Taloudellinen ja talouspoliittinen tilanne maailmalla on hämmentävä. Reaalitalouden kehitys monessa maassa on ollut jo kauan normaalia heikompi eikä ilmeisiä uuden kasvun merkkejä juurikaan ole (katso esim. http://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2014/02/pdf/text.pdf). Nyt varoittavat toiset viranomaiset toisten viranomaisten politiikan seurauksesta. Mistä on kyse?
Julkisen sektorin velkaantuneisuus jatkaa 1970-luvun lopulla alkanutta kasvuaan eli kasaa lisämenoja tuleville veronmaksajien sukupolville. Monet valtiontaloudet ovat nyt niin velkaantuneita, että merkittävä korkotason nousu aiheuttaisi niille kestävyysongelman. Julkisten velkojen hoitomaksut pitää siis saada pidettyä matalina siitä riippumatta, mitä yksityisten velkojen osalta tapahtuu.
Keskuspankkien kevyt rahapolitiikka mahdollistaa julkista lisävelkaa, usein sitä jopa suoraan ostamalla. Samalla se tukee omaisuusarvojen nousua reaalitalouden kehityksestä riippumatta vahvistamalla luottamusta likviditeetin riittävyyteen kaikissa tilanteissa. Päinvastoin kuin vain muutama vuosi sitten keveän rahapolitiikan tavoitteena on myös rahan arvon heikentäminen inflaatiota nopeuttamalla.
Rahoituksen hinnan ja saatavuuden vääristymät houkuttelevat heikostikin kannattaviin investointeihin. Sijoittaja voi ostaa riskipitoisiakin papereita jos luottaa siihen, että tarpeen vaatiessa niille löytyy ostaja tai niiden pitämiselle rahoitusta. Riskipaperehin liittyy kuitenkin keskimääräistä enemmän tulevia tappioita ja heikkoa tulojen kasvua. Tämä tietää niiden omistajille (pankit, eläkelaitokset, rahastot, keskuspankit) pulmia tulevaisuudessa.
Nämä ongelmat ja arviot eivät suinkaan ole uusia. Yksittäiset kommentoijat ovat jo kauan ihmetelleet harjoitetun politiikan lyhytnäköisyyttä sekä finanssi- ja reaalitalouden kehityksen erilaisuutta. Joukko, joka on huolestunut kehityksen suunnasta, näyttää kuitenkin viime aikoina laajentuneen.
Yhä useammin voi nyt lukea varoituksia finanssi- ja taloustilanteen herkkyydestä ja riskien kasvusta uuden epävakauden syntymiselle. Varoittajat eivät enää ole pelkästään yksityisiä arvioijia vaan usein myös vakavasti otettavien viranomaisten edustajia. Etenkin jatkuvasti keveän rahapolitiikan riskejä painotetaan.
Muutama esimerkki: BIS:n pääekonomisti varoittaa uudesta kriisistä koska runsas ja halpa velkaraha on käytetty finanssi- eikä reaalisijoituksiin [katso http://www.welt.de/wirtschaft/article133460675/Oberste-Zentralbank-prophezeit-neue-Blasen.html). Englannin keskuspankin pääjohtaja varoittaa äskeisessä puheessaan ( http://www.bankofengland.co.uk/publications/Documents/speeches/2014/speech775.pdf ja erityisesti s. 10f) rahapolitiikan normalisoitumisen mukaan tuomasta likviditeetin kiristymisestä ja omaisuushintojen laskusta. Myös IMF varoittaa viimeisessä arviossaan maailmantalouden osalta samoista riskeistä (http://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2014/02/pdf/text.pdf ja erityisesti s. 15f].
Toiset viranomaiset varoittavat siis nyt toisten viranomaisten toimien seuraamuksista. Esitettyjen näkemysten erilaisuuteen on vaihtoehtoisia selityksiä:
Toistaiseksi valtaosa varoittajista on kansainvälisiä viranomaisia jotka eivät ole suoran poliittisen ohjeistuken alla. Nykyään epäsuoran poliittisen vaikutusvallan alaiset keskuspankit pystyvät enää toteuttamaan päivänpolitiikkaa helpottavia toimia. Japanin pyrkimys devalvoida jeninsä kevyen rahapolitiikan kautta on tästä eräs esimerkki. EKP:n halu osittain seurata Japanin keskuspankin esimerkkiä on toinen. Kansainvälisten viranomaisten varoitus olisi hätähuuto valitun politiikan riskeistä. Tämä selitys ei valitettavasti välttämättää ole väärä. Se kuitenkin lepää ehkä liiankin pessimistiseen arvioon laajalle levinneestä kansallisen poliittisen likinäköisyyden, osaamattomuuden ja yhteistyökyvyttömyyden olemassaolosta. Olettamus useiden keskuspankkien riippuvuudesta näyttää lisäksi ainakin toistaiseksi liioittelulta.
Kysymys on vaihtoehtoisesti ehkä yritys varoittavien viranomaisten uskottavuuden säilyttämisestä. Melkein kaikki kansalliset ja kansainväliset viranomaiset epäonnistuivat surkeasti nykyisen kriisin ennakoinnissa ja estämisessä. Varoitus olisi tarkoitettu osoittamaan, että mahdollisen uuden kriisin syntyä kyllä osattiin odottaa mutta kansallisvaltioiden lyhytnäköisiä toimia ei pystytty estämään. Tämä selitys arvioi ehkä oikein tarvetta kasvattaa uskottavuutta mutta aliarvioi varmuudella kansainvälisten viranomaisten ja varsinkin keskuspankkien yhteistyövalmiutta.
Voidaan myös ajatella, että varoittajat antavat markkinoille etukäteen viittauksen siitä, mitä varsinkin keskuspankit lähitulevaisuudessa aikovat tehdä. Rahapolitiikan avulla toteutettu pankkien tulojen lisäys sekä pankkien pääomitus arvioidaan olevan riittävä, jotta tilanne voidaan vähitellen normalisoida. Valtioiden velanhoidolle uskotaan löytävän ratkaisu (velkajärjestelyt, pysyvä keskuspankkirahoitus). Heikkojen pankkien ja yritysten nurinmeno ei enää uhkaisi koko järjestelmää. Tämä selitys perustuu optimistiseen olettamukseen, että eri viranomaiset ja erityisesti keskuspankit toimivat ainakin löysässä yhteistyössä (mistä on ollut runsaasti näyttöä). Tosin Japanin ja euroalueen keskuspankkien toimet eivät tällä hetkellä tue olettamusta keveän rahapolitiikan edessä olevasta kiristämisestä.
Viimeksi mainittu selitys on tällä hetkellä toivottavin ja ehkä myös uskottavin niin kauan kuin kiristystä ei odoteta kovin lyhyellä aikavälillä. Sen mukaan raha- ja talouspolitiikan tekijät ovat suurelta osin rationaalisia, pitkäjänteisiä, yhteistyöhaluisia ja järkeviä. Raha- ja talouspolitiikka on silloin muutakin kuin lyhyen aikavälin puuhastelua. Heidän suunnitelmissa todella on pääsy nykyisestä epätoivoiselta näyttävästä tilanteesta. Mikä voisikaan mennä pieleen?
Kannattanee varautua siihen, että sijoittajien ja kansalaisten reaktiot viranomaistoimenpiteisiin voivat olla toisenlaisia kuin viranomaiset toivovat tai odottavat. Varsinkin yleisön reaktiot ovat vaikeasti arvioitavissa tilanteessa, jossa omaisuusarvot alkavat heikentyä ja eräiden rahoituslaitosten solvenssi katoaa. Ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että syntyisi nopea ja merkittävä pako käteiseen ja muihin turvallisiksi katsottuihin sijoituskohteisiin. Tällöin finanssivarallisuuden suuret omistajat joutuisivat varsin vaikeaan tilanteeseen ja vaikutukset voisivat laajentua hallitsemattomasti maasta toiseen. Houkutus uusiin julkisiin tukitoimiin olisi tällöin todennäköisesti suuri.
Myös poliittisen ympäristön muutokset voivat olla yllättäviä. Rahoitustilanteen kiristyminen ja korkotason normalisoituminen johtaisi ongelmiin melkein kaikkien ylivelkaantuneiden osalta. Pankit, yritykset ja kotitaloudet joutuisivat selvitystilaan tai sen lähelle, mikä vaikuttaisi lyhyellä aikavälillä kielteisesti työllisyyteen ja tuloihin. Olisiko tämä sellainen ympäristö jossa jäljelle jäävät pankit ja yritykset voisivat luottamuksella alkaa sijoittaa entistä enemmän tuotannollisiin kohteisiin? Olisiko se ympäristö jossa menneiden vuosien talouspolitiikasta vastuun kantavat päättäjät voisivat jatkaa tehtävissään? Jolleivät voisi, olisi edessä uusi ja ehkä tuntematon poliittinen ja talouspoliittinen ympäristö.
Myös orastava devalvaatiokilpailu saattaa vaikeuttaa pyrkimyksiä raha- ja talouspolitiikan normalisoitumiseen. Rahapolitiikan kiristäminen aiheuttaa sekä kotimaisen kysynnän supistumisen lyhyellä aikavälillä että myös valuutan vientiä heikentävän vahvistumisen. Jopa yhden suuren keskuspankin haluttomuus rajoittaa politiikkansa seurausvaikutuksia saattaa heikentää kaikkien maiden valmiutta aloittaa velkaantumispolitiikan lopettamista.
Ehkä suurin riski piileekin siinä, että päättäjät ja asiantuntijat eivät vielä ymmärrä talouden ja muun yhteiskunnan kaikkien tärkeiden riippuvuuksien yhteisvaikutusta. Ekonomistien yhteiskuntamallit ovat yleensä selkeitä, loogisia, yksinkertaisia ja vakauteen taipuvia. Todellisuudessa yhteiskunta kuitenkin saattaa muistuttaa enemmän nk. kaoottisia järjestelmiä, joissa lopputulosta ei yleensä voida etukäteen ennakoida. Jos näin on, nykyinen maailmantalous lukemattomina teknisine, tuotannollisine, rahoituksellisine ja poliittisine kytkentöineen ei välttämättä ole kaikissa tilanteissa vakaa.
Parasta mitä silloin voi tehdä on yrittää etukäteen estää vakavien tasapainottomuuksien syntyä. Se lienee kuitenkin tässä vaiheessa jo myöhäistä. Ehkä kansainvälisten viranomaisten varoitukset sen takia on ymmärrettävä lähinnä vetoomuksina suuremmasta yhteistyöstä uusien tasapainottomuuksien estämiseksi.