Pohdintaa Suomen kohtalonkysymyksistä

Blogini kommentit ovat koskeneet suurelta osin – vaikkei yksinomaan — Suomen eurojäsenyyttä. Sen takia on mahdotonta, vaikkakin monesta syystä houkuttelevaa, olla kommentoimatta uuden mm. Suomen euroeroa ajavan puolueen perustamista. Kysymystä kannattanee lähestyä Suomen tämänhetkisten kohtalonkysymysten kautta.

Suomen eurojäsenyys on vain näennäisesti taloudellinen valinta siitä huolimatta, että jäsenyydellä on erittäin kauaskantoiset taloudellisetkin seuraamukset. Hyvin vahvat voimat ajavat ja ovat jo vuosikymmeniä ajaneet euroaluetta kohti liittovaltiota. Jäsenyys euroalueella merkitsee siten Suomessakin valmiutta viime kädessä sulautua jonkin tyypin liittovaltion osaksi, luopua suuresta osasta itsenäisen valtion päätäntävallasta ja ottaa kantaakseen muidenkin jäsenten vastuita ja velkoja.

Liittovaltion vaikutukset Suomessa tulisivat olemaan erittäin suuret. Euroalueen taipumus kaiken keskittämiseen viittaa siihen, että oman talous- ja yhteiskuntapolitiikan liikkumavara tulisi käytännössä olemaan varsin pieni. Kaikenlaisen sopeutumisen nopeus tulisi olemaan nykyistäkin tärkeämpi taloudellisen menestyksen edellytys. Uusi liittovaltio ei varmaankaan perustuisi pohjoismaiseen yhteiskuntamalliin. Suomalaiset joutuisivat siten tulevina vuosina oppimaan elämään Baltiassa ja Keski-Euroopassa vallitsevissa yhteiskunnallisissa oloissa. Pitäisi laajasti olla valmiutta merkittävään ja nopeaan sisäiseen devalvaatioon ja revalvaatioon. Samalla Suomesta tulisi, niin kuin muinoin, suuren valtion raja-alue.

Suomen ja suomalaisten kohtalon kysymyksiä on siten ainakin kaksi. Pystymmekö euroalueella varmistumaan hyvinvointimme ylläpitämisestä? Kyse on tällöin etenkin kilpailukyvyn ja kotimaisen yhteiskuntasovun ylläpitämisestä. Onko parempi olla suuren valtion raja-alueena kuin toimia turvallisuusasioissa itsenäisesti? Vastaus riippuu suurelta osin siitä, kuinka arvokkaat raja-alueen edut ovat suhteessa liittovaltion keskiön etuihin – nimenomaan liittovaltion omasta näkökulmasta.

Suomessa ei toistaiseksi kilpailukyvyn hoidon osalta ole juurikaan sopeuduttu eurojäsenyyteen, vaan on tyydytty ajan peluuseen eli velkaantumiseen. Yllättävintä on mielestäni ollut muualla käytössä olevan pitkäaikaisen ja vientisektoriin ankkurointuneen maltillisen palkkasovun torjunta. Myös muualla EU:ssa käytössä olevaa työntekijäin edustusta yritysten hallinnossa vastapainona (sinänsä perustelluista) saavutettujen etujen leikkauksista on jäänyt hallitukselta tarjoamatta. Tämä siitä huolimatta, että sopu yleensä vaatii molemminpuolista joustoa myös tilanteissa jossa jokin osapuoli tilapäisesti on ns. niskan päällä. Kilpailukyvyn ja sovun ylläpitämistä tärkeämpää on ilmeisesti jokin muu.

Suuren eurovaltion raja-alueena olemisessa on ainakin omasta mielestäni vaikeaa löytää merkittäviä hyötyjä. Hyvien suhteiden häiriöistä kärsivät yleensä taloudellisesti ja turvallisuuden osalta ensimmäisinä ja voimakkaimmin rajaseutujen asukkaat. Suhteiden kehitykselle Suomi ei itse voisi mitään. Esimerkkinä käy nykyinen tilanne jossa Suomen idänkauppa kärsii suhteettomasti siitä, että EU:n ja Venäjän suhteet ovat huonot kaukana meistä olevien kriisien takia. Ainoat joille Suomi ja sen asukkaiden edut säännönmukaisesti ovat muita tärkeämmät ovat suomalaiset itse.

Yllä olevin kaikkea muuta kuin tieteellisesti kiistattomin ajatuksin olen vähitellen päätynyt ajattelemaan, ettei Suomi yksinkertaisesti ollut eikä vieläkään ole riittävän joustava euroalueen jäseneksi. Ainoa jäljellä oleva vaihtoehto, joka siis vastahakoisesti olen joutunut hyväksymään, on oma ja ehdottomasti kelluva valuutta. Tästä valinnasta johtuva ero myös syntyvästä uudesta liittovaltiosta pidän hyvänä asiana siitä huolimatta, että se vaatisi päättäjiltämme melkoista nuorallatanssia.

Hyvä siis, jos näistä asioista vihdoinkin keskusteltaisiin julkisesti ja totuttua monipuolisemmin. Vielä parempi olisi, jos tämä voisi tapahtua jo olemassa olevien puolueiden sisällä ja toimesta.