuaan vuonna 2007 vielä vain 46 prosenttia. Yritysvelkaa on melkein yhtä paljon. Suomen julkinen velka on OECD:n keskimäärää korkeampi eli noin 88½ prosenttia ja on noussut keskimäärää nopeammin, oltuaan vuonna 2007 noin 30½ prosenttia. Sekä OECD että IMF katsovat nousevan velkaantumistason jo sinänsä lisäävän rahoitusmarkkinoiden häiriöherkkyyttä.
Velan kasvun myötä valtioiden ja yritysten vuotuinen rahoitustarve on noussut, koska suurin osa uudesta rahoituksesta käytetään erääntyvien velkojen jälleenrahoittamiseen. Rahoitusehdot ovat siten yhä tärkeämmät velallisten luottokelpoisuudelle. Vaikka korkojen kehitys näkyy velkojien korkomenoissa vasta vähitellen, sijoittajien odotukset tulevasta saattavat vaikuttaa välittömästi luottokelpoisuuteen. OECD-maiden valtionvelasta yli viidennes rahoitettiin keskimäärin uudelleen vuonna 2025 eli korkomuutos näkyy täysimääräisenä menoissa jo muutamassa vuodessa. Vaikutus vaihtelee tietenkin maittain ja on sitä nopeampi mitä lyhyempi velan maturiteetti on. Suomen julkisen velan maturiteetti on OECD-maiden keskimäärää pidempi.
Rahoitustarpeen kasvu näyttää lisänneen markkinoiden herkkyyttä. Sijoittajat reagoivat nopeammin kokemiinsa riskimuutoksiin. Syy johtuu järjestöjen mielestä rahoittajien luonteen muutoksesta. Pankit ovat osittain suojattuja nopeita markkinoilla tapahtuvia arvonmuutoksia vastaan, koska niiden ei tarvitse kirjanpidossaan heti huomioida niitä kokonaan. Pankkisektorin ulkopuolelta tarjottu rahoitus on kasvanut eikä yleensä nauti tätä etua. Se reagoi siten herkemmin korkojen ja riskien muutoksille. Siellä toimivilla yrityksillä on yksinkertaisesti suurempi riski joutua likviditeetti- ja solvenssiongelmiin.
Viime aikoina ovat erityisesti pitkän rahoituksen kustannukset nousseet. Lainaajat ovat reagoineet tähän hakemalla rahoitustaan yhä enemmän lyhyemmällä maturiteetilla. Tämäkin nostaa jälleenrahoituksen tarvetta ja tekee siitä entistä herkemmän hintojen ja riskien muutoksille. Rahoituksen ja sen ehtojen suurempi vaihtelu taas synnyttää likviditeettiriskiä ja mahdollisuutta saatavien hätämyynneistä. Markkinaosapuolten suoria ja epäsuoria riskejä sekä kytkentöjä toisiinsa on enää usein mahdotonta selvittää ja ennakoida kunnolla.
Korkea julkisen sektorin velka ja jatkuvat harjoitettavaan politiikkaan liittyvät alijäämät pitävät valtioiden uuden rahoituksen tarvetta suurena. Lisäksi yksityisen sektorin ml. sijoittajien rahoitustarve näyttää kasvavan hyvin merkittävästi, esim. liittyen tekoälyn kehittämiseen ja sen hyväksikäyttöön. Vakavasti otettavien tarkkailijoiden mielestä tilannetta yksityisillä markkinoilla voidaan esim. Yhdysvalloissa jopa verrata Ponzi-ilmiöön (tässä). Käsittääkseni Euroopan ja Suomen rahoitustarvetta lisäävät myös laajeneva asevarustelu, pyrkimys kasvattaa omia digitaalisia ja logistisia ratkaisuja sekä halu tukea sotaa Venäjää vastaan myös rahallisesti.
Molemmat kansainväliset järjestöt korostavat jämäkän rahapolitiikan ja vakaan, velkaantumista rajoittavan finanssipolitiikan tarvetta. Niiden perimmäinen viesti on, oman tulkintani mukaan, ettei tällä kertaa tule olemaan mahdollista valtioiden varoin pelastaa pankkeja omistajineen kuten suuren finanssikriisin aikana tapahtui. Tämä johtuu siitä, että valtiot ovat jo korkeasti velkaantuneita ja uudet mittavat sitoumukset todennäköisesti tuhoaisivat niiden luottokelpoisuutta. Tukien rahoittaminen suoraan keskuspankkien taseiden kautta voisi kyllä pelastaa pankkisektorin, mutta sitä seuraava inflaatio tai mahdollinen rahakriisi aiheuttaisi muulle yhteiskunnalle mittavia vahinkoja.
Saattaa olla, että vaihtoehtojen puuttuessa monet pankit joutuisivatkin mahdollisessa uudessa kriisissä lopettamaan toimintaansa likviditeetti- ja solvenssiongelmien takia. Niiden saatavat saneerattaisiin tai siirrettäisiin harvoille toimintaansa jatkaville pankeille ja muille finanssiyrityksille. Pankkien velat ml. talletukset käytettäisiin laajasti tappioiden kattamiseen. Yleisön velaksi hankkimat saatavat (kiinteistöt, arvopaperit, kulutustavarat) jouduttaisiin ainakin osittain realisoimaan vähenevien tulojen, kasvavien rahoituskustannusten ja heikkenevien vakuusarvojen takia. Vain velattomat saatavat olisivat tällaisessa tilanteessa suhteellisen turvassa arvonmenetyksistä huolimatta.
Rahoitusongelmat johtavat tuotannon ja tulojen laskuun yritysten ja niiden asiakkaiden vakavaraisuuden vähenemisen takia. Parhaillaan tuotantoa ja tulonmuodostusta uhkaavat lisäksi aineelliset rajoitteet jotka syntyvät kansainvälisten selkkausten ja niistä seuraavien politiikkatoimien takia (Ukraina, Iran). Tuotantokriisien hallintaa saattavat vaikeuttaa mm. viime vuosikymmeninä tiukasti optimoidut tuotanto-, varasto- ja jakelujärjestelmät sekä korvaavien, joustoa ylläpitävien ominaisuuksien puute (pohdintaa tästä esim. täällä).
Toisin kuin muut pohjoismaat Suomi ei itse päättäisi keskuspankin avun saatavuudesta vaan olisi riippuvainen EKP:n ratkaisuista. Arvattavasti paine EU:ssa olisi ankara etenkin eteläisen Euroopan ja suurten jäsenmaiden rahoitusongelmien hoitamiseksi. Suomessa olisi siten syytä toivoa lähivuosiksi ainakin kahta asiaa: ettei uutta finanssi- ja talouskriisiä synnykään ja että jos sellainen tulisi, suomalaiset pystyisivät itse selviytymään sen tuomista poikkeuksellisista vaikeuksista. Eurooppalaisiin järjestöihin ei tällä kertaa kannata luottaa pelastajina.