Suomen itsenäisyys alkaa käytännössä olla yhä enemmän näköharhaa. Eduskuntamme on tietenkin edelleen muodollisesti korkein päättävä valtioelin. Hallituksella on edelleen periaatteessa vapaus valita politiikka, joka sen mielestä parhaiten edistää suomalaisten hyvää elämää. Viranomaiset varmistavat edelleen, yhteistyössä poliitikkojen kanssa, että valittu politiikka todella toteutetaan. Päätösten sisältö muovautuu kuitenkin usein Suomen liittoumien enemmistöjen tarpeen mukaan.
Käytännössä päättäjämme ovat siirtäneet päätösvaltaansa yhä enemmän muille. Valtaosa suomalaisia sitovista laeista onkin peräisin EU:lta. Eduskunnan tehtävä on tältä osin supistunut yleistavoitteiden antamiseen lainvalmistelusta vastaaville virkamiehille sekä valmistuneiden tekstien saattamiseen suomalaiseen lakimuotoon. Hallitusten toimia säätelevät yhä enemmän ulkopuoliset voimat. Velkaantumisen kasvaessa joudutaan yhä enemmän noudattamaan rahoitusmarkkinoiden eli ulkomaisten sijoittajien näkemyksiä. Viime vuosina on myös voimakkaasti korostettu tarvetta sopeuttaa suomalaisten toimia EU:n ja Naton politiikkaan.
Sopeutumispolitiikan on katsottu palvelevan sekä päättäjien että kansalaisten etuja ainakin pidemmällä aikavälillä.
Eräät tarkkailijat (esimerkiksi tässä) katsovat, että poliittiset päättäjät länsimaissa ovat menettäneet kykyään ja mielenkiintoaan ymmärtää ja ratkaista yhteiskuntansa todellisia ongelmia. Jos tämä on totta, voitaisiin Suomen politiikan ulkoistaminen selittää päättäjiemme taipumuksella keskittyä statuskilpailuun eikä käsittämättä jääneiden kansalaistarpeiden edistämiseen. Sopeutumispolitiikka johtaisi korkeampaan statukseen ulkomailla ja olisi sitä paitsi helpompaa kuin esimerkiksi kotimaisen terveydenhuollon vaikea, hidas, riitainen ja osaamista vaativa parantaminen.
Epäilemättä päättäjämme kokevat silti pyrkivänsä vilpittömästi suomalaisten edun edistämiseen. Lähtökohtaisesti uskotaan, että suomalaisten etu on integroitua syvästi nimenomaan länteen. Vahvan integraation ystävät katsovat suomalaisten oleelliseksi eduksi ”olla jäämättä yksin” sopeutumalla tunnollisesti länsiliitoissa tehtyihin päätöksiin. Silloin on tärkeää olla vastustamatta länsiliittojemme tekemiä linjauksia vaan sopeutua niihin pilkuntarkasti. Siihen liittyy kuitenkin riski suostua myös kannaltamme haitallisiin päätöksiin.
Innokkaan sopeutumisen riskeistä on samalla kuitenkin vaiettu. Siihen kuuluvatkin monet päätökset, joiden etu Suomen kannalta ovat kyseenalaiset tai voivat osoittautua sellaisiksi.
Eurojäsenyys on osoittautunut talouskasvullemme pidemmällä aikavälillä haitalliseksi (kts. esimerkiksi tässä). Idänsuhteittemme rajoittaminen ja tietoinen huonontaminen ovat tuottaneet suomalaisille suuria kustannuksia. Puolustusmenojen merkittävä lisäys johtaa siviilihankkeiden supistamiseen julkisen talouden ollessa raskaasti velkaantunut. Venäjän vastaisen sodan tukeminen heikentää monella tavalla suomalaistenkin nykyistä ja tulevaa turvallisuutta. Ydinaseiden salliminen Suomeen tuottaa suomalaisille lisää vakavia turvallisuusriskejä. Liittojemme vaatimien taloudellisten sitoumusten voidaan odottaa kasvavan.
Itsenäisyyttämme enemmän arvostava kansalainen korostaisi tarvetta noudattaa länsiliittojen päätöksiä valikoivasti pelkäämättä yksin jäämistä kansallisia etuja edistettäessä. Suomen sotien jälkeinen taloushistoria osoitti etukäteen eurojäsenyyden vaaroita. Idänsuhteiden taloudellinen merkitys Suomelle olisi ehdottomasti vaatinut ja vaatii edelleen erityisjärjestelyjä EU:n puitteissa. Puolustusmenojen lisäyspainetta voisi vähentää korostamalla eri tavoin kansainvälistä sopimisvalmiutta. Tähän kuuluisi mm. kieltäytyminen sotatoimien tukemisesta (Ukraina) ja ydinaseiden tuontikiellon jatkaminen.
Julkinen velkaantuminen on kuitenkin tosiasiassa Suomelle sisäisiä ideologisia ja ulkopoliittisia ristiriitaisuuksia tärkeämpi ja niistä riippumaton ongelma.
Velkaantumisen jatkuminen nopeana on ennen pitkää nostamassa julkisen vallan korkomenoja luotonantajien perimän riskilisän kasvaessa. Päättäjämme joutuisivat väistämättä tuottamaan kansalaisille vähemmän palveluja tai verottamaan heitä lisää luottokustannusten maksamiseksi. Vaarana olisi kierre, jossa kiristyvä finanssipolitiikka edelleen kasvattaisi alijäämiä alenevan kasvun ja luottamuksen kautta. Ensin velkaantumisvauhti ja sitten itse velkaantuminen on saatava kuriin täysin riippumatta EU:n säännöistä ja toimista.
Perinteiseksi muodostunut Suomen sopeutumisasenne ei istu tähän tilanteeseen kovinkaan hyvin. Päättäjämme ovat sitoutuneet suuriin lisäyksiin puolustusmenoissa (kommentti tässä). Hävittäjäkauppa (F-35) on osoittautunut jälkikäteen odotettua kalliimmiksi ja EU:n korostama Ukrainan tukeminen vaatii jatkuvasti lisää julkista rahaa. On epätodennäköistä, että nämä menot tehokkaasti edistäisivät Suomen taloudellista kasvua. Tästä lähtien kaikki tämä on sen takia rahoitettava julkisen vallan omia kansalaisia tukevia siviilimenoja supistamalla.
Tässä yhteydessä kannattanee vielä kerran muistuttaa siitä, että Suomen velkaongelma tuskin helpottuisi EU:n yhteisvelan avulla. Yhteisvelkakin on korollinen, ja tulevat hoitokustannukset rasittavat suomalaisia veronmaksajia. Helpotus edellyttäisi, että hoitokustannukset olisivat pysyvästi ja merkittävästi Suomen oman velan kustannuksia alemmat (suuri korkoero tai muilta lahjarahaa). On vaikeaa kuvitella olosuhteita jotka todellisuudessa johtaisivat tähän.
Suomalaisilla on edessään ankeat vuodet jollei talouskasvu jostain syystä merkittävästi piristy. Päättäjiemme vaikeisiin tehtäviin hyvinvoinnin vähenemisen aikana tulee olemaan legitimiteettinsä ja pahimmassa tapauksessa yhteiskuntarauhan säilyttäminen. Vastuuta huonoista ajoista pyritään toki siirtämään ulkopuolisille (Venäjä, EU, kriisit, ympäristö, väärin suhtautuvat kansalaiset). Todellisuudessa tuleva ankeus on kuitenkin suurelta osin seuraus omien päättäjiemme valitsemasta ja innolla hehkutetusta sopeutumisen politiikasta.
Tulevaisuudessa Suomella voikin olla yhä vähemmän varaa rahoittaa perinteisen sopeutumispolitiikkansa vaatimia hankkeita. Silloin suomalaiset joutuvat valitsemaan kahden vaihtoehdon välillä. Voidaan luopua perinteisestä politiikasta ja määritellä kansallinen etumme tarkemmin ja rajatummin (uusi kansallisvaltio seuraamuksineen). Vaihtoehtoisesti voidaan korostaa perinteistä politiikkaa luovuttamalla peruuttamattomasti lisää päätösvaltaa suomalaisten varojen käytöstä (liittovaltio muunnelmineen).
Aikaa valinnan pohtimiselle ei välttämättä ole paljon.