Suomi on yhä vahvemmin sitoutunut EU:n ja Naton tavoitteisiin ja niiden harjoittamaan politiikkaan. Sen takia päättäjämme ovat valmiita heikentämään kansalaisten elintason kehitystä sekä sallimaan vieraita joukkoja ja ydinaseita maahamme.
Ei kuitenkaan ole selvää, mihin liittolaistemme politiikka perustuu, mihin se tähtää ja miten toteuttamiskelpoinen se on. Tämä johtuu siitä, että molemmissa liitoissa on vakavia ja vasta äsken huomattuja heikkouksia, jotka asettavat kyseenalaisiksi niiden tavoitteeksi asetettun vaikutusvallan kasvun. Ongelmia ei julkisesti tunnusteta eikä keskustelua niistä pidetä rakentavana.
Eurooppalaisten valtioiden puolustuskyky on heikko, minkä takia nyt suunnitellaan valtavaa ja pitkäaikaista varusteluohjelmaa. Erityisen riittämättömät ovat merkityksensä käytännössä osoittaneet ilmatorjunta, ohjukset, droonit ja niihin liittyvät ohjaus- ja paikallistamisjärjestelmät. Ydinaseita on vähän ja tiukasti omistajiensa kansallisessa valvonnassa. Puutteiden korjaus vie pitkään kun pitää perustaa uusia tehtaita ja hankkia koulutettua työ- ja tutkimuskapasiteettia sekä tarvittavia välituotteita luotettavilta alihankkijoilta.
Läheisen, pysyvän ja vakaan yhteistyön Yhdysvaltain kanssa on ajateltu paikkaavan näitä puutteita. Tarpeen vaatiessa Yhdysvallat tarjoaisi Euroopalle nopeasti apua ja puuttuvia asejärjestelmiä. Parhaillaan Ukrainassa ja Iranissa käytävät sodat osoittavat kuitenkin, ettei Yhdysvalloilla ole riittävästi aseita tai asetuotantoa itsensä tai liittolaistensa suojaamiseksi vähänkin pidemmällä aikavälillä. Vain selkeästi Yhdysvaltojen omaa välitöntä etua palveleviin lupauksiin ja toimiin voi siksi enää luottaa.
Samalla EU ja Euroopan valtiot ovat julistaneet Venäjää vastustajakseen tukemalla voimakkaasti Ukrainaa asein ja rahallisesti. Taloudellisten sanktioiden tehosta on epäselvyyttä mutta esim. Suomelle kustannukset ovat olleet hyvin suuret. On silti ilmeistä, ettei Euroopan jo viidettä vuotta jatkunut tuki ole riittänyt Ukrainan selviytymisen varmistamiseksi. Venäjä on edennyt kaikilla rintamilla ja omaa suuren ylivoiman aseiden määrässä, laadussa ja tuotannossa. Maa on osoittanut ylivoimaa nimenomaan niissä asekategorioissa, joissa Euroopan maat nyt ovat heikoimmillaan.
Heikkoudestaan huolimatta Eurooppa on johtajiensa ja mediansa kautta rakentanut selkkauksesta mahdollisimman vakavan. Asevarustelun syyksi on ajoittain esitetty tuleva sota Venäjän kanssa. Venäjän suhteen on asetettu vaihtelevia tavoitteita alkaen regiimimuutoksesta päätyen aina maan jakamiseen saakka.
Sanojen tasolla on siten pyritty varmistamaan, että Venäjä katsoo selkkauksen Euroopan kanssa olevan itselleen eksistentiaalinen. Sellaista selkkausta ei yksinkertaisesti saa hävitä eli kaikki mahdolliset aseet ml. ydinaseet on käytettävä tappion estämiseksi. Venäjän johto on viestittänyt ymmärtävänsä uhan puhumalla toistuvasti Euroopan (Saksa lukuisine liittolaisineen) hyökkäyksestä toisen maailmansodan aikana.
Eurooppa on siis heikko mutta haastaa jatkuvasti sitä aseellisesti vahvemman Venäjän. Taloudellisilla sanktioilla Eurooppa tuottaa itselleenkin haittaa ja lisää taloudellista ja poliittista riippuvuuttaan etenkin Yhdysvalloista. Yhdysvaltain tuki on taas yhä kalliimpi, kyseenalaisempi ja epävarmempi. Asevarustelu paikkaa tulevaisuudessa useat sotilaalliset heikkoudet, mutta siihen saakka Eurooppa on melko avuton esim. ohjushyökkäyksen edessä.
Sekä Euroopan valtioiden johto että osa kansalaisista toteavat pelkäävänsä Venäjän tulevaa hyökkäystä. On sen takia oleellista arvioida, onko Venäjällä todella aikomusta hyökätä Eurooppaan sotilaallisesti johtajiemme väitteiden mukaisesti.
Toistaiseksi Venäjä on ymmärtääkseni vain vaatinut Euroopan valtioilta yhteisiä turvajärjestelyjä joiden tavoite olisi keskinäisen sodan estäminen. Siihen epäilemättä liittyisi ainakin molemminpuolista sitoumusta aserajoituksiin ja ”hyvään käytökseen” sekä esim. kielivähemmistöjen kohteluun. Suomen esimerkki 1950-luvun loppupuolelta lähtien osoittaa, ettei tämä olisi ainakaan hyökkäyksen esiaste.
Vahva näyttö hyökkäyshalun puutteesta on myös, ettei Euroopan heikkoa nykytilaa ole käytetty hyväksi. Jos Eurooppaan aiottaisiin hyökätä se kannattaisi tehdä ennen kuin sen asevarustelu on saatettu loppuun. Mitään merkkejä hyökkäyshalusta ei ymmärtääkseni ole näkyvissä muualla kuin Euroopan mediassa. On varsin vaikeaa myös kuvitella mitä taloudellista tai poliittista hyötyä Venäjälle olisi Euroopan miehittämisestä tai tuhoamisesta.
Mistä olisi löydettävissä selityksiä Euroopan valtioiden nykyjohdon oudolta vaikuttavalle toiminnalle?
On tietenkin mahdollista, että eurooppalaiset johtajat todella arvioivat voivansa painostuksellaan aiheuttaa sisäisen romahduksen ja yhteiskunnallisen uudelleensuuntauksen Venäjällä. Samalla olisi tietenkin luotettava siihen, ettei tämä aiheuta yritystä estää tapahtumia ulkoisella voimankäytöllä. Asiantuntijoiden kesken vallitsee varsin jyrkkä erimielisyys siitä, miten nykyinen selkkaus vaikuttaa venäläisten tukeen instituutioitaan kohtaan. Selviä merkkejä yhteiskunnallisesta rauhattomuudesta ei ainakaan ole toistaiseksi havaittavissa. Johtajien virheellinen arvio tilanteesta johtaisi helposti melkein vahingossa tapahtuvaan selkkaukseen.
Toinen mahdollinen selitys voisi olla useiden Euroopan maiden nykyjohtajien poliittinen heikkous. Kyvyttömyys ratkaista maiden kasvavia sisäisiä ongelmia saattaa johtaa pyrkimykseen ulkoisen uhan liioittelun avulla säilyttää kansalaisten tuki. Uhan uskottavuutta lisätään kovilla puheilla, asevarustelulla ja epäilijöiden hiljentämisyrityksillä. Koska uhkaa ei koskaan todella esiinny on siihen liittyvää pelottelua jatkettava ja lisättävä. Edessä olisi silloin joko vahingossa tapahtuva konflikti tai eurooppalaisen nykyjohdon uskottavuuden romahdus.
Kyse voisi myös olla pyrkimyksestä toteuttaa monen unelmoima Euroopan liittovaltio. Ulkoinen uhka kaikkia valtioita (tai ”eurooppalaista elämäntyyliä”) vastaan lisäisi turvalliseksi markkinoitavan liittovaltiohankkeen tukea. Liittovaltion vastustajia voitaisiin syyttää uhkaajan tukijoiksi. Varustelutoimia käytettäisiin esim. yhteisten teollisuushankkeiden sekä yhteisvelan ja -rahoituksen edistämiseksi. Tilanne olisi otollinen nimenomaan suurten maiden ja yritysten vaikutusvallan kasvulle.
Mahdollisia selityksiä löytyy varmaan lisää. Yhteistä niille on kuitenkin se, että eurooppalainen johtoporras heikosti varusteltuna ja ilman pakottavaa ja ilmeistä tarvetta hyväksyy sodan mahdollisuuden. Tämä saisi loppua.