Maalimantalous ei finanssikriisin akuuttivaiheen jälkeen olekaan lähtenyt toivottuun reippaaseen kasvuun. Päinvastoin, jopa hyvänä esimerkkinä pidetty USA on kasvanut selvästi hitaammin kuin aikaisempien suhdannekiertojen perusteella olisi odottanut. Hidas kasvu ja parempien aikojen odottelu ovatkin osittain syypää siihen, että julkisen sektorin kysyntää ylläpitävä velkaantuneisuus on jatkanut nousuaan. Historiallisen kevyinä pidetyt rahamarkkinat ovat lisäksi houkutelleet yksityisen sektorin velkaantumaan ja nostaneet arvopapereiden hinnat kauas niiden todennäköisten pitkän ajan arvojen yläpuolelle.
Tilanne on vähitellen käynnistänyt keskustelun siitä, millä talouspolitiikalla seuraavaa todellista laskusuhdannetta lievennettäisiin. Oleellista tehtyjen ehdotusten kannalta on, uskotaanko varsinkin valtioiden velkaantuneisuuden voivan kasvaa rajattomasti vai ei. Joka siihen uskoo on taipuvainen tukemaan perinteistä finanssi- ja rahapoliittista elvytystä. Joka siihen ei usko katsoo taas tarpeelliseksi harjoittaa keskipitkän aikavälin talouspolitiikkaa kiristämällä rahapolitiikkaa ja keskittymällä finanssipolitiikassa rakenteellisiin muutoksiin (tärkeä BIS:in puheenvuoro tässä).
Nykyisten päättäjien ja asiantuntijoiden suuri enemmistö uskoo edelleen toistaiseksi vähätehoisiksi osoittautuneisiin talouspoliittisiin välineisiin. Seuraava todellinen laskusuhdanne siis hoidettaisiin laajasti taas julkista velkaa kasvattamalla ja rahapolitiikkaa edelleen keventämällä. Keskuspankkien toimet julkisen rahoituksen järjestämisessä, arvopaperimarkkinoiden tukemisessa ja korkotason alentamisessa olisivat keskeiset. Markkinoiden merkitys valtiontalouden ja yksittäisten yritysten ongelmien arvioimisessa sekä virhesijoitusten estämisessä ja rankaisemisessa jäisi edelleen vähäiseksi.
Rahapolitiikan keventäminen nykyisestä edellyttäisi rahan tarjonnan lisäämistä ja korkotason laskua. Rahan tarjonnan lisääminen ei ole ongelma edellyttäen, että keskuspankit ovat valmiita ottamaan vakuudeksi sitä mitä sattuu olemaan tarjolla, luottoriskejään kasvattamalla. Koron laskeminen on kuitenkin ongelma tilanteessa, jossa hintataso on vakaa tai lievästi laskeva. Pulma on, että käteinen silloin aina tarjoaa yleisölle turvallisen saatavan jonka tuotto ei laske negatiiviseksi. Negatiivinen talletuskorko johtaisi siten talletusten vaihtoon käteisrahaksi mikä kiristäisi pankkien rahoitustilannetta.
Tämä on varsinainen tausta hiljattain käynnistyneelle keskustelulle käteisrahan kieltämisestä (Buiterin puheenvuoro tässä ja Rogoffin tässä sekä yhteenveto ja edellisten kritiikkiä esim. tässä ). Estämällä yleisöä vaihtamasta talletuksiaan käteisrahaan toivotaan, että mahdollinen negatiivisesta korosta aiheutuva talletuspako suuntautuisi joko arvopapereihin tai reaaliomaisuuteen. Tämä tukisi viranomaisten pyrkimyksiä ylläpitää arvopaperimarkkinoiden hintoja ja lisätä reaalikysyntää, talouskasvua sekä ehkä inflaatiovauhtiakin. Se myös tukisi pankkien pyrkimyksiä lisätä erilaisten palveluidensa myyntiä.
Keskustelussa esitetyt muut käteisrahan kieltämisen edut (turvallisuuden lisääminen, veronkierron estäminen, rikollisuuden ja terrorismin torjunta) ovat painoarvoltaan vähäisiä ja esitetään lähinnä idean kannatuksen lisäämiseksi yleisön ja päättäjien keskuudessa. Tämä näkyy siinä, että viranomaisten käytettävissä on jo ja voitasiin kehitellä runsaasti muita välineitä näiden ongelmien vähentämiseksi, jos ne riittävän laajasti katsottaisiin tärkeiksi.
Tavalliselle kuluttajalle käteisrahan kieltäminen kävisi vähitellen monella tavalla kalliiksi. Hänelle ei enää tarjottaisi yhtään käytännössä riskitöntä tapaa säilyttää varojaan. Varat olisivat käytettävissä tietoyhteyksien salliessa ja viranomaismääräysten mukaisesti. Hänen maksuliikkeensä kulut kasvaisivat lisääntyneiden elektronisten maksutapahtumien määrän mukaan. Hänen säästösalkkunsa olisi myös kalliimpi ylläpitää. Joko se olisi entistä riskipitoisempi eli vaikeasti korjattavien tappioiden mahdollisuus kasvaisi tai se olisi aktiivisesti hoidettu maksua vastaan. Lisäksi tiedot hänen joka transaktiostaan olisivat periaatteessa käytettävissä joko markkinointitarkoituksiin tai viranomaisten valvontaa varten.
Yksilötason ongelmaia nimenomaan Suomessa tietenkin vähentää se, että käteisen käyttö alkaa olla normaalitilanteissa melko vähäistä ja keskittynyt pieniin maksuihin. Käteisen kieltäminen olisi kuitenkin suuri asia, koska se vie ihmiseltä taloudellisen turvan vähemmän normaaleissa tilanteissa. Finanssikriisissä tai poliittisessa kriisissä yksilö ei enää voisi varautua turvaamaan taloudellista asemaansa kasvattamalla riskittömiä saatavia pankkisektorin ulkopuolella. Tämä voisi jossain vaiheessa käydä tavalliselle kansalaiselle odottamattoman kalliiksi.