Tarpeellisia ajatuksia

Uskottavat ja samanmielisyyden tarpeesta vapaat tahot varoittavat taas maailman rahoitusjärjestelmän riskien kasvusta. Jatkuva yksityisen ja usein julkisenkin sektorin velkaantuminen on laajasti heikentänyt kykyä kestää korkotason nousua. Tämä koskee ennen kaikkea uusia markkinoita joissa velka on otettu dollareissa ja dollarin vahvistuminen vahvistaa koron nousun vaikutuksia kehitysmaiden yrityksiin (voi lukea tässä). Samalla USA:n taloutta uhkaa taas taantuma ja sen mukana osakkeiden ja muun sijoitusomaisuuden arvon ehkä hyvinkin raju lasku (varoitus tässä). Kiinan kasvun hiipuminen ja alhainen öljyn hinta aiheuttavat vaikeuksia raaka-aineita tuottaville yrityksille maailmanlaajuisesti.

Näiden riskien olemassaolo ei tietenkään välttämättä merkitse niiden kärjistymistä uuteen laajaan kriisiin. Valtion ja yritysten jokapäiväisessä toiminnassa yleensä oletetaankin, että tällaisetkin riskit vähitellen pystytään jotenkin väistämään. Niiden mahdollisuutta kannattaisi kuitenkin ottaa vakavasti. Rahoitusmarkkinat ovat kuitenkin liian kaukana normaalina pidettävästä tilanteesta jotta uusi epävakauden kausi voitaisiin sulkea pois. Niin kuin muutama vuosi sitten laajasti huomattiin, viranomaisten kyvyt ja asiantuntijoiden arviot eivät aina riitä vakausriskien torjumiseksi tai edes niiden huomaamiseksi. Silloinkin nähtiin finanssi- ja reaalitalouden kierteenomaisesti heikentävän toisiaan. Nähtiin myös, ettei Euroopan talous voi kehittyä muiden maanosien talouksista riippumatta.

Kansainväliset talousvaikeudet siirtyisivät Eurooppaan kahden pääväylän kautta. Vienti supistuisi alenevan kysynnän vuoksi. Samalla monet jo heikot eurooppalaiset pankit (viimeksi tässä) kokisivat tuntuvia tappioita arvopapereiden hintojen laskun ja ulkomaisten laina-asiakkaiden huononevan takaisinmaksukyvyn takia. Euroalueella heikkenevä taloustilanne lisäisi painetta pankkien vakavaraisuuteen ja valtioiden rahoitustarpeeseen. Arvopapereiden arvon lasku vaikuttaisi myös mm. eläke- ja vakuutusyhtiöiden tuloksiin ja vakavaraisuuteen. Juuri sovittu pankkiunioni saisi tulikokeensa samalla kun vaikeutuva taloustilanne heikentäisi sekä yksityisten että valtioiden kykyä tukea pankkijärjestelmää.

Uusi kriisi kohtaisi tällä kertaa niitä jotka monella tavalla ovat haavoittuvampia kuin puoli vuosikymmentä sitten. Taloustilanne monessa Euroopan maassa on heikko, julkinen ja yksityinen sektori ovat syvästi velkaantuneita ja korkotaso on pitkään ollut luonnottoman alhainen. Nousevat rahoituskustannukset ja lisääntyvä epävarmuus heikentäisivät edelleen taloustilannetta. Keskuspankit olisivat käytännössä ainoat mahdolliset lukuisten luottokelvottomien tahojen rahoittajat. Poikkeuksellisilla toimenpiteillä pyrittäisiin rajoittamaan lisääntyvästä luottamuspulasta aiheutuvia rahoitusongelmia talouselämässä (solvenssisääntöjen venyttämisestä ja muuttamisesta aina käteisen käytön sääntelyyn saakka). Jos luottamus rahoitusjärjestelmään laskisi paljon esim. sijoittajavastuun pelossa olisi edessä yleinen pako talletuksista ja paperisaatavista käteiseen, ulkomaanvaluuttoihin ja reaaliomaisuuteen.

Suomenkin vienti supistuisi edelleen ja tällä kertaa kilpailukyvystämme riippumatta. Tilannetta vaikeuttaisi todennäköisesti maamme vähäinen painoarvo euroalueen talous- ja rahapolitiikan päättäjien kannalta. Täällä toimivista suurista pankeista kaikki kärsisivät yleisestä euroalueen rahoitusjärjestelmän epävakaudesta ja osa erityisesti kasvavista kotimaisten asiakkaiden tulonmenetyksistä. Vain osa näistä pankeista on suuria ja siten muita varmemmin pelastettavia euroalueen mittakaavassa. Euroalueen mahdolliset uudet pankkituet, joihin Suomenkin nyt odotettaisiin yhteisvastuullisesti osallistuvan, suuntautuisivat vielä suurempien ja muualla toimivien pankkien hyväksi. Suomalaiset kärsisivät oman pankkijärjestelmän kokoon nähden suhteettoman paljon eurooppalaisesta pankkijärjestelmän kriisistä.

Riskien sietokyvyn aleneminen rahoittajien keskuudessa tekisi rahapolitiikan lisäkevennyksestä nykyistäkin tehottomamman taloustilanteen vakauttajan. Samalla se johtaisi laajaan reaalitalouden heikkenemiseen yleisön varautuessa vielä ongelmallisemmaksi näyttävään tulevaisuuteen. Finanssipolitiikan keventäminen olisi tässä tilanteessa todennäköisesti myös normaalia vähätehoisempaa. Valtion lisämenot johtaisivat suhteellisen pieneen yksityiseen lisäkysyntään varsinkin kun samalla velkarahoitus viestisi joskus tulevaisuudessa nousevasta verorasituksesta. Raha- ja finanssipolitiikan tehottomuus heikentäisi todennäköisesti sekä lisäintegraatiota yleislääkkeenä tarjoavien euroviranomaisten että kansallisten päättäjien kannatusta ennalta arvaamattomin poliittisin seuraamuksin. Edessä olisi silloin helposti euroalueen pirstoutuminen tavalla tai toisella (yksittäiset maat tai suppeammat maaryhmät).

Tällaisessa tulevaisuudenkuvassa tilanne alkaisi normalisoitua vasta kun rahoittajat ja sijoittajat kokevat taloudellisten riskien alentuneen ”riittävästi”. Tämä voisi tapahtua suunnitelmallisesti lopettamalla nimellisten omaisuusarvojen ja tulojen tukemisen velka- ja rahamäärää paisuttamalla. Paluu normaaliin rahapolitiikkaan positiivisine reaalikorkoineen auttaisi erottamaan kannattavat omistukset ja sijoitukset muista. Välttämätön julkisen sektorin velkaantumisen lopettaminen, vaikeista ajoista huolimatta, voisi onnistua jos keskityttäisiin vain vaikeimmassa asemassa olevien auttamiseen sekä koulutukseen ja investointitoimintaan. Vaikeita jännitteitä yhteiskunnassa voitaisiin ehkä välttää jos vaikeat ajat kohtelisivat kaikkia ryhmiä suunnilleen yhtä ankarasti. Syvää tilapäistä kansantalouden tulojen laskua ei silti olisi vältettävissä.

Auttaisiko kuuluminen euroalueelle tällaisen politiikan toteuttamista? Se ei ole teoriassa mahdotonta mutta käytännössä varsin epätodennäköistä. Yhteisvastuu tekee entistä vaikeammaksi kehittää nopeasti ratkaisuja jotka samanaikaisesti mielletään eri maissa luottamusta herättäviksi ja oikeudenmukaisiksi. Rahapolitiikassa olisi edelleen ongelmana se, että vähemmän luottokelpoisten maiden työllisyys joustaa jollei niiden finanssipolitiikka muutu erinomaiseksi. Vaikeasti ymmärrettävään nykypolitiikkaan sitoutuneiden keskuspankkiirien kykyä muuttaa mieltään on myös syytä epäillä. Samoin on syytä epäillä europäättäjien käytännön kykyä synnyttää alueellaan tarpeellista ja laajaa luottamusta eri ryhmien ja kansakuntien välillä. Kenenkään Suomessa ei yksinkertaisesti kannata luottaa siihen, että ulkomailta käsin heidän etujaan hoidettaisiin paremmin kuin kotimaasta.

Suomen nykyisille päättäjille skenaario viestii lähinnä keskinäisen luottamuksen synnyttämisen ja säilyttämisen tärkeydestä. Nykyisen hallituksen vahvuuksiin kuuluu kannatus työnantajien ja heitä tukevien kansalaisten taholta. Tämä antaisi periaatteessa hallitukselle mahdollisuuden varmistaa näiden, muuten suhteellisesti hyötyvien ryhmien osallistuminen sopivalla tavalla etujen tilapäisiin menetyksiin. Nyt ei ole aika ottaa miltään yhteiskunnan taholta riemuvoittoja. Samoin olisi syytä suhtautua entistä varovaisemmin euroalueen moniin yhteisvastuuta kasvattaviin hankkeisiin, koska niiden kustannukset toteutuvat helposti samaan aikaan kun niihin olisi kansallisesti vähiten varaa.