On suuri ilo saada vaihteeksi olla Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun hengentuotteen kanssa täysin samaa mieltä. Sellaisen ilon kuitenkin tarjosi ainakin minulle Teija Sutisen jouluaaton kolumni ”Sisäinen devalvaatio alkaa työpaikoilla” (voidaan lukea tässä). Itsekin olen eräissä kommenteissani viitannut samaan, mutten yhtä selkeästi tai hyvin muotoiltuna.
Kolumni pohtii Ruotsin ja Suomen työmarkkinoiden toiminnan erilaisuutta. Sen keskeinen sanoma löytyy kolumnin keskeltä: ”…voisiko se johtua Suomessa paljon pilkatusta ruotsalaisesta päätöksenteko- ja johtamistyylistä? Se perustuu perusteelliseen neuvotteluun ja ihmisten sitouttamiseen. Ne ovat myös työmarkkinapäätöksenteossa keskeisiä asioita.” Suomessa juuri nyt vallitseva päätösilmasto nähdään varsin toisenlaisena eli alakynnessä olevien vastapuolten historiallisena nujertamistilaisuutena: ”…maassa on porvarihallitus, taantuma on heikentänyt työntekijöiden asemaa ja työsuhteet ovat järjestäytymisastetta koettelevassa murroksessa.”
Ei vaadi kovinkaan paljon mielikuvitusta ennustamaan, että pakottamalla saadut edut ulosmitataan kun taloustilanne paranee tai poliittiset valtasuhteet muuttuvat. Kyse on itse asiassa aikanaan kokemamme ulkoisen devalvaatiokierteen korvaamisesta sisäisellä. Kierre ei lopu ennen kuin taustalla olevasta epäluottamusta ylläpitävästä järjestelmästä päästään irti.
Suomessa näyttää laajasti vallitsevan usko siihen, että ulkoinen pakko on lääke puuttuvalle luottamukselle.
Kiinteä valuuttakurssi voidaan nähdä tapana ylätasolta pakottaa maltillisiin työehtoihin. Siitä on Suomessa huonoja kokemuksia. Kiinteäksi mielletty markkakurssi päätyi neljännesvuosisataa sitten pakkodelvalvaatioon ja pankkikriisiin. Eurojäsenyys näyttää kehittyvän vastaavalla tavalla eli massiiviseksi kotimaiseksi mahalaskuksi jota toistaiseksi on lievennetty julkisella velkaantumisella.
Nyt valmistellaan lakisääteisiä rajoitteita työnantajan ja työntekijän välisille sopimuksille. Taustalla häämöttää myös talouspoliittisen vastuun lisäsiirtoja ulkomaisille päättäjille. Tällekin voi ennustaa huonoa loppua. Säädöksin pakottamalla saadut eduthan voidaan mitätöidä samankaltaisilla poliittisilla päätöksillä kuin millä ne on myönnettykin. On vain toivottava, etteivät yhteiskunnan vastakohdat tällaisen kierteen yhteydessä kärjisty liikaa.
Uskoisi, että Suomessa nykytilanne olisi päinvastoin erinomaisen sopiva epäluottamusta ylläpitävän kierteen katkaisemiseksi.
Luottamusta voidaan ylläpitää vain jos kulloinkin vahvoilla olevat tahot ovat valmiita tinkimään omista eduistaan. Ehkä riittäisi, että selvästi ja näkyvästi jätettäisiin ulosmittaamatta etuja jotka olisivat periaatteessa, vaikkakin tilapäisesti, saatavissa. Vain vahvoilla oleva osapuoli voi myönnytyksillään synnyttää toisessa osapuolessa luottamusta. Toisin päin tarjolla on vain alistumista ja nöyrtymistä.
Kyse olisi siitä, että työnantajat ja muut korkean tulotason edustajat nyt näkyvästi sitoutuisivat päätöksiin jotka lyhyellä aikavälillä rajoittavatkin heidän etujaan. Mieleen tulevat tässä sellaiset asiat kuin esimerkiksi suostumus työntekijöiden edustukseen yhtiöiden hallintoon, yrityskohtaiset järjestelyt työolojen kehittämiseksi sekä pääomatuloverojen nostaminen ja ehkä omaisuusveronkin palauttaminen. Tästä syntyvät kustannukset saataisiin ajan myötä moninkertaisesti takaisin lakkovalmiuden vähentymisellä, tulevan kustannuskehityksen paremmalla hallinnalla ja todennäköisesti myös paremmalla tuottavuuskehityksellä.
Vaikeinta olisi tietenkin saada nykyiset päättäjät ja esimiehet laajasti tällaisen muutoksen kannattajiksi ja soveltajiksi. Ruotsissa tähän on käytetty vuosikymmeniä. Omien kokemusteni ja havaintojeni perusteella uskon, että muutos vaatisi monelta suuren ja vaikean asennemuutoksen. Tämä olisi kuitenkin mahdollista edellyttäen, että yritystemme korkein johto itse olisi muutoksen tarpeellisuudesta vakuuttunut ja soveltaisi sitä osaltaan. Samaa koskee tietenkin maamme hallitusta.
Eli riittääkö tässä tilanteessa hallituksessa, yritysjohdoissa ja hyvin toimeentulevien joukossa malttia vaurastua? Ja riittääkö sitä muidenkin puolella sitten kun ankeat ajat ovat takana päin? Ennen kuin molempiin kysymyksiin voidaan vastata myöntävästi jatkuu Suomessa devalvaatioiden pakkokierre estoitta.
Toivotan lukijoilleni hyvää joulua ja viisautta täynnä olevaa uutta vuotta 2016.
https://research.stlouisfed.org/fred2/graph/fredgraph.png?g=2ZXt
Näkyykö tässä kuvassa Ruotsin ylivoimaisen työmarkkinajärjestelmän vakauttava vaikutus. Minun on hieman vaikea nähdä Ruotsalaisessa työmarkkinajärjestelmässä mitään sellaista, mikä nykyisessä tilanteessamme ei olisi näpertelyä.
Ennen maailma oli toinen, muutkin kiinteässä valuuttakurssissa ja tilanne oli sitä kautta tasaisempi. Nyt olemme aikamme luddiitteja, kummajaisia jotka yrittävät pärjätä 1800-luvun työkaluin 2000-luvun maailmassa. Yksinkertaisten valuuttakurssimuutosten sijaan tarvitsemme nopeita ja radikaaleja työmarkkinamuutoksia. Eivät työmarkkinat mikään yksittäinen saareke ole, työmarkkinamuutosten on voitava mennä myös muuhun talouteen ilman suurta touhua.
Jos muistelemme vuotta 1953 ja herra Friedmania:
“The consequent decline in real income reduces domestic demand for foreign goods and thus demand for foreign currency with which to purchase these goods. In this way it offsets the incipient deficit. But this is clearly a highly efficient method of adjusting to external changes. If the external changes are deep-seated and persistent, the unemployment produces steady downward pressure on prices and wages, and the adjustment will not have been completed until the deflation has run its sorry course.”
Tälle mekanismille olemme kehittämässä korvaavaa mekanismia. Koska olemme kilpailussa muiden maiden kanssa, on korvaavan mekanismin oltava yhtä tehokas kuin valuuttakurssimuutos. Sami Miettinen käytti vaihdepyörää vertauskuvana. Koska meidän on oltava vaihteettomalla pyörällä samassa kisassa vaihteellisten pyörien kanssa, täytyy meidän rakentaa uusi ihminen, sellainen jossa itsessään on vaihteet. Tarvitsemme siis sellaisen yhteiskunnan, jota ei vielä olla keksitty. Nyt on Sipilän vuoro yrittää. Tähän asti ei ole mennyt kovin hyvin. Kaikkein perustavinta laatua oleva epäonnistuminen on se, ettei Sipilä ole onnistunut selittämään ihmisille mitä tavoitellaan ja minkä takia. Tämä tulee kylvämään ennennäkemättömän poliittisen epävakauden siemenet Suomeen. Jatkossa pahin ongelmamme tuskin tulee olemaan työmarkkinoilla vallitseva epäluottamus vaan koko poliittista- ja yhteiskuntajärjestelmäämme ravisteleva epäluottamus.
Mitä odotamme, jos annamme politrukkien ja juristien päättää raha- ja yhteiskuntapolitiikastamme. Voiko sellainen päättyä hyvin. Antaisimmeko tällaisten henkilöiden suunnitella ja toteuttaa vaativan siltaprojetin, tai vaikkapa ydinvomalaprojentin. Jos antaisimme, mitä meillä olisi syytä odottaa, katastrofia?
Kuviosta ei ainakaan kevyemmällä silmäyksellä näy juuri työmarkkinoitten eroa. Eräs syy saattaa olla, että kursseihin vaikuttavat lyhyellä ja keskipitkälläkin aikavälillä niin monet muutkin asiat. Siten esim. Suomen kurssiin ei viimeiset 15 vuotta ole juurikaan vaikuttanut kotimaisia oloja vaan euron kehitys dollariin. Taas 1990-luvun loppupuoleen vaikutti Nokia ja molempien maiden 1990-luvun alkupuoleen samanaikainen pankkikriisi.
Uutta suomalaista (sopimiseen taipuvainen) ei tarvittaisi niin kipeästi jos talouspolitiikka olisi viisaampi (säästöt kun menee hyvin) ja yritysjohdot keksijöineen markkinamiehineen olisivat taidokkaampia (uudet teknologiat, tuotteet, myyntikanavat). Jos näitä ei voida/pystytä tarjoamaan niin on jäljellä vain hyvin vanhanaikaisia temppuja kannattavan tuotannon lisäämiseksi.
Mielestäni HS-kolumni kiinnitti huomiota siihen, että muualla on pystytty luomaan parempia tuloksia kompromissien avulla. Oma lisäpointtini oli lähinnä se, että hallituksemme nyt piiskaa väärää hevosta luottamuksen synnyttämiseksi. Työnantajat ja niiden tukijat ovat nyt vahvoilla, eli luottamus alkaisi todennäköisemmin syntyä jos juuri he käyttäisivät tätä (varmaan tilapäistä) asemaa maltillisesti. “Uutta suomalaista” ei silloin tarvittaisi ja heikotkin ajat siedettäisiin paremmin jos kaikki näkyvästi osallistuisivat niihin.
Olen pääpiirteissään noista pointeista samaa mieltä. Pitkällä aikavälillä pelkään kuintenkin tarvittavan myös sitä uutta suomalaista. Jos häviämme kelluvaa valuuttaa käyttävälle kilpailijamaalle euron takia keskimäärin 2% vuodessa, on ero 30 vuodessa 1.8 kertainen kilpailijamaan hyväksi.
Tässä maailmassa kilpaillaan jatkuvasti tuotannon mahdollistavista tekijöistä, Suomessa voimakkaimmin investoinneista ja työntekijöistä.
Nyt tilanne on se, että olemme euron takia esimerkiksi Ruotsia selvästi systeemisesti tehottamampia edellä mainitussa kilpailussa. Tämän lisäksi viimeaikaisten hallitustemme pätemättömyys ja saamattomuus ovat olleet pöyristyttävällä tasolla.
Jos eurojärjestelmää ajatellaan, niin en tiedä onko poliittista valtaa omaavilla työnantajilla lopulta syytä ajaa muuta kuin täysin vapaita työmarkkinoita. Sitähän euro vaatii, muuten kumulatiiviset menetykset työllisyydessä ja potentiaalisessa BKT:ssa tekisivät nykyisenkaltaisen yhteiskunnan mahdottomaksi ylläpitää jo ehkä parissa vuosikymmenessä.
Hallituksen politiikka “uuden suomalaisen” luomiseksi perustunee osaltaan haluun jatkaa euroalueen jäsenenä. Oma valuutta antaisi tilaisuuden paremmin ylläpitää kasvua ja tuotantoa myös ilman tällaista muutosta. Se tapahtuisi tietenkin silti tinkimällä elintasosta, vaikkakin vähän salakavalammalla tavalla.
En tiedä vaatiiko eurojäsenyys käytännössä täysin vapaita työmarkkinoita vaiko ei. Sehän riippuu siitäkin, sallivatko työmarkkinat muissa jäsenmaissa täyden vapauden. Alkaa joka tapauksessa näyttää selvältä, ettei eurojäsenyys tuo työntekijäpuolelle mitään onnelaa. Mielenkiintoista, että vasemmistolla usko eurojäsenyyden parantavaan voimaan silti on niin voimakas….
Kirjoitin tosiaan epäselvällä tavalla. On varmaankin mahdollista pärjätä eurossa myös säännellyillä työmarkkinoilla, jos kulkee samassa syklissä ydinmaiden kanssa.
Suomella kuitenkaan ei sellaiseen liene mitään mahdollisuutta. Jotta emme putoa kelluttajien kelkasta, tarvitsemme siis jonkin mekanismin mikä estää pysyvän tuotantokuilun syntymisen. Ehkäpä se mekanismi voisi olla hyvin joustavat työmarkkinat. Toki uudenlaisia rakenteita tarvittaisiin paljon muuallekin.
Ei olisi vähäpätöinen saavutus rakentaa maailman ensimmäistä kehittynyttä valtiota, jonka taloudellinen menestys ei vaadi jatkuvaa nominaalista kasvua
Vasemmiston usko euroon on todellakin paradoksi. Jos pitäisi arvata, niin uskoisin että selitys jakautuu kahteen kategoriaan; vihjeettömyyteen ja liittovaltioon. Epäilen melko vahvasti että ne vasemmistointellektuellit, jotka ymmärtävät systeemiä, haaveilevat kaappaavansa liittovaltion. Ehkäpä sellainen haave ei ole täysin utopistinen, taloudellisessa kaaoksessa oleva maa voi olla melko hyvä kasvualusta radikaaleille vasemmistolaisille ideoille.
Epäilemättä liikutaan tässä arvailujen, toivottavasti jotenkin valistuneiden, maailmassa. Politiikassa kehoitetaan usein valitsijoita katsomaan yleviä tavoitteita eikä ikäviä käytännön tuloksia, eikä vaikutuksitta. Eurouskovaisuutta voi kannattaa samantapainen taivaanrannan kaipuu. Ehkä tilanne muuttuu kun mielikuvapolitikoinnin edellytykset kiristyvän talouskehityksen myötä heikkenevät?
Eniten olen ollut väärässä sen suhteen, minkälaisia poliittisia seuraamuksia eurojärjestelmällä tulee olemaan. Odotin paljon koordinoidumpaa ja rationaalisempaa kehitystä eurojäjesnyyttä vastaan pahimmissa kriisimaissa.
Todellisuudessa näyttää käyneen niin, että suuri osa äänestäjistä kannattaa eurojäsenyyttä, mutta vastustaa sen nykyisiä ja etenkin tulevia seurauksia. Suomessa näyttää olevan tapahtumassa sama ilmiö.
Sipilä ei ole ollut halukas selittämään kansalaisille eurojäsenyyden vaikutuksia Suomelle. Ei olla myöskään käyty mitään keskusteluja sisäisen devalvaation strategisesta puolesta. Ei kai ole mitenkään uskottavaa että Suomeen tulisi vaikkapa merkittäviä teollisia investointeja, jos yhteiskuntajärjestelmämme seisoo tyhjän päällä. Suomen täytyy joko lähteä eurosta tai onnistua muuttamaan yhteiskunnan rakenteet osana eurojärjestelmää sellaisiksi, että rationaalisella tarkkailijalla on syytä uskoa ettei musiikki yllättäen pysähdy.
Äänestäjät ovat ainakin olevinaan demokraattisen yhteiskunnan lopullisia päättäjiä. He eivät ymmärrä eurojäsenyyden aiheuttavan Suomessa tarpeen sotien jälkeisen historian suurimpaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Heillä ei ole mitään tietoa kansantalouden toiminnasta, rahapolitiikan merkityksestä, osittaisvarantojärjestelmästä, kiinteistä valuuttakursseista tai asymmetrisista sokeista.
Olet omalta osaltasi rikkonut omertan ja toiminut erittäin ansiokkaasti pohtimalla kirjoituksissasi julkisesti hyvin tärkeitä kysymyksiä. Tällaisella toiminnalla voisi olla konkreettista merkitystä, jos aihepiiri olisi ihmisten ymmärtämä ja median asialliseti uutisoima. Nyt pelkään kuitenkin pahoin, että mielikuvapolitikoinnilta putoaa pohja vasta, kun ulkoinen voima pakottaa yhteiskunnallisesti todella tuhoisiin budjettileikkauksiin ja pankkiautomaatit joudutaan laittamaan kiinni.