Eräissä kommenteissani olen ehdottanut, että Suomi päättäisi osaltaan jättää tiettyjä euroalueen päätöksiä toteuttamatta. Euroalueen päätöstapoja on erilaisia: Eräät päätökset edellyttävät yksimielisyyttä eli yhdenkin maan poisjääminen tekee päätöksen mahdottomaksi. Näiden lukumäärä on viime vuosina ainakin rahoituslainsäädäntöä ja kriisinhoitoa koskevissa asioissa vähentynyt. Useimmat päätökset ovat nykyään enemmistöpäätöksiä eli jäsenmaa sitoutuu noudattamaan lopputulosta omasta kannastaan riippumatta.
Suomen omat voimat vaikuttaa kehitykseen ovat tässä tilanteessa tietenkin rajalliset. Sekin on totta, että myös pieni maa voi vaikuttaa jos se aktiivisesti ja aikaisessa vaiheessa esittää ratkaisuja. Suomi on sen usein tehnyt. Finanssikriisin hallinnassa ja integraatiosuunnan määrittelyssä ovat kuitenkin kyseessä suurten maiden tärkeät edut eivätkä hyvätkään talousargumentit silloin aina pure. Ehkä sen takia on Suomen vaikuttamisen johtoajatukseksi tullut Saksaan tukeutuminen ainakin rahoitus- ja talousasioissa.
Tämä ratkaisu perustuu arvioon, että Saksan ja Suomen edut euroalueella ovat samansuuntaiset. Se ei tietenkään vähennä Suomen omaa voimattomuutta joka tulisi ilmi heti, jos maiden edut oleellisesti eroavat toisistaan. Oleellisimpia eroja Suomen ja Saksan välillä on, että Saksan käytännön vaikutusvalta on taattu missä tahansa ajateltavissa olevassa euroalueen tulevaisuudessa. Suomi taas voi pääsääntöisesti vaikuttaa järjestelmän sisällä vain siinä, missä enemmistöpäätöksiä ei tehdä.
Onko Suomelle jo hyväksymästämme järjestelmästä enää peruutusvaihdetta? Nykyisen linjan viisaudesta voi olla monta mieltä mutta se on epäilemättä syntynyt muodollisesti vaikeasti moitittavalla tavalla. Hallituksemme ja eduskuntamme ovat vapaaehtoisesti sitoutuneet siihen. Päättäjät ovat periaatteessa täysin tietoisia siitä mitä ovat olleet päättämässä, kaikkine tulevine seuraamuksineen. Kyse saattaa kuitenkin olla ainutlaatuisesta muutoksesta kaikkien tulevienkin hallitusten ja eduskuntien toimivallassa. Mitä voidaan tehdä jos tulevat päättäjämme joskus huomaisivat, niin kuin nyt näyttävät huomanneen euroon liittymisen osalta, että päätökset johtavatkin aivan toiseen tulevaisuuteen kuin mitä niitä tehtäessä uskottiin?
Eurojärjestelmä on tarkoituksella laadittu sellaiseksi, ettei siitä laillisesti voi erota. Samoin ovat uudet itsemääräämisoikeutta rajoittavat säädökset tehty sellaisiksi, ettei niitä voi kumota jollei enemmistö jäsenmaista sitä halua. Integraatio on tehty peruuttamattomaksi koska muuten se ei olisi uskottava.
Järjestelmä on kuitenkin perusteiltaan poliittinen. Jos jokin jäsenmaa päättäisi, että tehdyt päätökset ovat sen kannalta olleet virheellisiä ja haitallisia, mikään ei periaatteessa voi pakottaa maata päätöksiä noudattamaan. Tämä on totta siihen saakka, kunnes on päätetty yhteisen pakkokoneiston perustamisesta ja soveltamisesta sovittujen sääntöjen noudattamisen varmistamiseksi (poliisi, tuomioistuinlaitos, armeija). Pakkokoneisto on edessä viimeistään jos sovitaan poliittisesta liitosta.
Peruutusvaihdetta käyttävä jäsenmaa saa kuitenkin varautua käytännössä merkittäviin vastatoimiin ja sanktioihin järjestelmään jäävien jäsenmaiden ja instituutioiden osalta. Välittömimmin vaikuttaviin vastatoimiin saattaa kuulua osittainen jäädyttäminen eurojärjestelmän ulkopuolelle siitä riippumatta, kuuluuko jäsenmaa jatkossa eurojärjestelmään vai ei..
Vastatoimien riskien olemassaolosta seuraa kaksi johtopäätöstä: Peruuttamisella pitää olla merkittävä ja eurooppalaisittain ymmärrettävä syy (demokratia, elinolosuhteet, yhteiskuntarauha). Tämä johtuu siitä, että vastatoimia pitää yrittää välttää/vähentää neuvottelemalla peruuttamisen yksityiskohdista muiden jäsenmaiden kanssa. Tässä auttaa jos nekin ymmärtävät syyn. Lisäksi peruutus on pyrittävä tekemään mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ennen kuin säädös-, päätös- ja velvoitejärjestelmät ovat toiminnassa. Peruuttamisesta johtuvia ongelmia on pyrittävä rajoittamaan sekä itselle että muille mahdollisimman paljon. Rysän alkupäästä on helpompi päästä pois kuin sen keskeltä.
Peruuttaminen on siis Suomelle(kin) vielä ehdottomasti mahdollista, muttei laillista eikä ilmaista tai helppoa. Parasta olisi tietenkin peruuttaa jo ennen kuin ongelmallisia päätöksiä tehdään. Tämä tekee kunnollisen ja inhorealistisen valmistelun tärkeäksi. Valmistelun on kuitenkin pakko perustua poliittiseen perusratkaisuun: onko kansallinen itsemääräämisoikeus oleellinen ja siinä tapauksessa miltä osin.
Kysymys peruutusvaihteen käyttämisen mahdollisuudesta nykyisen sopimuskehikon vallitessa on mielenkiintoinen. Itse olen jäänyt miettimään, olisko mitenkään mahdollista, että itse sopimuskehikkoa muutettaisiin niin, että EU:sta ja/tai vain talous- ja rahaliitosta olisi mahdollista myös “sivistyneesti” erota. Tietenkin tähän aina sanotaan, että itse perussopimuksen tasoista säädöstöä ei voida muuttaa tai se olisi vaarallista tai että se ainakin veisi pitkän ajan. Mutta semmoisena ajatusharjoitelmana voinee kuitenkin kysyä, että olisiko mahdollista muuttaa koko EU:n ja erityisesti talous- ja rahaliiton perusteita siten, että
– myönnettäisiin, että mikään ihmisen rakennelman ei sinänsä tarvitse perustua ikuisuuden vaatimukseen
– ja siksi perustaviin sopimuksiin kirjoitettaisiin myös ohjelma siitä, miten jokin maa voi irtaantua talous- ja rahaliitosta, jos tässä liitossa mukana oleminen osoittautuu tälle maalle liian vaikeaksi
Siis voisiko tämä ohjelma olla ikäänkuin vastakkainen nykyiselle lähetymisohjelmalle ja sen sisältämille kriteereille. Eli voitaisiinko virittää joitain taloudellisia indikaattoreita niin, että kun jäsenmaa niitä rikkoisi tai ajatuisi vaikeuksiin niiden rajoissa pysymisessä, niin olisi olemassa jokin sovittu ohjelma/väylä, minkä mukaan ko. maa voisi siirtyä pois talous- ja rahaliitosta. Tällaisen ulossiirtymisen mahdollisuushan voisi olla helpotus niin vaikeuksissa olevalle maalle kuin toisaalta myös sisäänjääville maille.
Tietenkin tämä on tämmöistä “kunhan tuli mieleen ajattelua”, mutta kaikkea varmaan saa ja pitää nyt pohtia, koska EU:n kriisi ei taida kuitenkaan olla vielä ohi. Pohjalla ovat tietenkin ne arvot, minkä varaan koko viritys rakentuu. Nythän esim. Latvia on sopeutunut siten, että noin viidesosa (ehkä enemmänkin?) väestöstä on muuttanut pois maasta ja tämmöinen ilmiöhän voi kohta olla Suomenkin kohtalona. Tottakai ihmiset muuttavatkin ja ovat aina muuttaneet, mutta en ole aivan vakuuttunut siitä, että näin suuret muuttovirrat ym. muut väestön arkipäivän vaikeudet esim. Kreikassa vastaavat todella niitä arvoja, joiden varaan EU:n ja talous- ja rahaliiton pitää rakentua?
Mielestäni sivistynyt ja laillinen tapa peruuttaa olisi ihanteellinen, jos se vain voitaisiin toteuttaa. Luulen kuitenkin, ettei ole juurikaan mitään toiveita saada liittymissopimukseen tällaista uutta kohtaa. Miten komissio ja EKP saataisiin sellaisen ajatuksen taakse? Toistaiseksi on johdonmukaisesti pidetty liittymistä euroalueeseen ikuisena ja peruuttamattomana ratkaisuna. Syitä tämän linjan valintaan on varmaan monta ja selostajankin näkemyksistä riippuvainen. Yksi on kuitenkin varmaan halu välttää toistuvia spekulaatiota rahoitus- ja valuuttamarkkinoilla euroalueen muutospaineista. Sellaisiahan oli esim. viime vuonna ja seurauksena oli suuria pääomaliikkeitä ja korkoeroja jäsenmaiden välillä.