On todella ilahduttavaa kun Suomessa vihdoin selkokielisesti myönnetään, että eurojäsenyys asettaa Suomelle käytännössä pitkälle meneviä yhteiskunnallisia muutosvaatimuksia (ks. esimerkiksi https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005822311.html ). Koska valuuttakurssi ei voi muuttua on euroalueen jäsenmaan taloudellisten sopeuttamiskeinojen löydyttävä maan rajojen sisäpuolelta (työmarkkinoiden, hyödykemarkkinoiden ja yritysten sisäisen toiminnan joustot). Samalla ovat yhä useammat euron kannattajat hieman vastahakoisesti joutuneet myöntämään, kymmenen vuoden heikon talouskasvun jälkeen, ettei eurojäsenyys ole ollut Suomen taloudelle eduksi.
Omien muistikuvieni mukaan taloudellisten joustojen vaatimus ei ollut euroon liittyessämme päättäjille epäselvä. Olihan Suomen pitkä delvalvaatioiden historia osaltaan osoitus siitä, ettei maassa voitu sopia tulojen jaosta ja siihen vaikuttavista järjestelmistä. Luotettiin kuitenkin siihen, että kun Suomi kerran oli jäsenenä, niin pelko ja kokemus kilpailukyvyttömyyden seuraamuksista pakottaisivat eri osapuolet maan kannalta vastuulliseen toimintaan. Tältä osin ajattelu oli hyvin samantapainen kuin se jota sovellettiin romahdukseen päätyneen ”vakaan markan” synnyttämisessä.
Euroajan historia onkin Suomen osalta ollut karu. Alkuvuodet sujuivat sattumalta hyvin Nokian nousun ja kansainvälistä finanssikriisiä pohjustavan voimakkaan suhdanteen takia. Näiden tukien kadotessa Suomessa alkoi pitkä matalan kasvu kausi, jota perinteiseen suomalaiseen tapaan vahvisti heikentyvä kilpailukyky. Uutena joustojen korvikkeena ja eri osapuolten etujen rahoituskeinona tuli käyttöön jatkuva julkisen talouden velkaantuminen, jota suuresti helpotti euroalueen poikkeuksellisen kevyt rahapolitiikka. Nousevien korkojen aikana tämäkin tie on nyt kuljettu loppuun, mutta ymmärtääkseni vieläkään ei vallitse yksimielisyyttä siitä mitä joustoja ja kenen toimesta tulisi ensisijaisesti kehittää.
Kun puhutaan joustoista tarkoitetaan yleensä sitä, että työntekijöiden pitää suostua työehtojensa varmuuden vähentämiseen. Yhtä tärkeää olisi kuitenkin yritysten joustojen lisääminen tuotteita,markkinointia ja tuotantomenetelmiä kehittämällä sekä osingonmaksuja vastaavasti myöhentämällä. Julkisen vallan velvoitteena olisi puolestaan talouspoliittisten toimintaedellytysten säilyttäminen ja käyttäminen. Koska jousto aina merkitsee yksittäisten toimijoiden epävarmuuden lisäämistä luulisi olevan eduksi, jos kaikilta osapuolilta vaadittavia joustoja yritettäisiin lisätä samaan aikaan ja yhdessä. Tämä taas vaatii osallistujilta sopimishalua ja -kykyä sekä kaikkien valmiutta keskusteluun ja muiden osapuolten tarpeiden huomioimiseen.
Joustoja tarvitaan taloudessa alati esiintyvien kotimaista ja ulkomaista alkuperää olevien muutosten hallitsemiseksi. Jollei löydy esim. yritysten ja niiden omistajien osalta joustoiksi luettavaa riittävää kehittämiskykyä tai -halua kasvaa vastaavasti paine työmarkkinoiden joustojen lisäämiseksi. Valitettavasti suomalainen keskustelu näyttää keskittyvän melkein yksinomaan juuri työmarkkinoiden joustojen lisäämiseen.
Sopimisyhteiskunnan vaatima laaja valmius keskusteluun ja muiden osapuolten näkökohtien ymmärtämiseen on puuttunut Suomesta sekä ennen euroaikaa että sen jälkeen. Tämän osoittavat edelleenkin jatkuvat kilpailukyvyttömyyden jaksot sekä julkisen vallan syömävelan kasvu euroaikana. Yhteiskuntasuhteet perustuvat päinvastoin kurittamisperinteeseen, josta aikaisemmin piti huolta oma keskuspankkimme. Euroaikana julkinen syömävelka on kasvanut seuraamuksia viivästyttäen kun kansallinen kurinpitäjä ja joustoon pakottaja on puuttunut.
Mikä nyt nimenomaan kilpailukyvyn vaalimiselle ratkaisuksi kun tarvitaan joustoja taloudessa eikä kotimaista kurinpitäjää enää ole?
Tarjolla on kolme päävaihtoehtoa: Suomi voisi suostua siirtämään päätösvaltaa ulkomaille vielä suuremmassa määrin kuin tähän saakka, toivoen sieltäpäin kotimaisia työmarkkinoita sitovia rajoitteita ja ohjeita (liittovaltio). Suomi voisi synnyttää uudestaan kotimaisen kurinpitäjän siirtymällä takaisin omaan kansalliseen valuuttaan (euroero). Suomi voisi myös pyrkiä seuraamaan Ruotsin ja Saksan esimerkkiä laajentamalla vaadittavien joustojen määrää ja varmistamaan, että eri osapuolten näkemyksiä huomioidaan (sopimisyhteiskunta).
Vaihtoehdot eivät ole vapaasti valittavissa, koska jokaiseen liittyy kovia poliittisia rajoitteita. Liittovaltiotietä on helppo kulkea pikkuaskelin siihen saakka kunnes päämäärä selviää valitsijoille, jolloin vastustus merkittävästi kovenee. Eurojäsenyyttä pidetään pyhänä ja ehdottomana itsestäänselvyytenä ainakin siihen saakka, kunnes maata kohtaa todella suuria taloudellisia vaikeuksia tai kunnes jokin muu jäsenmaa päättää erota. Sopimisyhteiskuntaa voidaan tavoitella parhaiten siinä yhä epätodennäköisemmässä tilanteessa jossa taloudellinen toiminta on vakaa ja hyvä eivätkä poliittiset vastakkainasettelut ole jyrkkiä. Laajaa kulttuurimuutosta ei kuitenkaan voida toteuttaa kuin vuosikymmenten saatossa.
Julkisen vallan velkaantumisvaran supistuminen pakottaa siten valitsemaan poliittisesti yhä vaikeampien kilpailukykyä ylläpitävien vaihtoehtojen välillä. Jos euroeroa pidetään mahdottomana on edessä laajeneva päätösvallan siirto europäättäjille ja lisää pyrkimyksiä hallinnoida työehtojen muotoutumista osana talouspolitiikkaa. Tapahtuuko tämä ay-liikettä kurittamalla vai yritysten tukia rajoittamalla ja ehtoja ehdollistamalla lienee kulloinkin toimivasta hallituksesta kiinni.
Parhaassa tapauksessa pyritään ehkä kohti kaukaista sopimisyhteiskunnan tavoitetta sopimalla aluksi, että palkkamaltin hintana on työntekijöiden merkittävä edustus yritysten päättävissä elimissä. Muussa tapauksessa lienee lähivuosina edessä suomalaista yhteiskuntaa melko syvästi jakavaa talouspolitiikkaa.
Vakaa jatkuva velkaantuminen on jossain vaiheessa vakavaa. Mutta niinhän se nyt menee, että ns automaattiset vakauttajat lähtevät toimimaan, kun Suomen talouskasvu tyssää ja työttömyys nousee.
Taantumassa ja lamaolosuhteissa valtion kuuluukin tehdä alijäämäisiä budjetteja ja noususuhdanteissa ylijäämäisiä budjetteja. Jos valtio ei huolehdi eri suhdanteissa kokonaiskysynnästä edes velkarahalla, niin säästäessään väärässä paikassa valtio velkaantuu lopulta yhä enemmän, jos kokonaiskysyntä valtion toimin sakkaa pahasti.
Tilapäinen velkaantuminen suhdannepolitiikan osana on hyväksytty ajatuksena jo vuosikymmeniä. Silti on ilmeistä (valtion velkaantumisasteen kasvu vaikka BKT on kasvanut), että velkaa on otettu myös keskimäärin hyvinä aikoina. Mielenkiintoista kyllä suhdannenäkemyksen kannalta on eräs argumentti ollut, että kasvu oikeuttaa lisävelkaantumiseen koska velkaantumisaste pysyy vakaana.
Kannattaa pitää mielessä, ettei aina ole helppoa ajan oloon päätellä mikä on pysyvä ja mikä suhdanneluontoinen kasvuvaje. Suomessa velkaa otettiin vuosikausia kilpailukykyä korjaamatta mitä ei mielestäni voida pitää terveenä ilmiönä. Kansainvälisesti velkaa on otettu reippaasti siitä huolimatta, että kasvu viime vuosina on ollut nopea. Sekin viittaa siihen, ettei kyse ole ihan normaalista suhdannepolitiikasta.
Koska Suomi voi melko vähän eurokorkojen kehitykseen olisi suotavaa, talouspoliittisen liikkumavaran säilyttämiseksi, pitää valtionvelka pikemminkin liian pienenä kuin liian isona.
Eikö kuuluminen yhteisvaluutta euroon ole toiminut niin hyvin, että Suomen BKT on ollut todella vakaalla tolalla viimeiset kymmenen vuotta.
No aluksi on ollut jonkin verran laskua, mutta pitkässä juoksussa olemme suurin kaartein katsottuna samalla tasolla kuin kymmene vuotta sitten. Talouskavu on tietenkin menetetty mutta eräänlainen “vakaus” on korvannut sen. Vai mitä kokoomuksen neropatit ja etenkin Katainen?
Oikein piiiiitkän yleislakon jälkeen sopimushaluja saattaa löytyä kaikilta osapuolilta. Vahingot ja tappiot vain kasvavat lakkoiltaessa.
Erotaan eurosta ja otetaan KELLUVA markka takaisin. Silloin ne moneen kertaan kirotut markkinavoimat sopeuttavat markan arvon sille tasolle kuin sille kulloisessakin suhdannevaiheessa kuuluu olla.
Siis kaikkein kivuttomin ja tehokkain sopeutusmekanismi löytyy kelluvasta markasta ja ikiomasta keskuspankista, joka asettaa aina ohjauskoron arvaamalla – entten tentten teelikamentten sixten…
Jatkuvaa velkaantumista ei mielestäni voida tulkita taloudelliseksi vakaudeksi ainakaan pidemmällä aikavälillä. Eli “vakaa” Suomen BKT on itse asiassa ostettu tulevalla epävakaudella. Olisiko BKT pysynyt edes tällä vakaahkolla tasolla jos valtion menot ja tulot olisi pyritty saamaan yhtä suuriksi (menojen leikkauksten ja veronkorotusten kombinaatiolla)? Omastakin mielestäni oma kelluva valuutta estäisi pitkäaikaisia kilpailukyvyn poikkeamia “neutraalista” mutta päättäjien rakkaus eurojäsenyyteen tekee jo keskustelun tästä vaihtoehdosta vaikean.
Meillehän on opetettu kaikkien merkittävien poliitikkojen ja tutkijoiden voimin, että valtion velkaantuminen ei ole ongelma, koska sitä ei ole tarkoituskaan koskaan maksaa pois.
Minusta meidän kannattaisi kiihdyttää velkaantumista ja vaikka kymmenkertaistaa se, kun siitä ei siis ole mitään haittaa.
Poliitikkomme ovat kyllä osoittaneet jo vuonna 2015, että heitä ei kiinnosta suomalaisten hyvinvointi.
Suomi ei lainaa itse liikkeeseen laskemassa valuutassa jota tarvittaessa voi painaa rajattomat määrät velan mahdollista takaisinmaksua varten. Lainaamme euroissa jotka lasketaan liikkeelle EKP:n luvalla ja määräyksestä eli velan uusimiseen ja takaisinmaksuun pitää ulkomaista rahaa olla käytettävissä.
Harvemmin tulee ajatelleeksi, että valtio vuosittain maksaa takaisin suuren määrän velkaa, toki ottamalla markkinoilta uutta velkaa tämän rahoittamiseksi. Velka ja erityisesti suuri velka voi siten kehittyä ongelmaksi eli likviditeettikriisiksi melko nopeasti. Käsitys siitä, ettei velka ole ongelma perustuu olettamaan, ettei maailmalla tai Suomessa luottamus koskaan lopu (ja jos loppuu, niin se palautuu jotenkin nopeasti).
Juu, yritin olla sarkastinen, pahoitteluni.
EU:n velkakupla on puhkeamista vaille valmis. Kun siihen yhdistetään robotisaation aiheuttama ihmisen tekemän työn radikaali vähentyminen (Bain&Co ja McKinsey arvioivat että 35% työpaikoista katoaa 2020-luvulla ilman, että vastaavaa määrää syntyy uusia toimenkuvia) luo hirvittävän näyn ensi vuosikymmenen osalle.
1900-luvun alussa maanviljelys työllisti noin 80% ihmisistä. Työvoima siirtyi maataloudesta teollisuuteen kun maatalouskoneet korvasivat työvoiman – nyt prosentti työskentelee alkutuotannossa. 60-luvulla teollisuudessa työskenteli 60% työvoimasta mutta robotisaatio siirsi porukan palveluammatteihin – nyt 20% ihmisistä työskentelee teollisuudessa. Nyt kun palveluala robotisoituu, uusia toimenkuvia ihmisille ei vain ole. Joku Etelä-Afrikka on raadollinen esimerkki, mutta siellä 35% on jo työttömiä, ja jälki on kamalaa katseltavaa.
Hyvinvointivaltio on Nordic form of socialism, kuten amerikkalaiset sanovat. En ole nähnyt yhdenkään sosialistisen valtion menestyvän, eikä tämäkään tee poikkeusta. Marxin teoria työnarvosta oli väärä ja kun ideologian dogmit ovat virheellisiä, ideologiaa noudattava yhteiskunta romahtaa.
Kun EU:n oikeudellisten asioiden komissaari vaatii sensuuria “vihapuheeseen”, tulee mieleen että olemme kuin Titanicissa, jonka kyljessä ammottavasta reiästä miehistä kieltää puhumasta. Poliitikkojen viimeinen keino ennen luhistumista on kieltää oman politiikkansa arvostelu.
Sarkasmia ei mielestäni todella tarvitse pyytää anteeksi. Otin kommentin varmuuden vuoksi todeksi ja vastasin sen mukaan.