Nykyinen rahajärjestelmämme perustuu viime kädessä luottamukseen. Velkojat luottavat siihen, että velalliset yleensä suoriutuvat sitoumuksistaan. Luotetaan siihen, että lainalla tai pääomalla tehdyt sijoitukset yleensä pysyvät kannattavina. Tämä edellyttää, että ne perustuvat kattaviin ja oikein tehtyihin riskiarvioihin. Suuri yleisö luottaa erityisesti siihen, että rahoituslaitokset pystyvät milloin vain palauttamaan niille lainatut varat.
Luottamuksen merkitys on suuri, koska nykyään raha on suurelta osin rahalaitosten lyhytaikaista velkaa. Seteli on keskuspankin velkasitoumus, mutta se saadaan haltuun vain korvauksena luovutetusta saatavasta rahalaitoksessa. Rahalla ei siten enää ole itseisarvoa samalla tavalla kuin esim. kultakannan aikaan. Sen sijaan rahan arvo perustuu rahalaitosten maksuvalmiuteen eli viime kädessä niiden (yritys)asiakkaiden vakavaraisuuteen ja riskien arviointikykyyn.
Julkinen valta pyrkii lujittamaan luottamusta taloudelliselle toiminnalle ja vaihdannalle välttämättömään rahajärjestelmään. Finanssivalvojille on annettu tehtäväksi varmistaa, että rahalaitokset suorittavat riskien arviointia sovittujen sääntöjen mukaan ja pysyvät vakavaraisina ja maksukykyisinä. Keskuspankit ovat tarvittaessa valmiita hätärahoitukseen jotta luottokelpoinen rahalaitos myös pysyy maksukykyisenä.
Lukuisat finanssikriisit maailmalla ovat vähitellen osoittaneet, että julkisen vallan tavoitteet tältä osin toteutuvat käytännössä vain tilapäisesti. Kriiseistä ja niiden yksityiskohtaisista syistä ei toki vallitse yksimielisyyttä asiantuntijoiden kesken. Useimmat kuitenkin hyväksyvät sen, että finanssikriisin välttämätön edellytys on laajalle levinnyt tärkeiden riskien aliarviointi. Seurauksena luotonantajat ja sijoittajat saattavat huomata, että rahaa onkin lainattu maksukyvyttömiksi yllätyksellisesti osoittautuville tahoille.
Taloudellisesti merkittäviä riskejä on nyt yllin kyllin. Ylivelkaantumista esiintyy laajasti. Tämä koskee myös rahoitusmarkkinoiden haavoittuvuutta lisääviä velkavipuja (ml. vipurahastoja). Poliittista halua ja kykyä kehityksen hidastamiseksi ei käytännössä ole. Poliittinen tilanne on tullut epävakaaksi monissa tärkeissä maissa. Sodat uhkaavat kokonaisten maanosien energian ja muiden raaka-aineiden saantia. Niiden merkitystä lisää se, että eräät osapuolet katsovat käyvänsä eksistentiaalista kamppailua. Monet odottavat tekoälyn aiheuttavan jo lähiaikoina merkittäviä taloudellisia häiriöitä.
Nämä riskit ovat ilmaantuneet samalla kun monien sijoituskohteiden hinnat (etenkin pörssikurssit ja kiinteistöt) tärkeissä maissa ja erityisesti USA:ssa ovat historiallisen korkealla. Sekä IMF että BIS ovat raporteissaan olleet huolestuneita riskien mahdollisen kasvun ja yhteisvaikutuksen seuraamuksista finanssimarkkinoiden vakaudelle. Raporteista voi huomata tiettyä hämmennystä siitä, että markkinat ovat kestäneet jo näin suurta riskien kasvua kriisittä.
Tärkeimpiä kysymyksiä tällä hetkellä onkin, miksi kansainväliset ja usein myös kansalliset finanssimarkkinat ovat pysyneet ja näyttävät pysyvän niin rauhallisina pitkittyneistä ja kasvavista riskeistä huolimatta. Miksi toimijoiden luottamus järjestelmään ja toisiina toistaiseksi säilyy vaikka suurtenkin tappioiden mahdollisuus jatkuu ja kasvaakin?
Julkisuudessa muistutetaan usein, että rahoituslaitosten ja niiden asiakkaiden vakavaraisuus on nykyään korkeampi kuin esim. edellisen suuren finanssikriisin alkaessa. Tämä antaisi niille hieman enemmän aikaa kärsiä tappioita ennen selvitystilaan joutumista. Mikään ei kuitenkaan takaa, että tämä aika olisi riittävä ulkoisen häiriön iskiessä.
Voi olla, että toimijat finanssimarkkinoilla luottavat omiin kykyihinsä välttää äkkinäisiä markkinoiden häiriöitä. Kokemus kuitenkin osoittaa, että mahdollisuudet myydä pois tappiosijoitukset nopeasti katoavat häiriön sattuessa. Samoin on johdannaisten arvo riskien rajoittamiseksi riippuvainen johdannaisia myyvän laitosketjun maksukykyisyydestä. Jos jokin laitos tai yritys ketjussa ei pystykään suoriutumaan velvoitteistaan, tappio jääkin yllättävästi jonkun toisen rasitteeksi. Seurauksena voi olla yllätyksellisiä maksuvaikeuksia.
On perusteltua olettaa, että suuri määrä finanssilaitosten johtohenkilöitä on tietoisia vaikeudesta suojautua ainakin koko järjestelmää koskevaa riskiä vastaan. Se merkitsisi, että nämä henkilöt parhaillaan tietoisesti asettavat laitoksensa maksukykyisyyden alttiiksi vaaralle. Jos tämä silti on osa vastuullista toimintaa on oletettava, että he odottavat julkisen vallan estävän joko kriisin syntyä tai sen seuraamuksia useimmille finanssimarkkinoiden toimijoille. Viime vuosikymmeniltä onkin runsaasti esimerkkejä rahoituslaitosten pelastumisesta julkisen tuen seurauksena.
Käytännössä valtioiden ylivelkaantuminen rajoittaa tällä kertaa niiden mahdollisuutta rahallisesti tukea rahoitusjärjestelmää vaarantamatta omaa luottokelpoisuuttaan. Rahoituslaitosten pelastaminen saattaa siten – lopultakin – pakottaa niiden rahoittajien (velkakirjojen omistajat, tallettajat) saatavien alaskirjauksia ja muuttamista pääomaksi. Laajojen kansalaispiirien varallisuuden tuhoaminen saattaa kuitenkin olla poliittisille päättäjille mahdotonta riippumatta toimenpiteen pitkän aikavälin tervehdyttävästä vaikutuksesta.
Lähellä on tällöin ajatus keskuspankkirahoituksen käyttämisestä omaisuusarvojen ylläpitämiseksi. Siihen liittyisi todennäköisesti pääomanliikkeiden sääntely kansainvälisten häiriöiden vaikutusten rajoittamiseksi. Tämä merkitsisi käytännössä finanssimarkkinoiden kansallistamista ja riskiin perustuvan rahoituksen hinnoittelun loppua. Rahoituslaitosten toiminnalle olisi yleisön luottamus vähemmän tärkeä kuin viranomaisten ja poliitikkojen luottamus.