Yhdysvaltain arvostetuimpiin ulkopolitiikkaa käsitteleviin lehtiinlukeutuva Foreign Affairs on julkaissut artikkelin jossa arvioidaan maan Lähi-Idän politiikkaa (tässä). Lehteä julkaisee ajatuspaja Council of Foreign Relations, jota pidetään varsin asiantuntevana ja vaikutusvaltaisena alallaan. Artikkelin arvioihin kannattaa siis suhtautua vakavasti.
Artikkelin johtopäätös on, että Yhdysvaltain vaikutusvalta Lähi-Idässä on loppunut, vaikkei tämä tule näkyviin kuin vähitellen. Välitön syy on Yhdysvaltain ja Israelin kyvyttömyys kukistaa Irania, joka on onnistunut hävittämään suuren osan amerikkalaisista tukikohdista alueella. Yhdysvallat ei ole lupauksistaan huolimatta pystynyt puolustamaan liittolaisiaan alueella aseellisesti eikä taloudellisesti. Israelin sotatoimet niitä kohtaan taas estävät tulevatkin yritykset luoda alueella laajaa turvaverkostoa.
Syntymässä olevan valtatyhjiön seurauksena arvioidaan alueen vakauden heikentyvän. Israel näyttää haluavan jatkaa ja ehkä laajentaakin sotatoimiaan lähialueilla nimenomaan omien eikä Yhdysvaltain tavoitteiden saavuttamiseksi. Myös Iranilla on kiinnostusta synnyttää alueella levottomuuksia sekä sisäisen vakautensa että ulkopoliittisen vaikutusvaltansa edistämiseksi. Vaikka tätä ei artikkelissa mainita, tulee tilanne pitkäksi ajaksi heikentämään koko alueen öljyyn liittyvien tuotteiden vientiä, siitä riippuvien maiden talouskehitystä sekä kyseisen kaupan ylläpitämää dollarikysyntää.
Artikkeli on mielenkiintoinen siksi, että se ilmaisee syvää huolta seuraamuksista jos alkaa olla syytä epäillä Yhdysvaltain kykyä ja halua pitää kiinni liittolaisilleen tehdyistä sitoumuksista. Nähdään, että sitoumusten arvon laskiessa liittolaiset alkavat etsiä ja kehittää turvansa parantamiseksi uusia sopivampia ulkosuhteita. Lähi-Idän tapauksessa tämä saattaa merkitä diplomaattisuhteita Iraniin ja lähempää yhteistyötä Venäjän ja Kiinan kanssa. Tuki Yhdysvaltain tavoitteille tulee joka tapauksessa vähenemään alueen nykyisten liittolaisten piirissä.
Kirjoitus keskittyy Lähi-Itään eikä käsittele heikentyvän luottamuksen seuraamuksia muualla. Se ei esimerkiksi pyri arvioimaan seuraamuksia siitä, että Yhdysvallat – ehkä tilapäisesti mutta hyvin määrätietoisesti – korostaa kansallisia eikä koko liittokuntaansa tasapuolisesti kattavia tavoitteita. Grönlanti ja Kanada ovat ilmeisimpiä esimerkkejä. Vaatimukset kaupallisista ja taloudellisista erityiseduista liittolaisilta ovat myös selviä osoituksia tästä. Sanktiot maille jotka eivät noudata Yhdysvaltain ulkopoliittisia tavoitteita on myös osoitus liittolaisuuden rajoista. Tuorein esimerkki viimeksi mainitusta on uhkaus sulkea dollarialueen finanssijärjestelmä mailta, jotka eivät noudata Iranille asetettuja taloussanktioita.
Artikkelin logiikasta näyttää seuraavan, että Yhdysvaltain vuosikymmeniä onnistuneesti ylläpitämä liittolaisrakennelma on laajemminkin rakoilemassa. Maan ulkopolitiikan mahdollinen palautuminen entiselleen ei estä kehitystä, koska luottamus sen tavoitteiden ja arvojen pysyvyyteen on kadonnut. Lisäksi liittolaisuuden houkutusta ei näytä vähentävän vain maan sitoumusten ja lupausten heikko pitävyys, vaan myös muilta mailta vaadittu sitoutuminen Yhdysvaltain omiin tavoitteisiin. Liittolaisuuden ja alamaisuuden välinen ero näyttää käytännössä hämärtyvän.
Myös Euroopan maat joutuvat nyt määrittelemään suhteensa ympöristöönsä uudelleen. Tarve sopeutua on laaja, eikä rajoitu sotilaallisiin turvakysymyksiin. Se sisältää periaatteessa kaikkea mitä viime vuosina on käytetty painostuskeinoina liittolaisiakin vastaan. Sopeutumiseen kuuluvat siten esimerkiksi kaupallisten suhteiden monipuolistaminen sekä yhteyksien luominen dollarista riippuvaisen kansainvälisen finanssi- ja maksujärjestelmän vaihtoehtoihin. Käytännössä tämä merkitsee lähempää taloudellista ja ehkä poliittistakin yhteistyötä BRICS-maiden kanssa.
Epäluotettavan liittolaisen ongelmaa on vihdoinkin alettu avoimesti käsitellä myös suomalaisessa mediassa kuten esimerkiksi tässä Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa. Pääkirjoituksen mukaan Suomen tilanne saattaa helpottua kun löytää liittolaisista kulloinkin luotettavat maat. Yhteistyötahot voisivat siis vaihdella tilanteen mukaisesti mikä ainakin ulkopuoliselle tarkkailijalle kuulostaa melko sekavalta, heiluvalta ja epämääräiseltä. Pohjoismaat nähdään joka tapauksessa pysyvästi läheisinä ja luotettavina liittolaisina. Vastausta ei kuitenkaan ole tarjota oleelliseen, eli mistä Suomi ja Eurooppa laajemminkin voisivat nyt saada luotettavan ja myös mahdollisia vastustajia pelottavan ydinasekilven.
Olisi vastuutonta uskotella tulevan sopeutumisen olevan henkisesti tai aineellisesti helppo. Eurooppa on sotilaallisesti heikko ja siltä puuttuu tästä lähtien luotettava suoja ainakin ydinaseita vastaan. Ilman kansainvälisen tilanteen liennytystä pitkäaikainen ja kallis varustelu myös tältä osin on väistämättä edessä. Politiikot monissa maissa siirtävät jo resursseja kansalaistensa tukemisesta aseiden hankintaan. Turvajärjestelmien resurssitarve voi kuitenkin vielä huomattavasti lisääntyä. Varustelusta johtuva kansalaisten elintason merkittävän alentamisen poliittiset ja yhteiskunnalliset seuraamukset eivät välttämättä jää vähäisiksi.
Ydinasevarustelu järjestelmineen lupaa lisäksi hyvin repivää Euroopan sisäistä ristiriitaa suurten maiden välisestä päätöksenteosta ja yhteistyöstä ensi vuosikymmeneksi. Sivustakatsojan käsitykseksi kuitenkin jää, ettei eurooppalainen varustelu käytännössä pysty kumoamaan Venäjän ydin- ja ohjusylivoimaa hyvin pitkään aikaan. Varustelun kustannukset ja tuloksen epävarmuus saattavatkin vähitellen lisätä ainakin Euroopan mantereen suurten maiden halua liennytykseen.
Tilanne vaikuttaa erityisesti Suomen kannalta hankalalta. Maamme liittyi vasta äsken Natoon ja kuuluu jo nyt kärjekkäimmin Venäjää vastustaviin ja Ukrainaa avustaviin jäsenmaihin. On sitouduttu suuriin, toistaiseksi velalla rahoitettuihin taloudellisiin kustannuksiin varustelusuunnitelmien ja itärajan sulkemisen seurauksena. Epäluotettavaksi osoittautuneelle liittolaiselle on annettu laajat oikeudet käyttää Suomen aluetta omien sotilaallisten tarpeidensa mukaisesti. Enää ei kuitenkaan voida luottaa siihen, että tämän uuden ulkopolitiikan suojaksi olisi todella tarjolla ydinkilpi.
Uuden ulkopolitiikan tärkein kulmakivi on ilmeisesti jo murentunut. Ongelmat alkavat lähivuosina näkyä tarkemmin. Löytyykö valtakunnassa halua, kykyä ja uskallusta rakentaa itsellemme ja Euroopan halukkaille vakaampi turvajärjestely?