Täytyy vaieta siitä mistä ei voi puhua?

Posted on April 11, 2019 by Peter Nyberg

Suomalaiset valitsevat lähipäivinä itselleen poliittisia edustajia. Käydyn vaalikeskustelun valossa on syytä pohtia, ovatko nämä henkilöt varsinaisia päättäjiä vai ainoastaan päätösten virallisia siunaajia. Mielestäni keskeisiä kysymyksiä on käsitelty hyvin pinnallisesti tai jopa jääneet keskustelun ulkopuolella. Kauaskantoisin näistä vaiettuja aiheita on todennäköinen tuleva taloudellinen tilanne.

Suomalaiset ovat jo kauan tottuneet elämään velaksi. Julkista syömävelkaa on lisätty silloinkin, kun taloudessa on muutenkin mennyt hyvin. Kotitaloudet ovat lisänneet velkaantuneisuuttaan reippaasti kiitos keskuspankkien kevyttä rahapolitiikkaa. Myös uusi yya-järjestelmä muiden länsimaiden kanssa todennäköisesti vaatii lähivuosina erittäin merkittäviä lisäresursseja (lentokalusto ja muu turvallisuus, EU- ja eurobudjetti, tulevat yhteisvastuut).

Samalla näyttää taloudellinen tilanne heikkenevän maailmanlaajuisesti. Koska Suomi rakenteensa takia on keskimääräistä riippuvaisempi viennistä on odotettavissa, että heikkeneminen meillä on myös keskimääräistä voimakkaampi. Varsinaisille päättäjille tämän luulisi viestivän, että valitsijoille pitäisi tehdä selväksi mistä säästetään ja mistä pitää ehkä luopua, parhaassa tapauksessa tilapäisesti. Pelkkien päätösten virallisten siunaajien ei tarvitse siitä välittää, koska he hyväksyvät mitä ikinä heidän eteensä aikanaan asetetaan.

Yllä mainittuja asioita käsitellään myös toisessa puheenvuorossa, jonka laatimisessa olen ollut mukana. Se puheenvuoro löytyy tässä ja on kopioitu tämän alapuolella (pieniä teknisiä muutoksia tehty, en ole mm. saanut kunnolla kopioitua kuviota).

“Euroalueella keskustellaan tulonsiirroista; meillä ei

Tuomas Malinen, Heikki Koskenkylä, Peter Nyberg

Euroalueen budjettia ja tulonsiirtomekanismia yritetään yhä saada aikaiseksi. Valtiovarainministerien Ecofin-kokous käsitteli asiaa 5.4. Budjettia on ehdotettu jo vuosia. Viimeksi näkyvän ehdotuksen euroalueen budjetista teki Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Oma erillinen budjetti kuitenkin torpattiin EU-maiden joulukuun huippukokouksessa, lähinnä nk. uuden Hansaliiton (Suomi, Ruotsi, Tanska, Hollanti, Itävalta) toimesta.

Euroalueen budjettia yritetään nyt saada osaksi koko EU:n budjettia. Erittäin huomionarvoista on, että asiasta ei keskustella meillä juuri lainkaan, vaikka kyseessä on vaalikevät.

Suomeen on pesiytynyt kummallinen ajattelu valuuttaliitoista ja etenkin eurosta. Historia sekä akateeminen tutkimus yksiselitteisesti kertoo, että valuuttaunioni tarvitsee tuekseen poliittisen unionin (tulonsiirrot) ja/tai eromekanismin. Silti melko suuri joukko suomalaisia ekonomisteja väittää, että pankkiunioni ja pääomamarkkinat riittäisivät euroalueen vakauttamiseen myös taantumissa ja kriiseissä. Tämä on vaarallinen harhakuvitelma.

Nousukaudella valuuttaunionit pärjäävät yleensä melko hyvin jopa ilman yhteisvastuumekanismeja. Taantumissa ja etenkin talouskriiseissä tilanne on täysin toinen, kuten euroalueellakin vuosina 2008-2012 havaittiin.  Kuvaavin esimerkki löytyy 1930-luvun Yhdysvalloista.

Yhdysvaltojen tulonsiirtounioni

Suuren laman iskiessä Yhdysvaltoihin vuoden 1929 pörssiromahduksen vanavedessä, Yhdysvaltojen dollarialue oli hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin euroalue nyt. Liittovaltion budjetti oli minimaalinen noin 3 prosenttia bruttokansantuotteesta, liittovaltiotason tulonsiirtoja ei käytännössä ollut, suhdannetasausrahastoja ei ollut, työmarkkina oli hyvin eriytynyt, eli työvoima ei juuri liikkunut esim. etelästä pohjoiseen, ja dollarialuetta hallitsivat keskuspankki Fedin alueelliset yksiköt.

Lama iski koko Yhdysvaltoihin, mutta alueelliset erot olivat huomattavia. Pääomat hakeutuivat Keskilännestä itään. Itäiset osavaltiot, kuten New York, toimivat eräänlaisina turvasatamina, ja ne myös toipuivat lamasta Keskilännen osavaltioita nopeammin. Lama iskikin Keskilänteen ja Etelävaltioihin huomattavan rajuna, missä lama kaatoi satoja pankkeja. Pääomapako tietyiltä alueilta oli niin suurta, että alueelliset keskuspankit eivät sen syvimmässä vaiheessa enää halunneet välittää maksuja pahiten kärsineille alueille tappioiden pelossa. Dollarialuetta uhkasi hajoaminen.

Liittovaltion johdossa uhka kuitenkin tiedostettiin. Nopeassa tahdissa säädettiin erilaisia liittovaltion tukiohjelmia: työttömyyskorvaus, sosiaaliturva ja maataloustuet. Näillä tasattiin pääomapaon vaikutuksia sen kohde- ja lähdeosavaltioissa. Esimerkiksi Minneapolisin keskuspankkialue menetti vuosien 1929 ja 1933 välillä 247 miljoonan (nykyrahassa n. 4,8 miljardin) edestä yksityisiä talletuksia, mutta vastaanotti 229 miljoonan (nykyrahassa n. 4,5 miljardin) edestä liittovaltion tukia. Bostonin keskuspankkialue vastaanotti 644 miljoonan (nykyrahassa n. 12,4 miljardin) edestä talletuksia, mutta maksoi 575 miljoonan (nykyrahassa n. 11,1 miljardin) edestä liittovaltion tukia. Liittovaltion tuilla taattiin keskisten ja eteläisten osavaltioiden elintaso. Tämän, sekä työmarkkinan eriytymisen loppuminen (työvoima alkoi siirtyä köyhästä etelästä itään ja pohjoiseen) dollarialue säilyi.

Nykyään tulonsiirtomekanismi Yhdysvalloissa toimii ennen kaikkea verojen ja tulonsiirtojen kautta. Esimerkiksi osavaltioiden velkoja ei kuitenkaan taata liittovaltion taholta (no bailout). Taantuman iskiessä osavaltioon sen maksut (lähinnä verot) liittovaltiolle vähenevät. Sen saamiset liittovaltiolta myös kasvavat. Nopeasti kasvavien osavaltioiden maksut puolestaan kasvat ja tuet vähenevät. Veroihin ja tukiin perustuva järjestelmä luo osavaltioiden välille huomattavan tulonsiirtomekanismin: yhden dollarin lasku osavaltion asukasta kohden mitatuissa tuloissa johtaa liittovaltiolle maksettavien menojen pienentymiseen noin 0,38 dollarilla. Osavaltioiden väliset erot nettomaksuissa ja -saamisissa ovatkin suuria. Liittovaltiotason tulonsiirroista huolimatta osavaltiot saattaisivat joidenkin tutkimuksien mukaan silti hyötyä omasta valuutasta.

Euroalue ei selviä ilman tulonsiirtoja, mutta…

San Franciscon aluekeskuspankin tutkimuksen mukaan Kreikan bruttokansantuote asukasta kohti olisi vuosina 2008 – 2011, eli velkakriisin akuutin vaiheen aikana laskenut arviolta 6,9 prosenttia, jos euroalueella olisi ollut käytössä Yhdysvaltojen tulonsiirtomekanismia vastaava järjestelmä. Todellisuudessa Kreikan bruttokansantuote laski yli 11 prosenttia.  Samanaikaisesti asukasta kohden mitattu BKT olisi Saksassa noussut vain 3,7 prosenttia nykyisen 5,9 prosentin sijasta. Yhdysvalloissa käytössä oleva liitovaltiotason järjestelmä olisi toisin sanoen tasannut sekä Kreikan talouden laskua että Saksan nousua.

Tämänkaltaisen järjestelmän luomista Ranskan presidentti Macron on viime aikoina ajanut. Syyskuussa 2017, juuri ennen Saksan parlamenttivaaleja, hän piti laajan puheen Sorbonnessa, jossa hän esitteli näkemyksiään EMU:n ja koko EU:n kehittämisestä. Pääosin viralliset ehdotukset ja Macronin ehdotus ovat olleet samoilla linjoilla. Niissä halutaan tehdä pankkiunioni valmiiksi, jolloin yhteinen talletussuoja pitäisi hyväksyä. Pääomamarkkinaunioni pitäisi kehittää, mikä onkin jo aloitettu, mutta eteneminen onkin ollut hidasta. Nämä toimet ovat kuitenkin auttamattoman riittämättömiä seuraavan kriisin iskiessä, jonka Macron mitä ilmeisemmin tiedostaa.

Kun EU:n nykyinen budjetti on vain noin prosentin jäsenmaiden BKT:sta, Macron on ehdottanut pelkän euroalueen budjetiksi noin 4 prosenttia BKT:sta. Muita eri tahoilta tehtyjä ehdotuksia ovat olleet: suhdannetasausrahasto tai investointirahasto, osin yhteinen työttömyyskorvausrahasto, eurobondien tai synteettisen bondin luominen (erityisesti Ranskan ja Italian taholta) ja yhteisöveropohjan harmonisointi tai  ja jopa yhteisöverotuksen siirtäminen unionin tasolle, jota on ehdottanut Ranskan valtiovarainministeriö, ja euroalueen oma valtiovarainministeriö.

Näissä ehdotuksissa ainakin rehellisesti myönnetään, että euroalueen selviytyminen vaatii tulonsiirtoja. Kokonaan toinen asia on, kuinka toimiva tulonsiirtounioni olisi. Koska markkinakuri on jo pelastuspakettien ja Euroopan keskuspankin (EKP) velkakirjaostojen takia menetetty, seurauksena voisi olla moraalikadon huomattava kasvu euroalueella. Kilpailukykyisimmät ja tuottavimmat maat häviäisivät ja heikoimmat voittaisivat. Olisiko tämä todella Euroopan etu, vai pitäisikö euro vain yksinkertaisesti purkaa?

Tosia kuitenkin on, että seuraava taantuma syöksee heikommat jäsenvaltiot todennäköisesti jälleen talouskurimukseen ja pääomapakoon, joka Target2 tasapainojen perusteella on euroalueella jatkunut lähes keskeytyksettä vuodesta 2008 lähtien (ks. kuvio). Kun heikkojen jäsenmaiden talous sakkaa ja pankit alkavat kaatua, mitä silloin tehdään? Ylivelkaantuneilla mailla ei ole varaa elvyttää, eikä niillä ole suhdannepuskureita. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessaan korostama jäsenmaiden ”ketterä” talous- ja finanssipolitiikka ei toimi.  Ainoina vaihtoehtoina on joko alkaa jakaa vastikkeetonta euroalueen tai EU-tason tukea valtioille ja pankeille tai sallia maiden euroero. Tämä on tosiasia, jota ei hienoilla termeillä tai vaikenemisella muuteta.

Taantuma on (todennäköisesti) jo matkalla

Euroopan alkuvuoden talousluvut ovat olleet synkkiä. Euroalueen talousveturin, Saksan, teollisuustuotanto on laskenut 4 kuukautta putkeen. Pudotus on ollut syvintä sitten vuoden 2009. Euroalueen tuotantoteollisuuden ostopäällikköindeksit ovat laskeneet alimmille tasoilleen sitten velkakriisin vuonna 2012. Citi-pankin julkaisema euroalueen talousyllätysten indeksi on romahtanut alimmalle tasolleen 10 vuoteen. Italia on teknisessä taantumassa, sen bruttokansantuotteen laskettua vuoden viimeisillä kvartaaleilla. Saksan (”turvasataman”) velkakirjojen korot ovat painuneet jälleen negatiivisiksi.

Tilannetta pahentaa, että Euroopan keskuspankin elvytyskeinot on käytännössä käytetty. Ohjauskorko on nolla ja EKP:n tase on täynnä eurovaltioiden sekä eurooppalaisten yritysten velkakirjoja. EKP:sta vakuutellaan julkisuuteen, että elvytyskeinoja on vielä jäljellä, mutta tämä on epäuskottavaa. EKP voisi toki alkaa ostaa osakkeita tai lisätä velkakirjaostojaan, mutta mikä olisi niiden vaikutus? Kymmenen vuotta keskuspankkien erilaisia rahanluontioperaatiota on osoittanut rahapolitiikan rajat. Maailman keskuspankit ovat saaneet poikkeustoimillaan aikaiseksi pääomamarkkinoiden hinnoittelun vakavan vääristymisen.

Kansainväliset merkit taas viittaavat siihen, että taustalla voi olla pahempaakin eli maailmanlaajuinen talouden hidastuminen, taantuma. Vastassamme saattaa pahimmassa tapauksessa olla jopa globaali lama. Vaikka jo pelkkä taantuma voi pakottaa euroalueen perimmäisten kysymysten (tulonsiirtojen) ääreen, maailmanlaajuinen lama tekisi sen varmasti.

Uhat pitää tunnistaa ja niistä pitää puhua

EKP:n poikkeukselliset rahapoliittiset toimet ovat toistaiseksi estäneet toisen finanssi- ja velkakriisin syntymisen. EKP:n eväät on kuitenkin syöty. Samalla poikkeusohjelmat ovat edistäneet taloudellista tehottomuutta kannustamalla horjuvia pankkeja tukemaan tuottamattomia yrityksiä. Ne ovat myös luoneet piilotettua yhteisvastuuta kasaamalla EKP:n taseeseen suuren määrän potentiaalisesti tappiollisia yritysten ja valtioiden lainapapereita. Nämä vastuut on tulevaisuudessa joko loputtomiin rahoitettava tai selvitettävä alaskirjauksin ja konkurssein.

Euroalueen jäsenenä Suomen on varauduttava lähivuosina kantamaan osaansa näistä todennäköisesti erittäin merkittävistä kustannuksista. Samoin on ratkaistava kanta euroalueen budjettiin, suhdannetasausrahastoihin ja EU-tason veroihin. Koska taantuma (lama) lähestyy, nämä todennäköisesti lankeavat Suomen seuraavan hallituksen ratkaistaviksi. Niistä ei kuitenkaan juuri puhuta, ja jos puhutaan niin sitten totuutta kierrellen.

Suomessa pitäisikin nyt vaalien alla keskustella siitä, mitä tehdään, jos euroalue seuraavassa taantumassa uhkaa hajota? Teemmekö ”Kataiset” ja hyväksymme yhteisvastuun kansan mahdollisesta vastustuksesta huolimatta siirtäen samalla päätösvaltaa taloudestamme ja budjetistamme EU:lle? Jos emme, olemmeko valmiita vastaamaan seurauksista? Olemmeko valmiita tarvittaessa palaamaan omaan rahaan? Uhat pitäisi tunnistaa nyt, eikä jälleen ajaa sammutetuin lyhdyin jyrkänteeltä alas, kuten meillä on niin usein ollut tapana.

Tilastotiedot ja liittovaltion ohjelmien yksityiskohdat Yhdysvaltojen suuren laman ajalta ovat H. Rockoffin artikkelista: How long did it take the United States to become an optimal currency area? Rockoffin vastaus artikkelin otsikon kysymykseen on: noin 150 vuotta.

VTT Tuomas Malinen on Helsingin yliopiston taloustieteen dosentti.

VTT Peter Nyberg on eläköitynyt valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtaja.

VTT Heikki Koskenkylä on eläköitynyt Suomen Pankin tutkimusosaston johtaja. “

Toivotan kaikille lukijoilleni viisaita ehdokasvalintoja.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | 1 Comment

Politiikasta tulikin viihdettä?

Posted on March 20, 2019 by Peter Nyberg

Aikaa on kulunut siitä kun julkaisin tässä viime kerralla ajatuksiani. Siihen on monta syytä, yksi niistä se, ettei käsittääkseni ole tapahtunut kovinkaan paljon todella merkittävästi uutta. Eli tarkemmin sanottuna, mitä on tapahtunut on mielestäni vaikuttanut olemaan enemmän lyhyen kuin pitkän aikavälin kannalta tärkeää ja siten vähemmän kiintoisaa.

Suomen hallituksen kaatuminen omien tekemisensä mahdottomuuksiin on kuitenkin tärkeä viesti suomalaisen päätöksenteon nykytilasta. Käytännössä pyrittiin yhdistää kaksi hallituksen pääpuolueiden ideologista pääajatusta ja käytännön saavutukset saivat väistyä melko puhtaasti poliittisten tavoitteiden tieltä. Kansalaisten aikaa ja rahaa on tuhlautunut tilanteessa, jossa Suomella ei ole liikaa kummastakaan.

Alkuun päässyt vaalikeskustelu lupaa lisää yleisiä ja yleviä puheenvuoroja jotka eivät velvoita mihinkään. Olisi tarpeen nyt saada selvennystä eri tahoilta mitä käytännössä tarkoittavat jo kauan esitetyt mutta toteutamatta jääneet tavoitteet kuten työmarkkinoiden joustavuuden lisäys, yhteisvastuun vastustaminen euroalueella ja velkaantumiskehityksen lopettaminen.

Enemmän ajatuksia viime aikojen tapahtumista on juuri esitetty kolmen henkilön toimesta näin (kirjoitus on julkaistu samanlaisena myös Uuden Suomen blogina tässä ):

Suomen politiikot ovat epäonnistuneet

Elämme hiljaisinta vaalikevättä miesmuistiin. Poliittisen keskustelun hampaattomuus, massapako eduskunnasta sekä alhainen kiinnostus vaaleja kohtaan viestivät neuvottomuudesta ja epäilyistä vaikuttamismahdollisuuksia kohtaan. Miten tähän on tultu?

Uskoa poliittisiin ratkaisuihin ovat vähentäneet kahden edellisen hallituksen epäonnistumiset ja virheet. Esimerkiksi eduskuntavaaleissa vuonna 2011 yksi teema oli ylitse muiden: euroalueen yhteisvastuun vastustaminen. Käytännössä tämä tarkoitti perussuomalaisten äänestämistä, koska he ensisijaisesti vastustivat Kreikan toista tukipakettia. PS sai suuren vaalivoiton eli ”jytkyn”. Puolue oli vaaleissa toiseksi suurin Keskustan jälkeen. Kansa toisin sanoen äänesti selkeästi Kreikan tukipakettia vastaan. Toisin kuitenkin päätettiin.

Kataisen kausi

Perussuomalaiset jätettiin Kataisen sateenkaarihallituksen ulkopuolelle vuonna 2011. Heti kokoamisensa jälkeen hallitus päätti osallistua Kreikan tukemiseen lainaksi naamioidulla tulonsiirrolla. Kreikalle oli myönnetty jo aiemmin lainoja kahdenvälisin sopimuksin Kataisen ollessa valtiovarainministeri. Kreikalle myönnettyjen tukien saajat olivat saksalaiset ja ranskalaiset pankit, jotka näin pelastettiin mm. Suomen veronmaksajien varoilla. Kreikkalaisille rahoista jäi arviolta noin kymmenesosa. Myöhemmin hallitus myös siunasi Kreikan kolmannen tukipaketin, joka toteutettiin Euroopan Vakausmekanismin (EVM) kautta. Yhteensä Kreikalle myönnettiin tukea lähes 300 miljardia euroa. Suomen kansan vuonna 2011 ilmaisemasta yhteisvastuun vastustuksesta ei näkynyt Kataisen hallituksen politiikassa jälkeäkään.

Kataisen hallitus yritti syksyllä 2012 myös käynnistää merkittäviä rakenneuudistukia. Tavoitteena oli mm. kaventaa kestävyysvajetta ja joustavoittaa työmarkkinoita. Rakenneuudistuksista kuten SOTE ja työmarkkinat ei kuitenkaan tullut mitään. SOTE-uudistus pohjautui Kokoomuksen ehdottamana suurten kuntien malliin. Kolmikannan puitteissa yritettiin kehittää paikallista sopimista. Siitä ei päästy yksimielisyyteen. Osaltaan näiden epäonnistumisten seurauksena perinteiset julkiset menot pystyttiin rahoittamaan vain jatkuvalla julkisen velan kasvattamisella.

Sipilän hallitus

Eduskuntavaaleissa 2015 äänestettiin Suomen uudistamisen puolesta. Taloutemme oli ollut taantumassa jo yli kolme vuotta ja työttömyys oli korkealla kymmenen prosentin tasolla. Kansalaistenkin laajalti kannattama jäsenyys euroalueella oli tehnyt mahdottomaksi säädellä kilpailukykyämme valuuttakurssilla. Heikko vienti, kasvu ja työllisyys osoittivat, että korvaavaa välinettä tarvittiin kipeästi.

Vuoden 2015 vaalien jälkeen Sipilän hallitus tarttui tomerasti toimeen. Pääministeri Sipilä näytti tuovan uutta näkemystä hallituksen työskentelyyn. Perussuomalaisetkin otettiin hallitukseen. Kolmen S:n hallitus (Sipilä, Stubb, Soini) määritteli korjaustarpeen pääkohdiksi: työvoiman kustannustason (kilpailukykysopimus, kiky), työmarkkinat (joustavuus) ja SOTE (julkiset menot).

Näistä uudistuksista toteutui suunnitellusti vain kiky, eikä sekään edennyt ongelmitta. Muista tavoitteista jäätiin joko suureksi osaksi (työmarkkinauudistus) tai täysin (SOTE). Kolmikannan puitteissa yritettiin joustavoittaa paikallista sopimista, mutta tässä ei onnistuttu taaskaan. Yritystukiakin piti karsia, mutta mitään ei saatu aikaiseksi. Kiky-sopimus oli kuitenkin jonkinlainen saavutus ja paransi jonkin verran Suomen kilpailukykyä. Koulutukseen ja tutkimukseen käytettyjä julkisia varoja kyllä leikattiin, mikä aiheellisesti aiheutti voimakasta kritiikkiä.

Talouskasvu ja työllisyys

Sipilän hallitus kyllä saavutti työllisyystavoitteensa, eli työllisyysaste kohosi 72 prosenttiin, talouskasvu nopeutui ja budjettialijäämä saatiin leikattua. Myös velka-aste kääntyi lievään laskuun BKT:n kasvun nopeuduttua. Sipilän hallituksen kiky-sopimuksella oli kohtalainen vaikutus kasvuun ja työllisyyteen kilpailukyvyn parantumisen myötä.

Hyvä kansainvälinen suhdannekehitys oli kuitenkin tärkein syy Suomen talouden elpymiseen ja työllisyyden paranemiseen. Kiitos maailman keskuspankkiirien rahapoliittisen elvytyksen sekä Yhdysvaltojen presidentti Trumpin ja Kiinan presidentti Xi:n valtavien velkaelvytysohjelmien, maailmantalous kasvoi ripeästi vuosina 2016-2018. Kansainvälisen kasvun viime aikoina hidastuessa on Suomenkin kasvuvauhti vaimenemassa jälleen kerran.

SOTE-uudistus

Suomessa on yritetty tehdä sosiaali- ja terveyspalveluiden (SOTE) uudistusta jo yli 10 vuoden ajan. Uudistus on tarpeen, koska julkiset SOTE-menot kasvavat voimakkaasti väestön vanhentuessa ja palveluiden saatavuudessa on liian suuria eroja. Kataisen hallitus yritti ns. suurkuntamallia, mutta ehdotus kaatui. Sipilän hallitus yritti 18 maakunnan ja valinnanvapauden mallia, mutta sekin kaatui. Outoa tässä mallissa oli uusi väliportaan hallinnon perustaminen peräti 18 maakunnan alueelle. Muissa Pohjoismaissa on menty tai ollaan menossa huomattavasti pienempään itsehallintoalueiden lukumäärään.

Myös yksityisten SOTE-alan yritysten päästäminen valinnanvapauden nimissä perusterveydenhuoltoon on herättänyt kovaa kritiikkiä. Hallitus ei myöskään pystynyt osoittamaan, että sen mallilla olisi voitu saavuttaa kolmen miljardin euron säästöt SOTE-menoissa. Laajasti epäiltiin, että uusi hallintohimmeli ja yksityisten hoivayritysten vaatimat voitot päinvastoin vain kasvattaisivat julkisia menoja palvelutasoa parantamatta.

Hallituksen kaaduttua Kokoomus ja Keskusta hylkäsivätkin oman yhteisen mallinsa heti ja toivat julkisuuteen omat uudet SOTE-mallinsa, jotka eroavat nyt olennaisesti toisistaan. Keskusta on hylännyt valinnanvapauden ja Kokoomus puolestaan maakuntamallin.

Euroalue

Euroalueen uudistamisessa suunnaksi on käsittämättömästi valittu yhtä aikaa sekä yhteisvastuun kannattaminen että sen vastustaminen. Kun Jyrki Katainen päätti Suomen osallistuvan Kreikan toiseen tukipakettiin, kannettiin ”vastuuta”. Silloin kasvatettiin yhteisvastuuta lainaamalla ylivelkaantuneelle Kreikan hallitukselle rahaa, jotta se voisi maksaa velkansa Euroopan suurille pankeille. Samalla hyväksyttiin yhteisvastuuseen perustuvan Euroopan vakausmekanismin, EVM, luominen. Ylivelkaantuneiden maiden pelastaminen lisävelalla oli loogisesti mahdollisimman nurinkurista, mutta silti suurin osa suomalaisista poliitikoista ja talousmediastamme antoi sen tapahtua ilman sen suurempaa kritiikkiä.

Kun tuli puhe yhteisvastuun rehellisestä kasvattamisesta euroalueen oman budjetin muodossa vuonna 2018, Sipilän hallituksen kanta oli selkeä vastustus. Silti yhteisvastuuseen perustuva pankkiunioni on nauttinut hallituksen vankkaa kannatusta eikä huolta ole esitetty yhteisvastuullisen eurojärjestelmän kasvavista riskeistä mm. Euroopan keskuspankin (EKP) arvopapereiden osto-ohjelman kautta. Poliitikoillemme onkin näköjään kelvannut piilotettu yhteisvastuu (lainat, joita tuskin maksetaan takaisin sekä takuut, jotka varmuudella joskus lankeavat), mutta ei suora (rehellinen) yhteisvastuu, eli tulonsiirtounioni.

Johtavat poliitikkomme ovat olleet hiljaa kuin hiiret kun EKP on tuhonnut Euroopan velkakirjamarkkinan toiminnan osto-ohjelmillaan. Tämä tehtiin tietenkin ”elvytyksen” nimissä, mutta käytännössä kyse on ollut euroalueen valtioiden epäsuorasta rahoittamisesta. Tämä on tunnetusti kielletty Euroopan unionin sopimuksissa (TFEUn artikla 125), mutta sillä nyt ei tietenkään euroaluetta pelastettaessa ole ollut Suomessakaan mitään merkitystä. Lait, sopimukset ja kansan mielipide eivät ole paljoa painaneet, kun Euroopan poliitikkojen lempilasta, yhteistä rahaa, on käyty pelastamaan.

Suomen työmarkkinat ja euro

Suomen jäsenyys euroalueella ei ole vähentänyt tarvetta varmistaa kotimaisten tuotteiden ja palveluiden vientiä. Vienti kohtaa, kuten tuotanto yleensä, jatkuvasti kotimaisia ja ulkomaisia häiriöitä (mm. kustannustasojen, tuotevalikoimien, tekniikan ja kuluttajien makujen sekä maailman taloussuhdanteen muutokset). Tarvitaan välineitä, jotka helpottavat yritysten kykyä sopeuttaa eikä lopettaa tuotantonsa tällaisiin häiriöihin.

Eurojäsenyys poisti Suomelta tähän tarkoitetun välineen, eli valuuttakurssin. Valuuttahistoriamme osoittaa, ettei muuta tehokasta välinettä oltu löydetty/hyväksytty, ja eurojäsenyys voidaankin osaltaan ymmärtää yrityksenä pakottaa suomalaisia sellaisia hyväksymään.

Erityisesti Sipilän hallituksen tavoitteena oli työvoimakustannusten kertaluonteinen alentaminen (kiky) sekä työehtosopimusten yrityskohtaisen sopimisen lisääminen. Työttömyyttä haluttiin vähentää karsimalla tukia. Vaikka kilpailukykysopimus todennäköisesti hieman auttoi Suomen taloutta, maksettiin siitä kohtuullisen kova hinta. Se mm. siirsi sosiaalivakuutusmaksuja työnantajilta työntekijöille mutta ei alentanut verokiilaa. Se myös vaikeutti paikallista sopimista työpaikoilla, mitä monet ekonomistit pitävät tärkeänä työmarkkinoiden tehokkuuden kannalta. Korporaatioiden valtaan ei siis juuri puututtu.

Keskeinen ongelma kuitenkin on, että kikyssä ei sovittu jatkotoimista. Se oli kertaluonteinen sopimus, vaikka vientisektorimme kohtaa hinta- ja kilpailukykypaineita jatkuvasti. Ennen niitä helpottivat markan ulkoisen arvon vaihtelut (yleensä devalvoituminen), nyt palkkojen ja työehtojen pitäisi joustaa käytännössä aina taloudellisten vaihteluiden mukaan, etenkin taantumissa. Hyvin harva poliitikoistamme on uskaltanut kertoa tämän valitsijoilleen.

Yhteenveto

Ison-Britannian EU-eroprosessi, Brexit, on osoittanut, kuinka kyvyttömiä nykyisistä urapoliitikoista on tullut. Valitsijoiden tahtoa kysytään, mutta sitä ei kyetä/uskalleta toteuttaa. Suomen kaksi edellistä hallitusta ovat toimineet aivan yhtä huonosti. Luvattuihin tarpeellisiin uudistuksiin ei ole kyetty. EU:n ja euroalueen ongelmia on yritetty väistellä ja piilottaa, eikä julkista kriittistä keskustelua niistä ole juuri käyty. Silloin kun on keskustelu, on päätökset tehty siitä välittämättä.

Puolueet näyttävät lisäksi jälleen kerran sortuvan katteettomiin lupauksiin. Julkisia rahoja ollaan jakamassa vähän joka taholle, taas tietysti velaksi kun vahvaa talouskasvua ei ole näköpiirissä. Taloutemme olennaisiin kysymyksiin ja haasteisiin ei juuri uskalleta kajota, koska mitään tahoja ei haluta ärsyttää.

Vaaleja edeltävän keskustelun vaisuutta voidaankin lähestyä kysymällä, miksi kiinnostua, kun todellisia uudistuksia ja ratkaisuja ei uskalleta tehdä? Se on erittäin hyvä kysymys. Poliittisen kulttuurimme uudistustarve on valtava.

Tuomas Malinen, Peter Nyberg, Heikki Koskenkylä

VTT Tuomas Malinen on Helsingin yliopiston taloustieteen dosentti.

VTT Peter Nyberg on eläköitynyt valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtaja.

VTT Heikki Koskenkylä on eläköitynyt Suomen Pankin tutkimusosaston johtaja. 

Posted in Kommentit | Tagged , , | 3 Comments

Suomikin yhteisten EU-verojen kannattajaksi?

Posted on January 27, 2019 by Peter Nyberg

Kotimaisessa keskustelussa kuuluu joskus kysyttävän, miksi pitäisi olla huolissaan EU-liittovaltiosta kun sitä niin harva avoimesti tai tietoisesti tukee?

Vastaus on yksinkertainen. Keskeinen EU-agendan laatija ja esityksentekijä eli komissio ehdottaa jatkuvasti syvempää ja laajempaa keskittymistä hyvin monessa ja tärkeässä asiassa. Askeleet voivat välillä olla pieniä mutta suunta on selvä. Taka-askelia ei muistaakseni koskaan ole esitetty vaikka sellaisia kyllä on mainittu periaatetasolla julkisuudessa (subsidiaariperiaate). Keskittämisen perusteluihin usein kuuluu, ainakin talous- ja rahoituspuolella, että päätöksenteko pitää saada nopeammaksi ja tehokkaammaksi. Tämä toteutuisi varmimmin jos päätöksentekijöitä on yksi tai ainakin nykyistä harvempi.

Kehitys muistuttaa etenemistä kulunvalvonnan ovien kautta. Kun kerran astuu sisään niin takaisin ei enää pääse. Kun pääsee ulos niin hätistellään jo seuraavaa ovea kohti.

Oiva esimerkki on verotus, joka tällä hetkellä on jäsenmaiden yksinoikeus. EU-komissio ja rahoituksen yhteisvastuuta ajavat maat haluavat kuitenkin tähän muutosta. EU:lle pitäisi luoda omaa vero-oikeutta (aluksi päästövero, rahoitusmarkkinavero ja ehkä yhteisöverokin). Lisäksi pitää luopua nyt vaadittavasta yksimielisyydestä kun päätetään veroasioista. Sen tilalle pitää saada nopeamman ja tehokkaamman käsittelyn varmistavat enemmistöpäätökset.

Jäsenmaiden kansalaisia verotettaisiin sen jälkeen osittain ilman että heillä olisi enää asiassa käytännön sananvaltaa (päätöksentekijöiden valinta). Myöskään paikallisia oloja tai näkemyksiä ei jouduttaisi ottamaan huomioon. Asiasta ei tietenkään tällä hetkellä ole tarvittavaa yksimielisyyttä (tässä ). On kuitenkin aivan selvää, että jollei ehdotus nyt mene läpi niin jotain sitä läheltä muistuttavaa esitetään uudestaan lähitulevaisuudessa.

Voi arvata, että ensin pieneksi kaavailtuja EU:n omia verotuloja pyrittäisiin vähitellen kasvattamaan ja käyttämään lisää hyvien päämäärien saavuttamiseksi. Sitä mukaa kuin järjestelmä laajentuisi, se rajoittaisi yhä enemmän jäsenmaiden mahdollisuuksia verotuloin rahoittaa omia menojaan. Korkean verotuksen ja sosiaalimenojen maissa kuten Pohjoismaissa tämä tietäisi vähitellen hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Onkin mielestäni ihmeellistä, että pohjoismaista järjestelmää perinteisesti kannattavat poliittiset voimat samalla uskaltavat tukea EU-verotuksen synnyttämistä ja päätöksentekoa enemmistöllä.

Jo nyt on esitetty, että yhteisillä verotuloilla rahoitettaisiin EU:n omaa työttömyys- tai rakennerahastoa. Sillä tuettaisiin, vakuuttelujen mukaan tilapäisesti, jäsenmaita joita koettelisivat taloudelliset yllätykset ja ongelmat. Kun sovittuja sääntöjä niin usein rikotaan EU:ssa on varsin todennäköistä, että uusien rahastojen sallitaankin vähitellen lisäävän jäsenmaiden välisiä pysyviä tulonsiirtoja. Vastuullisen päättäjän tulisi, kokemuksista viistastuneena, ottaa tämä mahdollisuus huomioon kannanmäärittelyissään.

Näyttää siltä, että monet suomalaiset päättäjät pitävät EU- ja eurojäsenyyttä itseisarvona siitä riippumatta, mihin jäsenyys aikanaan johtaa. Tämä suosii keskustelua lyhyen aikavälin teknisistä ehdotuksista ja vähään velvoittavia arvopainoitteisia tavoitteita. Yksittäisiin keskittämishankkeisiin suhtaudutaan usein kannustavasti pohtimatta ovatko niiden toteutus ja seuraamukset jatkohankkeineen myös siedettävät ( eräs esimerkki tässä).

Kehitys EU:ssa ja euroalueella ei tietenkään merkitse, että liittovaltio välttämättä toteutuu. Jos sitä haluaa varmuudella torjua on tehtävä muutakin kuin uskoa ja luottaa. Uusia ehdotuksia tulisi tarkastella nimenomaan niiden todennäköisten tulevien seuraamusten osalta. Pitäisi myös olla valmiutta ja rohkeutta kieltäytyä niistä uudistuksista jotka edistävät päätösten keskittymistä tai oman vaikutusvallan vähentymistä. Keskustelu EU:n ja euroalueen kehityksestä kohti liittovaltiota on Suomessa tarpeellinen nimenomaan koska päättäjämme eivät ainakaan toistaiseksi ole halunneet asettaa mitään rajoja jäsenyydellemme.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Talous toisella sijalla

Posted on December 31, 2018 by Peter Nyberg

Helsingin Sanomat (HS) valittaa pääkirjoituksessaan 31.12.2018 Suomen taloudellista epäonnea (tässä). Juuri kun talouskasvumme on päässyt vauhtiin, sitä uhkaa ulkomaisen kysynnän heikentyminen. Ongelmaksi tämän tekee äskeinen kymmenvuotinen lama, jota ei muualla lähimaissa koettu. Sille HS esittää päteviä selityksiä: Nokian romahdus, toistuvat ja laajenevat Venäjää koskevat talouspakotteet, tehoton hallitus ja kilpailukyvyn ongelmat.

Lehti jättää kuitenkin mainitsematta, että Suomi on vapaaehtoisesti luopunut tärkeästä välineestä tällaisten maakohtaisten häiriöiden lieventämiseksi eli omasta valuutasta. Tämä puute on huolestuttava varsinkin koska Suomi viime sodista lähtien on kokenut jatkuvia vaikeuksia säilyttää kilpailukykynsä ulkomaihin verrattuna. Kyse ei ole lyhyen vaan hyvin pitkän ajan ongelmasta johon mielestäni on epärealistista odottaa nopeaa ratkaisua.

Vakaata, tehokasta ja kaikkien osapuolten luottamusta saavuttavaa korjausta tilanteeseen ei kannata odottaa pitkään aikaan. Tämän osoittavat esimerkiksi yleisön voimakkaat mielipiteet ja reaktiot nykyhallituksen valitsemiin lääkkeisiin (kilpailukykysopimus, aktiivimalli). Jos pysyvää ratkaisua ei synny Suomi saa euroalueella tottua olemaan taloudellisesti taantuva rajaseutu pitkine taloudellisine lamoineen, varsinkin kun koulutuksen alasajo vähitellen vaikeuttaa korkean lisäarvon tuotteiden syntyä maassamme.

Suomessa päättäjä- ja vaikuttajatasolle vaihtoehtoja eurolle ei kuitenkaan näytä olevan. Eurosta pidetään siten ilmeisesti kiinni sekä sisä- että ulkopoliittisista eikä talouspoliittisista syistä. Sisäpoliittisesti jäsenyys vahvistaa markkina- ja yrityskeskeistä arvomaailmaa. Ulkopoliittisesti jäsenyys kiinnittää Suomea maan perinteiseen turvasatamaan Saksaan liittolaisineen. Vaikka Suomi pyrkiikin järjestelmään ilman tulonsiirtoja maiden välillä (toiveen virallinen ilmoitus esimerkiksi tässä ), siihenkin ollaan kuitenkin todennäköisesti valmiita suostumaan näiden laajempien etujen turvaamiseksi.

Jokin sellainen selittää sitä, että niin harva ( eräänä poikkeuksena esimerkiksi tässä ) pitää hälyttävänä euroalueella niin tavanmukaisiksi tulleita sääntöjen rikkomuksia ilman sovittuja seuraamuksia (Ranska ja Italia, aikaisemmin Ranska ja Saksa). Päinvastoin, samalle HS:n pääkirjoitussivulle mahtuu vielä Suomen Pankin pääjohtajan kolumni Suomenkin tarpeesta tukea eurojärjestelmän sääntö- ja järjestelmäkehitystä (tässä). Eli halutaan lisää sääntöjä ja velvoitteita joita käytännössä vain pienten jäsenmaiden edellytetään seuraavan ja joista helposti kehittyy uusi tulojen ja varallisuuden siirtokanava.

Uusi vuosi ei valitettavasti lupaa hyvää Suomelle eikä muillekaan maille. Kevyen rahapolitiikan ja korkean riskinottohalun nostamat omaisuusarvot näyttävät jo kääntyneen laskuun. Varsinkin riskipitoisten korkopapereiden liikkeeseenlaskijoille tämä merkitsee koron nousua. Useille maille povataan hiipuvaa talouskasvua mikä merkitsee tulojen ehkä kohtalokasta heikkenemistä heikoille ja ylivelkaisille yrityksille. Mittava yksityisen sektorin velkaantuneisuus merkitsee finanssisektorille tappioita, joita jo raskaasti velkaantunut julkinen sektori ei välttämättä tällä kertaa pysty korvaamaan. Maiden väliset ja sisäiset poliittiset vastakkaisuudet tarjoavat uusia häiriöitä muutenkin heikoille markkinoille.

On ehkä tavallista enemmän syytä toivoa toisillemme hyvää uutta vuotta.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | 5 Comments

Voiko Italiaa pakottaa mihinkään?

Posted on November 20, 2018 by Peter Nyberg

Niin kuin yleisesti tiedetään on Italian hallitus toistuvasti ilmoittanut, että se aikoo käyttää enemmän varoja talouden elvyttämiseksi kuin EU sallisi. Samalla se on myös ilmoittanut, ettei maa aio eikä halua erota eurosta. Tämä on mahdollista vain, jos EKP suostuu jatkamaan Italian(kin) valtion budjettialijäämän rahoittamista matalalla korolla. Tämä taas edellyttänee sellaista yhteisymmärrystä Italian ja muiden jäsenmaiden välillä joka sallii EKP:n kertovan itselleen ja muille, että Italian talous aiotaan lähiaikoina kohentaa ja tervehdyttää.

On ehkä tarpeetonta toistaa miksi EKP:n rahoitus on Italialle niin tärkeä (numerotiedot tästä). Italian valtion velka on noin 132 prosenttia BKT:sta (pyöreästi 2500 miljardia euroa) josta ehkä kuudesosa pitää rahoittaa uudelleen vuosittain. Italialaiset itse ovat ostaneet yli kaksi kolmasosaa velasta. Varsinkin italialaiset pankit ovat viimeisten kymmenen vuoden aikana sijoittaneet ahkerasti valtion velkapapereihin. Valtion papereiden arvo on siten tärkeä sekä kotitalouksien varallisuudelle että maan heikon pankkijärjestelmän vakaudelle. Koron nousu markkinoilla kasvattaisi valtion budjettialijäämää ja vähentäisi olemassa olevien valtionpapereiden arvoa.

Euroalue voi periaatteessa valita kolme tapaa kohdata jäsenmaan rahoituskriisi. Se voi antaa ehdollista rahallista tukea toivoen, että jäsenmaa ryhtyy pysyviin toimenpiteisiin rahoitustarpeensa rajoittamiseksi. Jos toive ei toteudu, on kyse käytännössä tulonsiirrosta (Kreikka). Se voi jättää ongelmat jäsenmaalle itselleen ratkaistaviksi ja vain varmistaa, etteivät oleelliset palvelut maassa kärsi (terveydenhuolto, ruokahuolto). Muut jäsenmaat pyritään suojaamaan seurannaisvaikutuksilta (paluu Maastricht-sopimukseen). Ja se voi suostua ongelmamaan eroon euroalueelta, jolloin maa ainakin määräajaksi selvittää rahoitus- ja velkatilanteensa uudella omalla valuutalla (euroero). Italian tapauksessa euroalueen jo hankkimat velkakirjat sekä Target 2 – velat jäävät tällöin saamatta takaisin euromääräisinä.

Italia eroaa Kreikasta lähinnä siinä, että maa on kyllin suuri ollakseen taloudellinen ja poliittinen uhka muille euroalueen jäsenmaille. Se myös merkitsee, että Italia voi uhata erolla jolleivät euroalueen tukiehdot ole riittävän pehmeät.

Italian heikon talous- ja tuottavuuskehityksen vuoksi on hyvin epätodennäköistä, että sen velkaantuneisuus alenisi pitkään aikaan. Sen takia on alettu puhua siitä, että eräs edellytys mahdolliselle rahoitustuelle olisi velkaleikkaus joka varmistaisi maan kykyä maksaa takaisin uudet lainat. Käytännössä tämä merkitsisi italialaisten valtionpapereiden omistajien varallisuuden leikkausta euroalueen avun ehtona. Kotitalouksien varallisuutta vähentäisivät edelleen velkaleikkauksesta johtuvat pankkien alasajot. Päälle tulisi vielä muita ns. rakenteellisia uudistuksia, jotka tekisivät monen italialaisen kotitalouden arjen lähivuosina vaikeaksi. Vaikuttaa hieman epäuskottavalta, että Italia saisi edes EKP:n painostuksella hallituksen joka tällaiseen suostuisi.

Jos euroalueen jäsen jätetään itse selviytymään rahoitusongelmista on edessä väistämättä nopea sisäinen devalvaatio (etenkin palkkojen ja valtion menojen leikkaus). Tästä syntyy ainakin lyhyellä aikavälillä matalasuhdanne joka lisää työttömyyttä, hidastaa kasvua ja vähentää kansalaisten varallisuutta. Samalla tämän ja lähivuosien politiikan pitää olla niin vahvasti poliittisesti tuettu, että yksityiset rahoittajat alkavat luottaa maan selviämiseen maksukykyiseksi. Maan ja sen kansalaisten pitää siis olla erittäin vakuuttuneita euroalueen pidemmän aikavälin yleisestä siunauksellisuudesta. Näin selvää sitoutumista euroalueeseen ei nykyisellään tietääkseni ole havaittavissa.

Ongelmamaalle helpoin tie takaisin maksukykyisyyteen on, paitsi lepsu euroalueen sisäinen tulonsiirtojärjestelmä, eroaminen euroalueelta ainakin määräajaksi. Tällöin otetaan käyttöön oma uusi valuutta jolla maksetaan mahdollisimman suuri osa vanhoja velkoja pois. Suuri osa kotimaisista saatavista ja veloista voidaan muuttaa uudeksi valuutaksi, jolloin etenkin useimpien kotitalouksien nettovarallisuus jää ennalleen. Euroissa mitattuna elintaso laskee alussa, mutta edellytykset nopeammalle kasvulle paranevat. Etenkin ne ulkomaalaiset (ml. Suomi ainakin EKP:n kautta) jotka ovat uskoneet saavansa takaisinmaksut euroina kantavat vanhasta velasta johtuvat nettotappiot. Kun tilanne on helpottunut maa voi hakea uudestaan euroalueen jäseneksi, ehkä uutta vastaavanlaista kehityskaarta varten.

Italian tapauksessa uskoisin muiden euroalueen jäsenmaiden saavan valita käytännössä vähään velvoittavan rahoitusavun ja maan euroeron välillä. Rahoittajien lyhyen aikavälin etu on nopea ja kevyellä ehdollisuudella varustettu rahoitusapu, joka ahkeralla julkisuustyöllä pyritään saamaan näyttämään ankaran ehdolliselta. Pitkällä aikavälillä edullisempi olisi järjestelmä, jolla samaa valuuttaa käyttäisivät pysyvästi vain maat joiden taloudet kohtaavat ja reagoivat melko samalla tavalla ulkoisiin muutoksiin.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 2 Comments

Yksi askel eteen, kaksi taakse

Posted on November 5, 2018 by Peter Nyberg

Eräs Brexitin odotettavissa oleva seuraamus on ollut, että muiden suurten maiden vaikutusvalta EU:ssa kasvaa pienempien kustannuksella. Useat pienet maat, joiden kannat usein ovat olleet lähellä Saksan kantoja, ovat siksi äskettäin perustaneet yhteistyöryhmän (uusi Hansa). Tämä ryhmä julkaisi toissa viikkona kannanoton siitä, miten euroalueen ja EU:n talouskriisit mielellään tulisi hoitaa (katso tässä jossa myös alkuperäinen englanninkielinen kannanotto ).

Kannanotto on mielestäni varsin hyvä ja lähtee siitä, että tuettaville maille annettaisiin vain ehdollista lainaa, jonka takaisinmaksusta pyrittäisiin etukäteen varmistumaan. Uutta Kreikan tapausta ei siten olisi hyväksyttävissä. Valmisteluista ja takaisinmaksukyvyn arvioinnista vastaisivat EVM:n virkamiehet ja itse EVM olisi vastuussa jäsenmaille eikä EU:n elimille. Siten toivotaan mm. vähemmän painoarvoa EU:n poliittiseen kehittämiseen liittyville kysymyksille kuin jos komission virkamiehet tämän tehtävän hoitaisivat Ranskan (ja Saksan) suunnitelman mukaisesti. Kun pankkiunioni joskus olisi valmis aloitettavaksi (eli pankit kaikkialla olisivat yhtä vakaita ja vakavaraisia) toimisi EVM samoin sen kriisinhoitomekanismin rahoituksen takalautana.

Kyseessä olisi tavallaan eurooppalainen IMF varsin vähäisellä poliittisella harkinnalla. Kannanotosta joudutaan kuitenkin tulevaisuudessa tinkimään ehkä paljonkin. EU:n eteläiset jäsenmaathan eivät sitovia rajoitteita yhteisvastuulle mielellään hyväksy. Ongelmia lisäävät lähiaikoina uhkaava laskusuhdanne sekä ilmeisesti avoin kysymys mitä tehdä, jos jokin autettava maa ei olekaan takaisinmaksukykyinen. Mikään ei takaa, että tuleva järjestelmä lopulta muistuttaa kannanotossa olevaa tai että sitä sovelletaan niin kuin on kirjattu. Yhteisvaluuttaan liittyy yhdessä sen nykyisten poliittisten tavoitteiden kanssa oma logiikka, joka käytännössä näyttää estävän jäsenmaiden asettamista markkinavoimien armoille.

Tulonsiirtojen vaikeuttaminen euromaiden välillä ei tietenkään poista yhteisvaluutan korostamia maiden eroavuuksia. Maat jotka eivät pysty ylläpitämään kilpailukykyään ja tuottavuuden kasvua suunnilleen Saksan tasolla joutuvat jatkuvasti vaikeuksiin. Suomi on jäsenmaa jolla on vaikeuksia tältä osin. Koska eurosta ei haluta erota eikä liittovaltioon haluta ainakaan heti on pyrittävä kotimaisten kustannusten alentamiseen ja joustavoittamiseen. Käytännössä tämä merkitsee jatkuvia pyrkimyksiä ay-liikkeen vaikutusvallan rajoittamiseksi. Ihmeellistä kyllä, ay-liikettä muuten tukevat puolueet kuuluvat silti eurojäsenyyden innokkaisiin tukijoihin.

Tulonsiirtojen puuttuessa yhteisvaluutta pakottaa jäsenmaita tarvittaessa noudattamaan talouspolitiikkaa joka ei heille perinteisesti jostain syystä sovi. Hieman sama näyttää pätevän myös EU:n yhteisen ulkopolitiikan kanssa, jota Suomi myös pyrkii osaltaan säntillisesti noudattamaan.

Läntisissä teollisuusmaissa on viime vuosina levinnyt käsitys, varmaan syystä, että naapurimme Venäjä entistä voimakkaammin pyrkii laajentamaan vaikutusvaltaansa. Tätä on yritetty torjuta mm. lukuisilla sanktioilla ja yhteistyön rajoitteilla joista on tullut osa EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa. Vähitellen on myös kasvava sotilaallinen läsnäolo ja erilaiset sotilasharjoitukset tulleet osaksi useiden EU-maiden torjuntapyrkimyksiä.

Suomi näyttää hallituksen ja presidentin suostumuksella liittoutuneen sotilaallisesti, ensimmäisen kerran toisen maailmansodan jälkeen. Kyse ei tietenkään ole muodollisesta vaan käytännön tason liitosta. Yhteistyötä on nopeasti syvennetty nimenomaan Yhdysvaltain kanssa, jonka tapoihin vuosikymmenten ajan on kuulunut muiden kansojen pommittaminen näiden oman edun nimessä (osittainen listaus näistä sodista tukijoineen vastustajineen löytyy esimerkiksi tästä). Ulkomaisten hallitusten kaataminen sisäisiä kumouksia edistämällä on myös ollut sille jo kauan suosittu harrastus.Useat EU-maat ovat olleet tätä tukemassa. Riippumatta suomalaisten omista näkemyksistä ja sanomisista kyse on siis liittoutuminen jota Venäjällä lienee vaikeaa ymmärtää ystävällismieliseksi.

On ikään kuin olisimme omassa jokapäiväisessä elämässämme kutsuneet kylään äänekästä tappeluporukkaa joka, niin kuin me itse, pitää ainakin eräitä naapurimme toimia moitittavina. Porukan välitön ja julkilausuttu tavoite on naapurin painostaminen hänen taloutta ja toimeentuloa heikentämällä ja selkäsaunaa väläyttämällä. Silti vakuutamme toistuvasti itsellemme ja naapurille siitä, että hyvät suhteet kyllä jatkuvat. Porukan läpikäytyjen ja käynnissä olevien tappeluiden lukumäärä tekee näistä vakuutteluista hyvin epäuskottavia. Uskottavuutta ei myöskään lisää jos on epäselvää voiko porukka käytännössä tulla meille kylään joskus pyytämättäkin, omien tavoitteiden ja aikataulujen mukaisesti.

Suomi on nyt siinä mihin ei olisi koskaan pitänyt joutua eli yhden osapuolen rajaseutuna suurvaltojen kiristyvien suhteiden aikana. Yhteisvaluutan käyttäjinä olemme samalla epäsuorasti sitoutuneet suuriin ja kipeisiin yhteiskuntasuhteittemme muutoksiin. Jos edessä on finanssikriisin uusi versio, niin kuin monet arvioivat, tilanne eri maissa ja niiden välillä kiristyy helposti. On hartaasti toivottava, ettei tuleva kehitys osoittaisi, että mielikuvia hivelevän politiikan tilalle olisikin tarvittu vähemmän ulkoista sitoutumista ja enemmän sisäistä vakautta.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 5 Comments

Puuttuvan talouskurittajan vaihtoehdoista

Posted on September 16, 2018 by Peter Nyberg

On todella ilahduttavaa kun Suomessa vihdoin selkokielisesti myönnetään, että eurojäsenyys asettaa Suomelle käytännössä pitkälle meneviä yhteiskunnallisia muutosvaatimuksia (ks. esimerkiksi https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005822311.html ). Koska valuuttakurssi ei voi muuttua on euroalueen jäsenmaan taloudellisten sopeuttamiskeinojen löydyttävä maan rajojen sisäpuolelta (työmarkkinoiden, hyödykemarkkinoiden ja yritysten sisäisen toiminnan joustot). Samalla ovat yhä useammat euron kannattajat hieman vastahakoisesti joutuneet myöntämään, kymmenen vuoden heikon talouskasvun jälkeen, ettei eurojäsenyys ole ollut Suomen taloudelle eduksi.

Omien muistikuvieni mukaan taloudellisten joustojen vaatimus ei ollut euroon liittyessämme päättäjille epäselvä. Olihan Suomen pitkä delvalvaatioiden historia osaltaan osoitus siitä, ettei maassa voitu sopia tulojen jaosta ja siihen vaikuttavista järjestelmistä. Luotettiin kuitenkin siihen, että kun Suomi kerran oli jäsenenä, niin pelko ja kokemus kilpailukyvyttömyyden seuraamuksista pakottaisivat eri osapuolet maan kannalta vastuulliseen toimintaan. Tältä osin ajattelu oli hyvin samantapainen kuin se jota sovellettiin romahdukseen päätyneen ”vakaan markan” synnyttämisessä.

Euroajan historia onkin Suomen osalta ollut karu. Alkuvuodet sujuivat sattumalta hyvin Nokian nousun ja kansainvälistä finanssikriisiä pohjustavan voimakkaan suhdanteen takia. Näiden tukien kadotessa Suomessa alkoi pitkä matalan kasvu kausi, jota perinteiseen suomalaiseen tapaan vahvisti heikentyvä kilpailukyky. Uutena joustojen korvikkeena ja eri osapuolten etujen rahoituskeinona tuli käyttöön jatkuva julkisen talouden velkaantuminen, jota suuresti helpotti euroalueen poikkeuksellisen kevyt rahapolitiikka. Nousevien korkojen aikana tämäkin tie on nyt kuljettu loppuun, mutta ymmärtääkseni vieläkään ei vallitse yksimielisyyttä siitä mitä joustoja ja kenen toimesta tulisi ensisijaisesti kehittää.

Kun puhutaan joustoista tarkoitetaan yleensä sitä, että työntekijöiden pitää suostua työehtojensa varmuuden vähentämiseen. Yhtä tärkeää olisi kuitenkin yritysten joustojen lisääminen tuotteita,markkinointia ja tuotantomenetelmiä kehittämällä sekä osingonmaksuja vastaavasti myöhentämällä. Julkisen vallan velvoitteena olisi puolestaan talouspoliittisten toimintaedellytysten säilyttäminen ja käyttäminen. Koska jousto aina merkitsee yksittäisten toimijoiden epävarmuuden lisäämistä luulisi olevan eduksi, jos kaikilta osapuolilta vaadittavia joustoja yritettäisiin lisätä samaan aikaan ja yhdessä. Tämä taas vaatii osallistujilta sopimishalua ja -kykyä sekä kaikkien valmiutta keskusteluun ja muiden osapuolten tarpeiden huomioimiseen.

Joustoja tarvitaan taloudessa alati esiintyvien kotimaista ja ulkomaista alkuperää olevien muutosten hallitsemiseksi. Jollei löydy esim. yritysten ja niiden omistajien osalta joustoiksi luettavaa riittävää kehittämiskykyä tai -halua kasvaa vastaavasti paine työmarkkinoiden joustojen lisäämiseksi. Valitettavasti suomalainen keskustelu näyttää keskittyvän melkein yksinomaan juuri työmarkkinoiden joustojen lisäämiseen.

Sopimisyhteiskunnan vaatima laaja valmius keskusteluun ja muiden osapuolten näkökohtien ymmärtämiseen on puuttunut Suomesta sekä ennen euroaikaa että sen jälkeen. Tämän osoittavat edelleenkin jatkuvat kilpailukyvyttömyyden jaksot sekä julkisen vallan syömävelan kasvu euroaikana. Yhteiskuntasuhteet perustuvat päinvastoin kurittamisperinteeseen, josta aikaisemmin piti huolta oma keskuspankkimme. Euroaikana julkinen syömävelka on kasvanut seuraamuksia viivästyttäen kun kansallinen kurinpitäjä ja joustoon pakottaja on puuttunut.

Mikä nyt nimenomaan kilpailukyvyn vaalimiselle ratkaisuksi kun tarvitaan joustoja taloudessa eikä kotimaista kurinpitäjää enää ole?

Tarjolla on kolme päävaihtoehtoa: Suomi voisi suostua siirtämään päätösvaltaa ulkomaille vielä suuremmassa määrin kuin tähän saakka, toivoen sieltäpäin kotimaisia työmarkkinoita sitovia rajoitteita ja ohjeita (liittovaltio). Suomi voisi synnyttää uudestaan kotimaisen kurinpitäjän siirtymällä takaisin omaan kansalliseen valuuttaan (euroero). Suomi voisi myös pyrkiä seuraamaan Ruotsin ja Saksan esimerkkiä laajentamalla vaadittavien joustojen määrää ja varmistamaan, että eri osapuolten näkemyksiä huomioidaan (sopimisyhteiskunta).

Vaihtoehdot eivät ole vapaasti valittavissa, koska jokaiseen liittyy kovia poliittisia rajoitteita. Liittovaltiotietä on helppo kulkea pikkuaskelin siihen saakka kunnes päämäärä selviää valitsijoille, jolloin vastustus merkittävästi kovenee. Eurojäsenyyttä pidetään pyhänä ja ehdottomana itsestäänselvyytenä ainakin siihen saakka, kunnes maata kohtaa todella suuria taloudellisia vaikeuksia tai kunnes jokin muu jäsenmaa päättää erota. Sopimisyhteiskuntaa voidaan tavoitella parhaiten siinä yhä epätodennäköisemmässä tilanteessa jossa taloudellinen toiminta on vakaa ja hyvä eivätkä poliittiset vastakkainasettelut ole jyrkkiä. Laajaa kulttuurimuutosta ei kuitenkaan voida toteuttaa kuin vuosikymmenten saatossa.

Julkisen vallan velkaantumisvaran supistuminen pakottaa siten valitsemaan poliittisesti yhä vaikeampien kilpailukykyä ylläpitävien vaihtoehtojen välillä. Jos euroeroa pidetään mahdottomana on edessä laajeneva päätösvallan siirto europäättäjille ja lisää pyrkimyksiä hallinnoida työehtojen muotoutumista osana talouspolitiikkaa. Tapahtuuko tämä ay-liikettä kurittamalla vai yritysten tukia rajoittamalla ja ehtoja ehdollistamalla lienee kulloinkin toimivasta hallituksesta kiinni.

Parhaassa tapauksessa pyritään ehkä kohti kaukaista sopimisyhteiskunnan tavoitetta sopimalla aluksi, että palkkamaltin hintana on työntekijöiden merkittävä edustus yritysten päättävissä elimissä. Muussa tapauksessa lienee lähivuosina edessä suomalaista yhteiskuntaa melko syvästi jakavaa talouspolitiikkaa.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | 8 Comments

EKP taas tienhaarassa

Posted on June 21, 2018 by Peter Nyberg

Viime viikolla EKP ilmoitti lopettavansa määrällisen keventämisen (QE) ohjelmansa kuluvan vuoden lopussa. Perusteena esitettiin inflaatiovauhdin kohoaminen, mutta mainitsematta jäänyt lisäsyy oli varmaan myös ostettavien papereiden korostuva vähäisyys eräillä markkinoilla.

Valtioiden velkakirjojen ostopuoli jää siis ilman keskuspankkien järjestämää erityistukea ensi vuoden alusta. Tämä antaa toivoa, että eri euromaiden lainoihin liittyvien riskien sallitaan taas ilmaantua normalisoituvien markkinoiden kautta. Vaikka EKP on luvannut pitää korot matalina toistaiseksi on odotettavissa, että eri maiden pitkien korkojen erot alkavat erkaantua toisistaan.

Mielenkiintoista kyllä tämä tapahtuu samalla kun tilanne euroalueella on epävarmempi kuin pitkään aikaan. Häiriötekijöitä on sekä taloudellisella että poliittisella puolella.

Italian pelätään ryhtyvän rikkomaan sovittuja alijäämäsääntöjä ja olevan viime kädessä valmis eräänlaisen kansallisen rinnakkaisvaluutan käyttöönottoon. Saksan ja Espanjan uudet hallitukset ovat heikkoja ja molemmilla on edessään vaikeat sisäpoliittiset ongelmat (maahanmuutto ja Katalonia). Useiden euromaiden pankkijärjestelmien luotoista merkittävä osa on luokiteltu ongelmalliseksi, eikä varoja ongelmaluottojen poistamiseksi ole lyhyellä aikavälillä löydettävissä. Samalla euroalueen kasvulle oleellista globaalia vapaakauppajärjestelmää uhkaa USA:n aloittama tullisota.

Uhkauksen rahapolitiikan vähittäisestä kiristymisestä on myös tarkoitus vaikuttaa parhaillaan käynnissä oleviin neuvotteluihin euroalueen instituutioiden kehittämiseksi. Niin kuin olen aikaisemmin näissä kommenteissani todennut, lukuisten päätöksentekijöiden vakaa tarkoitus on muodostaa euroalueesta liittovaltion tapainen yhteisö. Siihen kuuluvat nyt esillä olevat ehdotukset – yhteinen vastuu pankeista ja niiden talletuksista, yhteinen ongelmavaltioiden ja -pankkien rahoitus ja ohjeistus, yhteisiä rahastoja heikosti onnistuvien maiden tukemiseksi ja vähitellen paisuvaksi tarkoitettu yhteinen budjetti omine tulolähteineen.

Lähtökohtana on jo aikaisemmin julkaistut presidenttien raportit ja komission työohjelma, joita kaikkia on jo kommentoitu tässä blogissa aikaisemmin. Näistä ehdotuksista ainakin osa pyritään toteuttamaan nyt, lyhyen aikavälin ohjenuorana Saksan ja Ranskan tuore yhteisymmärrys. Suurin osa käsiteltävistä ehdotuksista koskee tietenkin muuta kuin raha- ja talouspolitiikkaa. Ehdotetut muutokset talouspolitiikan ohjauksessa ovat kuitenkin merkittäviä, koska ne lisäävät yhteisvastuuta pankkijärjestelmästä ja keskittävät päätöksentekoa ongelmallisten euromaiden rahoitusehtojen osalta.

Muutoksiin liittyen on odotettavissa, että tilapäiseksi markkinoitu yhteisrahoitus muuttuu käytännössä pysyviksi tulonsiirroiksi. Tämä johtuu pääosin kahdesta asiasta. Rahoitettavat ongelmat eivät poistu, koska perusongelma on jäsenmaiden erilainen tuottavuuskehitys johon ei voida vaikuttaa ilman erittäin syvällisiä yhteiskunnallisia muutoksia. Rahapolitiikasta vastaava EKP on taas ajan myötä syvästi politisoitunut ja sen tiedetään nyt olevan valmis melkein mihin vain euroalueen ylläpitämiseksi (alkaen jäsenvaltioiden rahoittamisesta päätyen niiden poliittiseen painostamiseen).

Poliittiset päättäjät voivat siten suhtautua tyyneesti luvattuun määrällisen keventämisen lopettamiseen. Se toimii kyllä julkisena painostuksena jäsenmaille, jotta ne hyväksyisivät ehdotuksia muunkin kuin EKP:n toimesta tapahtuvan rahoituksellisen yhteisvastuun lisäämiseksi. Toisaalta finanssikriisin jälkeiset vuodet ovat osoittaneet, ettei käytännössä aina tarvitakaan uusia sopimuksia rahoituksellisen yhteisvastuun toteuttamiseksi. Onhan jo nähty, että EKP on valmis yhteisvastuullisella rahoituksellaan torjumaan euroalueen olemassaoloa uhkaavia taphahtumia. On vaikeaa nähdä miten tämä voisi olla heikentämättä sekä tukea tarvitsevien jäsenmaiden sopeuttamishalua että tukea maksavien jäsenmaiden rahoitusvalmiutta.

Seuraavalla EKP:n pääjohtajalla on edessään mielenkiintoinen valinta. Keskuspankki voi pyrkiä takaisin perinteiseen, riippumattomaan rahapolitiikan suunnittelijan ja toteuttajan rooliinsa silläkin uhalla, etteivät jäsenmaiden poliitikot suostukaan lisäämään yhteisvastuullista rahoitustaan kriisin iskiessä. Vaihtoehtona on jatkaa euroalueen epävirallisena talouspoliittisena hallituksena käyttäen tarvittaessa rahoitustaan painostuskeinona toivottujen kansallisten poliittisten päätösten synnyttämiseksi. Samalla EKP:n politisoituminen kuitenkin tekee kyseenalaisiksi sen riippumattomuuden, uskottavuuden, oikeutuksen ja viime kädessä itsenäisyydenkin.

Posted in Kommentit | Tagged , , | 2 Comments

Varajärjestelmiä tarvitaan

Posted on May 21, 2018 by Peter Nyberg

Suomalaiset pankit eivät halua olla mukana ylläpitämässä kotimaista varajärjestelmää euroalueen keskitetyn maksujärjestelmän häiriöiden varalle. Niin kauan kuin varajärjestelmää ei jouduta käyttämään se olisi vain pankeille kuluerä. Häiriö eurojärjestelmässä siirtyisi kuitenkin heti suomalaisten pankkien asiakkaiden ongelmaksi. Tilien ja niihin liittyvien erilaisten maksukorttien käyttö vaikeutuisi, maksut eivät lähtisi eivätkä saapuisi ajallaan ja sijoitusten hoito vaikeutuisi. Pankeille itselleen tilanne olisi valitettava ulkoinen häiriö josta ne eivät ole vastuussa.

Ei ole erityisen vaikeaa kuvitella mahdollisia euroalueen maksujärjestelmän häiriöiden syitä. Jonkin euromaan ero edellyttäisi ainakin muutoksia järjestelmän ohjelmissa. Toiminnan edellytyksinä ovat sähkön saanti ja tietoyhteyksien jatkuvuus sekä ohjelmien ehdoton, jatkuva toimivuus. Niihin kaikkiin liittyy epävarmuuksia sekä luonnollisista syistä (alkaen auringonpurkauksista) että rikollisista tai kriiseihin liittyvistä syistä (hakkerointi, kyberhyökkäykset). Varotoimista huolimatta onkin mahdotonta ehdottomasti taata, ettei mitään vakavaa häiriötä koskaan pääsisi tapahtumaan.

On myös syytä kiinnittää huomiota finanssi- ja maksujärjestelmien kasvavaan rooliin poliittisena painostuskeinona. Vaihtoehtojen puute edellyttää tällöin painostuksen kohteelta käytännössä ehdotonta alistumista painostajan toiveisiin.

Normaalistihan maksujärjestelmä on vapaasti pankkien välisessä käytössä kun ne välittävät toisilleen asiakkaidensa maksut. Pankkeja voidaan kuitenkin rangaista joko rahallisesti tai sulkemalla niiltä vapaa pääsy maksujärjestelmään seurauksena esim. tiettyjen asiakkaiden palvelemisesta (esim. USA vastaan Iran, Venäjä). Euroalueen sisällä juuri tällaista ei tietääkseni ole tapahtunut, mutta muita yhteisiä rahoitusjärjestelmiä (EKP:n likviditeettituki) on jo käytetty nimenomaan poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi (Kreikka, Italia, ehkä Irlanti).

Rahoitus- ja maksujärjestelmien käyttö poliittisena painostuskeinona edellyttää, että pankkeja voidaan pakottaa noudattamaan annettuja ohjeita. Tällaisia ohjeita voivat käytännössä antaa omassa vaikutuspiirissään oleville pankeille vain poliittinen taho (äärikeinona laki) tai keskuspankki (äärikeinona rahoituksen epääminen). Globaalisti tähän pystyy ennen kaikkea USA sen dollarin laajan käytön takia. Muut hallitukset ja keskuspankit joutuvat tyytymään vaikuttamiseen lähinnä oman rajoitetumman valuutta-alueensa sisällä.

Suomelle olleellista on oman taloudellisen ja valtiollisen hyvinvointinsa turvaaminen. Mitä tämä käytännössä pitää sisällään vaihtelee tarkkailijan, ajan ja olosuhteiden mukaan. Parhaillaan on levinnyt taipumus ajatella, että se merkitsee laaja-alaista ja ikuista sopeutumista euroalueen ja sen toiminnan edellyttämiin vaatimuksiin. Varajärjestelmät olisivat tavallaan tämän uskomuksen vastaisia eli niitä on tähän saakka vierastettu. Tällöin olisi etukäteen myönnyttävä myös alistumaan keskusjohdon (käytännössä EKP:n) mahdolliselle painostukselle poliittisten tai talouspoliittisten muutosten toteuttamiseksi.

Ajatus ikuisesta liitosta on kuitenkin harha. Euroalue on rakenteeltaan altis kriiseille ja tavoitteiltaan kiistanalainen. Oleelliset parannukset edellyttäisivät mittavia ja pysyviä tulonsiirtoja unionin jäsenten kesken sekä vahvan keskusjohdon pakkojärjestelmineen. Siksi nykyinen unioni ei pidemmällä aikavälillä ole jäsentensä hyvinvoinnin kehittämiselle erityisen suotuisa. Liittovaltioksi muutettu unioni olisi taas todennäköisesti huono ratkaisu erityisesti sen taloudellisesti vähämerkityksellisille rajaseuduille. Lisäksi Suomelle unionin varsin kielteinen suhtautuminen Venäjään saattaa myös vähitellen osoittautua meille kasvavaksi taloudelliseksi ja poliittiseksi ongelmaksi.

Suomelle ja muillekin euromaille olisi näin ollen tärkeää oman etunsa takia ylläpitää kansallisia maksujärjestelmiä. Se antaisi varmuutta kahdella tavalla. Ensiksi, jos euroalueen rahoitusjärjestelmää kohtaisi vakava häiriö oma varajärjestelmä rajoittaisi sen taloudellisia seurannaisvaikutuksia omassa taloudessa. Toiseksi, jos euroalueesta jossain vaiheessa on pakko erota taloudellisista tai poliittisista syistä, muutokseen liittyvät vaikutukset kansalaisiin olisivat vastaavasti pienemmät, jos uudella valuutalla olisikin edes alkeellinen kansallinen maksujärjestelmä käyttövalmiina.

Posted in Kommentit | Tagged , , | Leave a comment

Miksi keskuspankki ei saisi toimia tappiollisesti?

Posted on April 25, 2018 by Peter Nyberg

Aikoja sitten minulta kysyttiin, minkä takia keskuspankki ei voisi pysyvästikin toimia tappiollisesti. Vastaukseni, johon en silloinkaan ollut aivan tyytyväinen, oli suunnilleen että jatkuva tappio kyllä olisi kirjanpidollisesti mahdollinen (keskuspankki ei voi mennä konkurssiin) mutta siihen johtavan rahapolitiikan kansantaloudelliset seuraamukset olisivat ongelmalliset (inflaatio, moraalikato, resurssikäytön vääristymät).

Asia on sen jälkeen ajoittain vaivannut minua ja yhä enemmän mitä suuremmiksi tärkeimpien keskuspankkien taseet ovat paisuneet. Hankkiessaan arvopapereita viime vuosien korkeaan hintaan asettavat keskuspankit itsensä ennennäkemättömällä tavalla alttiiksi sekä luottoriskeille että korkoriskeille. Kun taloustilanne heikkenee tai korkotaso nousee, alenevat keskuspankkien(kin) arvopapereiden markkina-arvot. Ilman joitain erityistoimia (esim. kirjanpitomuutokset, eräpäivään pitäminen, myynti toiselle viranomaiselle) tämä tuottaisi keskuspankeille tappioita.

Miksi tämä olisi ongelma muille kuin valtiolle, joka ehkä vuosikymmeniksi jäisi ilman keskuspankin vuosittain tilittämää voittoa (ja veronmaksajille jotka joutuisivat korvaamaan syntyneen aukon valtion budjeteissa)?

Kannattaa ensiksi muistaa, että keskuspankin ehdottomasti takaama raha (setelistö ja sen omat tilit) on käytännössä vain pieni osa yleisön kauppaan ja sijoitustoimintaan käyttämästä rahamäärästä. Sitä yleisemmin maksukäytössä ovat pankkitilit ja sijoitustoiminnassa erilaiset velka- ja osakkuustodistukset. Yleisön ja pankkien finanssiomaisuudesta suurin osa on yksinkertaisesti muiden liikkeeseen laskemia velka- ja osakkuuspapereita. Pankkitilejä arvostetaan maksuvälineinä koska keskuspankki odotetaan varmistavan, että vakavarainen pankki aina voi tarjota niiden haltijoille pyydettäessä seteleitä.

Yleisön käyttämän rahan arvostus ei kuitenkaan perustu ainoastaan luottamukseen pankkijärjestelmän vakavaraisuudesta. Keskuspankin liikkeeseen laskema raha perustuu yleensä siihen, että pankit siirtävät vastineeksi ja vakuudeksi arvopapereita keskuspankille. Keskuspankki taas edellyttää, että nämä paperit ovat vähäriskisiä eivätkä tuota tappioita liikkeeseenlaskijan tai pankin takia. Jos tämä järjestelmä jatkuvasti toimii hyvin, olisi keskuspankin tarjoama raha osoitus siitä, että sen taustalla olevat velalliset ovat hyvässä hapessa eli vakavaraisia ja luottokelpoisia. Rahalla voi perustellusti odottaa voivansa hankkia ongelmitta tavaroita ja palveluja (ml. sijoituspalvelut).

Keskuspankin (suuret) tappiot taas osoittaisivat, että tarjotun rahan vastineena ei olekaan luotto- ja elinkelpoisia velallisia. Ainakin luottotappioiden osalta se osoittaisi suoraan, että rahan vastineena on ollut odotettua vähemmän ja ennakoitua huonommin kannattavaa tuotantoa. Korkojen noususta johtuvat tappiot (velkakirjat) johtaisivat korkean velkaantuneisuuden yhteiskunnassa ajan myötä myös luottotappioihin (konkurssit). Viesti olisi molemmissa tapauksessa selvä: liikkeeseen laskettu raha on osto- ja sijoitusmielessä vähemmän arvokasta ja käyttökelpoista kuin edes keskuspankissa odotettiin. Rahaa ei voitaisikaan ongelmitta vaihtaa tavaroihin ja palveluihin.

Tarinahan voisi sopia tavanmukaiseen kertomukseen rahan ylitarjonnasta syntyvästä inflaatiosta. Ero on kuitenkin siinä, että rahan arvo romahtaisi eikä vähitellen heikkenisi. Luottamus keskuspankkiin ja rahapolitiikan välineisiin vähenisi todennäköisesti myös nopeasti. Kyse ei olisi hintainflaatiosta vaan jostain paljon pahemmasta eli rahan ja rahajärjestelmän luottamuskriisistä. Yleisö voisi ääritapauksessa alkaa epäillä, ettei rahalla ylipäänsä olekaan oletettua vaihtoarvoa tavaroihin ja palveluihin jolloin siitä voisi tulla vältettävä vaihtoväline.

Talouden toiminta tietenkin häiriintyisi, kun yleisö pyrkisi vaihtamaan rahavaransa reaaliomaisuuteen, vähentäisi pankkisaataviaan mahdollisimman paljon ja ottaisi käyttöön vaihtoehtoisia vaihtovälineitä. Samalla rahapolitiikka menettäisi tehonsa siihen saakka, kunnes uusi luottamusta nauttiva raha järjestelmineen olisi luotu. Tämä ei välttämättä olisi nopeaa tai helppoa

Mitä on yllä esitetyn pohdinnan perusviesti? Ehkä se, että kannattaisi muistaa luottamuksen säilyttämisen tärkeys rahajärjestelmässä, joka perustuu viime kädessä pelkästään luottamukseen. Keskuspankkien ehkä kannattaisi olla vaarantamatta tätä luottamusta asettumalla alttiiksi mittaville harkitsemattomuudesta kieliville tappioille.

Valitettavasti on jo melko kauan ollut vaikeaa nähdä, miten länsimaissa suurta finanssitappioiden teräskylpyä voitaisiin välttää. Harjoitetun rahapolitiikan seurauksena siihen liittyisi myös mittavia tappioita keskuspankeille. Omaisuusarvot ovat pilvissä mutta niiden tulevat tulovirrat ovat mitä todennäköisimmin vähenemässä. Suhdanteet ovat jo heikkenemässä, tärkeissä maissa toimii suuri joukko zombiyrityksiä, kauppakiistat ovat koventuneet ja talouspolitiikalle oleellinen poliittinen kenttä monissa maissa on pahasti sekaisin. Näiden ongelmien seuraamusten voimistujana toimii korkea velkaantuneisuus hyvin monissa maissa, nyt mukaan lukien Suomi.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment