Keskustelu Ukrainasta on monelle vaikeaa sen takia, että ero toiveiden ja todellisuuden välillä on kasvamassa niin suureksi. Monen toiveissa ja unelmissa Ukraina selviäisi ehjänä ja voittajana sodastaan ja voisi osallistua esteittä länsiliittoumaan sen pyrkiessä muokkaamaan Venäjää mieleisekseen.
Todellisuus on kuitenkin vähitellen osoittanut, ettei Ukraina selviä sodastaan yksin eivätkä länsimaat eri syistä halua eivätkä pysty antamaan ajoissa ja riittävästi apua unelmien toteuttamiseksi. Ukrainan sotilaallinen häviö jo lähiaikoina näyttää siten yhä varmemmalta. Neuvottelut voittavan osapuolen kanssa sodan lopettamiseksi rajoittaisivat jatkuvat inhimilliset kärsimykset ja rahalliset menetykset.
Länsimaissa ja etenkin Euroopassa tilannetta ei johtajiemme puheissa eikä valtamediassa pääosin vielä juuri myönnetä. Lupauksia edelleen tukea Ukrainaa annetaan huolimatta kasvavista rahoitusvaikeuksista, omista tyhjenevistä asevarastoista, rajoitetuista sotilasmääristä ja riittämättömästä asetuotannosta. Eri maiden hallitustahoilta on viime aikoina alettu avoimesti todeta, että valtion muita menoja, etenkin sosiaalimenoja, on leikattava jatkuvan Ukraina-tuen ja omien kasvavien varustelumenojen rahoittamiseksi (Merz, Purra).
Euroopan valtiot eivät voi lähivuosina täysitehoisesti varustautua hyökkäävän suurvallan kukistajiksi ydinaseiden ja hypernopeiden ohjusten aikana. Sen sijaan maltillisellakin varustelulla voi rakentaa tehokkaan puolustuksen esim. painostusta tai rajallisia toimia vastaan (esim. Suomi viimeiset 80 vuotta). Tämä on sekä tehokasta että perusteltua vakuutustoimintaa myös rauhaa pääsääntöisesti arvostavien valtioiden piirissä.
Ukrainan sodan häviäminen ja oman puolustuksen riittämättömyys tositilanteessa eivät tietenkään ole eurooppalaisille ainoat syyt aloittaa keskustelut nykyisen vihanpidon lopettamisesta. Normaalisuhteiden palautus Venäjän kanssa olisi osapuolille erittäin kannattavaa mm. taloudellisesti. Se olisi tärkeää etenkin pakotteista suuresti kärsivälle Suomelle mutta myös sijoituskohteita ja kohtuuhintaisia luonnonresursseja tarvitsevalle Euroopalle. Lisäksi se voisi palauttaa Venäjälle vaihtoehdon sitoutumiselle Aasiaan suuntaan. EU voisi taas palauttaa mahdollisuuden toimia perimmäisen tavoitteensa mukaisesti rauhanprojektina.
Onkin vaikeaa löytää järkisyitä sille, etteivät eurooppalaiset päättäjät ota johtavaa roolia rauhankeskustelujen aloittamiseksi. Ukrainan esittämät ja Euroopan johtajien nyt tukemat rauhanehdot ovat ymmärrettäviä mutta mahdottomia toteuttaa. Venäjän periaatteessa selkeät ehdot ovat olleet jo pitkään tiedossa mutta tarvitaan neuvotteluja jotta tiedettäisiin mitä ne käytännössä merkitsevät. Ilmeiseltä ainakin näyttää, että ukrainalaiset tulevat menettämään alueita ja eurooppalaiset joutuvat kenties tarkistamaan väittämää, että valtion suvereniteettiin liittyy todellisuudessakin oikeus tehdä päätöksiä naapurivaltioiden näkemyksistä välittämättä.
Usein mainittu perustelu keskustelujen välttämiselle liittyy väitettyyn Venäjän ehdottomaan haluun alistaa eurooppalaisia eri tavoin valtaansa. Historia sisältääkin useita alistamisyrityksiä, mutta molempiin suuntiin. Nykyinen selkkaus ei sinänsä anna viitteitä Venäjän halusta tai kyvystä ryhtyä Ukrainaa laajempaan alistamishankkeeseen. Tulevat rauhanneuvottelut sisältäisivät keskeisesti myös sekä Venäjän että Euroopan turvallisuuden lisäämisen ja säilyttämisen. Alistamisperustelu liittyy siten enemmän tunteisiin kuin todellisuuteen tai edes historiaan.
Mahdollisia muitakin perusteluja on mainittu. Kyseessä voisi olla eri Euroopan maiden poliittisen johdon yritys säilyttää kansalaisten tuki onnettomaksi osoittautuneen hankkeen edistäjille ja EU:n tiivistämiselle. Sodan voisi toivoa hidastavan pelättyä Yhdysvaltojen vetäytymistä Euroopan puolustamisesta. Ukrainan häviö haittaisi länsivaltioiden kansainvälistä vaikutusvaltaa ja sen mukana kuviteltua toimintavapautta. Toiveita voisi olla kehityksestä Venäjän sisällä tai ympärillä joka heikentäisi maan halua tai kykyä käyttää voimakeinoja.
Tällaistenkin perustelujen vahvuutta voidaan kyseenalaistaa. Kansalaisten tuki voi heikentyä myös taloudellisten menetysten ja supistuvien vaikutusmahdollisuuksien takia. Yhdysvaltojen vetäytymisen ja häviön tunnustamisen hidastaminen toisivat parhaimmillaankin vain tilapäistä helpotusta. Toiveet voivat yhtä hyvin jäädä toteutumatta kuin toteutua.
Tärkein syy Euroopalle aloittaa rauhanneuvottelut Venäjän kanssa on kuitenkin se, ettei parempia vaihtoehtoja liene tarjolla. Venäjällä on ymmärtääkseni alueellisesti selkeä sotilaallinen ylivoima moneksi vuodeksi ja se voisi tarvittaessa pakottaa itselleen suotuisia ratkaisuja. Länsiliittouma ei voi tätä estää konventionaalisin asein. Mitä kauemmin sota jatkuu, sitä suuremmat ovat kustannukset ja kärsimykset ja sitä katkerammat olisivat Euroopallekin häviön hedelmät.
Suomen etu ei ole suurten EU-maiden ja Baltian kovan linjan tukeminen. Se linja ei vastaa näköpiirissä olevaa todellisuutta eikä siten Euroopankaan pidemmän aikavälin etua. Suomen tulisi vastaisuuden varalle edustaa mahdollisimman paljon rauhaa ja sopimista tukevaa linjaa sekä NATO:ssa että EU:ssa. Ei ole pakko luopua Suomen pitkän linjan etua palvelevasta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä talouspolitiikasta eri liittojen jäsenyydestä huolimatta. Alistuminen huonoihin päätöksiin on heikkojen politiikkojen tavaramerkki.
Presidenttimme on antanut julkisuudessa hienovaraisesti ymmärtää, että Venäjän kanssa pitää löytää tapa elää. Tämä näkemys on tietenkin rohkaiseva vaikka sisällöltään kovin vaatimaton. Unelmista olisi syytä herättää päättäväisemmin ja ryhtyä toimimaan Suomen todellisten pitkän aikavälin etujen mukaisesti.
Eli tuolla päättelyllä johtopäätös olisi, että Venäjä saa mitä haluaa, koska ei ole mahdollista eikä järkevää taistella haluja vastaan? Taloudellisen rasitteena ymmärrän eikä kukaan sitä halua. Mutta jos ollaan tilanteessa, jossa joku ei toimi sääntöjen mukaan? Toisessa maailmansodassa olisi ollut “halvempaa” jättää sotimatta, mutta miltä maailma olisi näyttänyt silloin? Missä vaiheessa Saksa olisi pysähtynyt? Johdonmukaista olisi myös ajatella sama Suomen kohdalla. Taloudellisista syistäkö on annettava periksi? Historiassa emme olisi silloin enää itsenäisiä.
Toiveiden maailma on eri kuin reaalimaailma, koska aina on joku, joka ajaa omaa etuaan toisten yli ja käyttää valtaa ja löytää siihen aina jonkun syyn oikeuttaakseen toimet eikä näe tarvetta neuvotella. Niin on ollut kautta historian eikä näytä siltä, että tilanne olisi muuttunut.
Jos olisi mahdollista taistella menestyksellä vastaan niin tietenkin pitäisi, jos oma intressi/vakaumus on riittävän suuri. Epäilemättä länsiliittolaiset toisen maailmansodan partaalla odottivat voittoa. Taloudellisilla syillä on siinä mielestäni roolia vain siltä osin kuin talous kuvastaa kykyä kestää konfliktia (aseteollisuuden omistajille sota sinänsä on kannattavaa, muille yleensä pelkkiä menetyksiä). Mutta jollei ole mahdollista voittaa, mikä mielestäni selvästi on Ukrainan tilanne, pitäisikö silloinkin ryhtyä sotaan tai jatkaa sitä? Monenko turhaan kaatuneen hinnalla?
Tärkeä ja hyvin vaikea kysymys on tietenkin, kuten mainitset, mikä olisi periksi antamisen seuraamus? Sota on hyökkääjällekin monella tavalla kallista ja käydään vain jos tavoitteet ovat riittävän tärkeitä. NL:lla ja Saksalla oli ideologiaa joka vaati laajentumista. Venäjällä ei tietääkseni sellaista ole mutta on toistuvasti sanonut kaipaavansa turvaa rajoilleen, niin kuin Eurooppakin. Sitä ehkä kannattaisi kokeilla vaikka reunavaltiot ml. Suomi joutuisivatkin ottamaan sekä Euroopan että Venäjän edut huomioon?
Turhaa pohdintaa, koska ei sisällä ajatusta Venäjän aggression syystä. Vasta sen ymmärtämisen jälkeen voi yrittää järkeillä seuraavia askeleita.
On totta, että syyt yleensä pitää olla selvillä ennen kuin voi tehdä valinta parhaista jatkotoimista. Valinta edellyttää kuitenkin että on välineitä millä vaihtoehdot voidaan toteuttaa. Monen asiantuntijan mielestä Euroopalla ei ole välineitä menestyksellä käydä sotaa Venäjän kanssa. Jos näin on, ja on runsaasti näyttöjä että on, aseellinen vaihtoehto muunnelmineen on siis poissa valikoimastamme. Riippumatta Ukrainan sodan syistä olisi silloin parasta Euroopalle pyrkiä sopimaan konfliktia aseitta eli neuvottelemalla. Tätä voi päätellä ottamatta kantaa sodan syihin joista nykyään keskustellaan lähinnä huutamalla.