Täytyy vaieta siitä mistä ei voi puhua?

Suomalaiset valitsevat lähipäivinä itselleen poliittisia edustajia. Käydyn vaalikeskustelun valossa on syytä pohtia, ovatko nämä henkilöt varsinaisia päättäjiä vai ainoastaan päätösten virallisia siunaajia. Mielestäni keskeisiä kysymyksiä on käsitelty hyvin pinnallisesti tai jopa jääneet keskustelun ulkopuolella. Kauaskantoisin näistä vaiettuja aiheita on todennäköinen tuleva taloudellinen tilanne.

Suomalaiset ovat jo kauan tottuneet elämään velaksi. Julkista syömävelkaa on lisätty silloinkin, kun taloudessa on muutenkin mennyt hyvin. Kotitaloudet ovat lisänneet velkaantuneisuuttaan reippaasti kiitos keskuspankkien kevyttä rahapolitiikkaa. Myös uusi yya-järjestelmä muiden länsimaiden kanssa todennäköisesti vaatii lähivuosina erittäin merkittäviä lisäresursseja (lentokalusto ja muu turvallisuus, EU- ja eurobudjetti, tulevat yhteisvastuut).

Samalla näyttää taloudellinen tilanne heikkenevän maailmanlaajuisesti. Koska Suomi rakenteensa takia on keskimääräistä riippuvaisempi viennistä on odotettavissa, että heikkeneminen meillä on myös keskimääräistä voimakkaampi. Varsinaisille päättäjille tämän luulisi viestivän, että valitsijoille pitäisi tehdä selväksi mistä säästetään ja mistä pitää ehkä luopua, parhaassa tapauksessa tilapäisesti. Pelkkien päätösten virallisten siunaajien ei tarvitse siitä välittää, koska he hyväksyvät mitä ikinä heidän eteensä aikanaan asetetaan.

Yllä mainittuja asioita käsitellään myös toisessa puheenvuorossa, jonka laatimisessa olen ollut mukana. Se puheenvuoro löytyy tässä ja on kopioitu tämän alapuolella (pieniä teknisiä muutoksia tehty, en ole mm. saanut kunnolla kopioitua kuviota).

“Euroalueella keskustellaan tulonsiirroista; meillä ei

Tuomas Malinen, Heikki Koskenkylä, Peter Nyberg

Euroalueen budjettia ja tulonsiirtomekanismia yritetään yhä saada aikaiseksi. Valtiovarainministerien Ecofin-kokous käsitteli asiaa 5.4. Budjettia on ehdotettu jo vuosia. Viimeksi näkyvän ehdotuksen euroalueen budjetista teki Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Oma erillinen budjetti kuitenkin torpattiin EU-maiden joulukuun huippukokouksessa, lähinnä nk. uuden Hansaliiton (Suomi, Ruotsi, Tanska, Hollanti, Itävalta) toimesta.

Euroalueen budjettia yritetään nyt saada osaksi koko EU:n budjettia. Erittäin huomionarvoista on, että asiasta ei keskustella meillä juuri lainkaan, vaikka kyseessä on vaalikevät.

Suomeen on pesiytynyt kummallinen ajattelu valuuttaliitoista ja etenkin eurosta. Historia sekä akateeminen tutkimus yksiselitteisesti kertoo, että valuuttaunioni tarvitsee tuekseen poliittisen unionin (tulonsiirrot) ja/tai eromekanismin. Silti melko suuri joukko suomalaisia ekonomisteja väittää, että pankkiunioni ja pääomamarkkinat riittäisivät euroalueen vakauttamiseen myös taantumissa ja kriiseissä. Tämä on vaarallinen harhakuvitelma.

Nousukaudella valuuttaunionit pärjäävät yleensä melko hyvin jopa ilman yhteisvastuumekanismeja. Taantumissa ja etenkin talouskriiseissä tilanne on täysin toinen, kuten euroalueellakin vuosina 2008-2012 havaittiin.  Kuvaavin esimerkki löytyy 1930-luvun Yhdysvalloista.

Yhdysvaltojen tulonsiirtounioni

Suuren laman iskiessä Yhdysvaltoihin vuoden 1929 pörssiromahduksen vanavedessä, Yhdysvaltojen dollarialue oli hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin euroalue nyt. Liittovaltion budjetti oli minimaalinen noin 3 prosenttia bruttokansantuotteesta, liittovaltiotason tulonsiirtoja ei käytännössä ollut, suhdannetasausrahastoja ei ollut, työmarkkina oli hyvin eriytynyt, eli työvoima ei juuri liikkunut esim. etelästä pohjoiseen, ja dollarialuetta hallitsivat keskuspankki Fedin alueelliset yksiköt.

Lama iski koko Yhdysvaltoihin, mutta alueelliset erot olivat huomattavia. Pääomat hakeutuivat Keskilännestä itään. Itäiset osavaltiot, kuten New York, toimivat eräänlaisina turvasatamina, ja ne myös toipuivat lamasta Keskilännen osavaltioita nopeammin. Lama iskikin Keskilänteen ja Etelävaltioihin huomattavan rajuna, missä lama kaatoi satoja pankkeja. Pääomapako tietyiltä alueilta oli niin suurta, että alueelliset keskuspankit eivät sen syvimmässä vaiheessa enää halunneet välittää maksuja pahiten kärsineille alueille tappioiden pelossa. Dollarialuetta uhkasi hajoaminen.

Liittovaltion johdossa uhka kuitenkin tiedostettiin. Nopeassa tahdissa säädettiin erilaisia liittovaltion tukiohjelmia: työttömyyskorvaus, sosiaaliturva ja maataloustuet. Näillä tasattiin pääomapaon vaikutuksia sen kohde- ja lähdeosavaltioissa. Esimerkiksi Minneapolisin keskuspankkialue menetti vuosien 1929 ja 1933 välillä 247 miljoonan (nykyrahassa n. 4,8 miljardin) edestä yksityisiä talletuksia, mutta vastaanotti 229 miljoonan (nykyrahassa n. 4,5 miljardin) edestä liittovaltion tukia. Bostonin keskuspankkialue vastaanotti 644 miljoonan (nykyrahassa n. 12,4 miljardin) edestä talletuksia, mutta maksoi 575 miljoonan (nykyrahassa n. 11,1 miljardin) edestä liittovaltion tukia. Liittovaltion tuilla taattiin keskisten ja eteläisten osavaltioiden elintaso. Tämän, sekä työmarkkinan eriytymisen loppuminen (työvoima alkoi siirtyä köyhästä etelästä itään ja pohjoiseen) dollarialue säilyi.

Nykyään tulonsiirtomekanismi Yhdysvalloissa toimii ennen kaikkea verojen ja tulonsiirtojen kautta. Esimerkiksi osavaltioiden velkoja ei kuitenkaan taata liittovaltion taholta (no bailout). Taantuman iskiessä osavaltioon sen maksut (lähinnä verot) liittovaltiolle vähenevät. Sen saamiset liittovaltiolta myös kasvavat. Nopeasti kasvavien osavaltioiden maksut puolestaan kasvat ja tuet vähenevät. Veroihin ja tukiin perustuva järjestelmä luo osavaltioiden välille huomattavan tulonsiirtomekanismin: yhden dollarin lasku osavaltion asukasta kohden mitatuissa tuloissa johtaa liittovaltiolle maksettavien menojen pienentymiseen noin 0,38 dollarilla. Osavaltioiden väliset erot nettomaksuissa ja -saamisissa ovatkin suuria. Liittovaltiotason tulonsiirroista huolimatta osavaltiot saattaisivat joidenkin tutkimuksien mukaan silti hyötyä omasta valuutasta.

Euroalue ei selviä ilman tulonsiirtoja, mutta…

San Franciscon aluekeskuspankin tutkimuksen mukaan Kreikan bruttokansantuote asukasta kohti olisi vuosina 2008 – 2011, eli velkakriisin akuutin vaiheen aikana laskenut arviolta 6,9 prosenttia, jos euroalueella olisi ollut käytössä Yhdysvaltojen tulonsiirtomekanismia vastaava järjestelmä. Todellisuudessa Kreikan bruttokansantuote laski yli 11 prosenttia.  Samanaikaisesti asukasta kohden mitattu BKT olisi Saksassa noussut vain 3,7 prosenttia nykyisen 5,9 prosentin sijasta. Yhdysvalloissa käytössä oleva liitovaltiotason järjestelmä olisi toisin sanoen tasannut sekä Kreikan talouden laskua että Saksan nousua.

Tämänkaltaisen järjestelmän luomista Ranskan presidentti Macron on viime aikoina ajanut. Syyskuussa 2017, juuri ennen Saksan parlamenttivaaleja, hän piti laajan puheen Sorbonnessa, jossa hän esitteli näkemyksiään EMU:n ja koko EU:n kehittämisestä. Pääosin viralliset ehdotukset ja Macronin ehdotus ovat olleet samoilla linjoilla. Niissä halutaan tehdä pankkiunioni valmiiksi, jolloin yhteinen talletussuoja pitäisi hyväksyä. Pääomamarkkinaunioni pitäisi kehittää, mikä onkin jo aloitettu, mutta eteneminen onkin ollut hidasta. Nämä toimet ovat kuitenkin auttamattoman riittämättömiä seuraavan kriisin iskiessä, jonka Macron mitä ilmeisemmin tiedostaa.

Kun EU:n nykyinen budjetti on vain noin prosentin jäsenmaiden BKT:sta, Macron on ehdottanut pelkän euroalueen budjetiksi noin 4 prosenttia BKT:sta. Muita eri tahoilta tehtyjä ehdotuksia ovat olleet: suhdannetasausrahasto tai investointirahasto, osin yhteinen työttömyyskorvausrahasto, eurobondien tai synteettisen bondin luominen (erityisesti Ranskan ja Italian taholta) ja yhteisöveropohjan harmonisointi tai  ja jopa yhteisöverotuksen siirtäminen unionin tasolle, jota on ehdottanut Ranskan valtiovarainministeriö, ja euroalueen oma valtiovarainministeriö.

Näissä ehdotuksissa ainakin rehellisesti myönnetään, että euroalueen selviytyminen vaatii tulonsiirtoja. Kokonaan toinen asia on, kuinka toimiva tulonsiirtounioni olisi. Koska markkinakuri on jo pelastuspakettien ja Euroopan keskuspankin (EKP) velkakirjaostojen takia menetetty, seurauksena voisi olla moraalikadon huomattava kasvu euroalueella. Kilpailukykyisimmät ja tuottavimmat maat häviäisivät ja heikoimmat voittaisivat. Olisiko tämä todella Euroopan etu, vai pitäisikö euro vain yksinkertaisesti purkaa?

Tosia kuitenkin on, että seuraava taantuma syöksee heikommat jäsenvaltiot todennäköisesti jälleen talouskurimukseen ja pääomapakoon, joka Target2 tasapainojen perusteella on euroalueella jatkunut lähes keskeytyksettä vuodesta 2008 lähtien (ks. kuvio). Kun heikkojen jäsenmaiden talous sakkaa ja pankit alkavat kaatua, mitä silloin tehdään? Ylivelkaantuneilla mailla ei ole varaa elvyttää, eikä niillä ole suhdannepuskureita. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessaan korostama jäsenmaiden ”ketterä” talous- ja finanssipolitiikka ei toimi.  Ainoina vaihtoehtoina on joko alkaa jakaa vastikkeetonta euroalueen tai EU-tason tukea valtioille ja pankeille tai sallia maiden euroero. Tämä on tosiasia, jota ei hienoilla termeillä tai vaikenemisella muuteta.

Taantuma on (todennäköisesti) jo matkalla

Euroopan alkuvuoden talousluvut ovat olleet synkkiä. Euroalueen talousveturin, Saksan, teollisuustuotanto on laskenut 4 kuukautta putkeen. Pudotus on ollut syvintä sitten vuoden 2009. Euroalueen tuotantoteollisuuden ostopäällikköindeksit ovat laskeneet alimmille tasoilleen sitten velkakriisin vuonna 2012. Citi-pankin julkaisema euroalueen talousyllätysten indeksi on romahtanut alimmalle tasolleen 10 vuoteen. Italia on teknisessä taantumassa, sen bruttokansantuotteen laskettua vuoden viimeisillä kvartaaleilla. Saksan (”turvasataman”) velkakirjojen korot ovat painuneet jälleen negatiivisiksi.

Tilannetta pahentaa, että Euroopan keskuspankin elvytyskeinot on käytännössä käytetty. Ohjauskorko on nolla ja EKP:n tase on täynnä eurovaltioiden sekä eurooppalaisten yritysten velkakirjoja. EKP:sta vakuutellaan julkisuuteen, että elvytyskeinoja on vielä jäljellä, mutta tämä on epäuskottavaa. EKP voisi toki alkaa ostaa osakkeita tai lisätä velkakirjaostojaan, mutta mikä olisi niiden vaikutus? Kymmenen vuotta keskuspankkien erilaisia rahanluontioperaatiota on osoittanut rahapolitiikan rajat. Maailman keskuspankit ovat saaneet poikkeustoimillaan aikaiseksi pääomamarkkinoiden hinnoittelun vakavan vääristymisen.

Kansainväliset merkit taas viittaavat siihen, että taustalla voi olla pahempaakin eli maailmanlaajuinen talouden hidastuminen, taantuma. Vastassamme saattaa pahimmassa tapauksessa olla jopa globaali lama. Vaikka jo pelkkä taantuma voi pakottaa euroalueen perimmäisten kysymysten (tulonsiirtojen) ääreen, maailmanlaajuinen lama tekisi sen varmasti.

Uhat pitää tunnistaa ja niistä pitää puhua

EKP:n poikkeukselliset rahapoliittiset toimet ovat toistaiseksi estäneet toisen finanssi- ja velkakriisin syntymisen. EKP:n eväät on kuitenkin syöty. Samalla poikkeusohjelmat ovat edistäneet taloudellista tehottomuutta kannustamalla horjuvia pankkeja tukemaan tuottamattomia yrityksiä. Ne ovat myös luoneet piilotettua yhteisvastuuta kasaamalla EKP:n taseeseen suuren määrän potentiaalisesti tappiollisia yritysten ja valtioiden lainapapereita. Nämä vastuut on tulevaisuudessa joko loputtomiin rahoitettava tai selvitettävä alaskirjauksin ja konkurssein.

Euroalueen jäsenenä Suomen on varauduttava lähivuosina kantamaan osaansa näistä todennäköisesti erittäin merkittävistä kustannuksista. Samoin on ratkaistava kanta euroalueen budjettiin, suhdannetasausrahastoihin ja EU-tason veroihin. Koska taantuma (lama) lähestyy, nämä todennäköisesti lankeavat Suomen seuraavan hallituksen ratkaistaviksi. Niistä ei kuitenkaan juuri puhuta, ja jos puhutaan niin sitten totuutta kierrellen.

Suomessa pitäisikin nyt vaalien alla keskustella siitä, mitä tehdään, jos euroalue seuraavassa taantumassa uhkaa hajota? Teemmekö ”Kataiset” ja hyväksymme yhteisvastuun kansan mahdollisesta vastustuksesta huolimatta siirtäen samalla päätösvaltaa taloudestamme ja budjetistamme EU:lle? Jos emme, olemmeko valmiita vastaamaan seurauksista? Olemmeko valmiita tarvittaessa palaamaan omaan rahaan? Uhat pitäisi tunnistaa nyt, eikä jälleen ajaa sammutetuin lyhdyin jyrkänteeltä alas, kuten meillä on niin usein ollut tapana.

Tilastotiedot ja liittovaltion ohjelmien yksityiskohdat Yhdysvaltojen suuren laman ajalta ovat H. Rockoffin artikkelista: How long did it take the United States to become an optimal currency area? Rockoffin vastaus artikkelin otsikon kysymykseen on: noin 150 vuotta.

VTT Tuomas Malinen on Helsingin yliopiston taloustieteen dosentti.

VTT Peter Nyberg on eläköitynyt valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtaja.

VTT Heikki Koskenkylä on eläköitynyt Suomen Pankin tutkimusosaston johtaja. “

Toivotan kaikille lukijoilleni viisaita ehdokasvalintoja.