Viime kuukausien tapahtumat vahvistavat käsitystä, että Suomi on valinnut väärän strategian ulkoisen ja siten myös sisäisen turvallisuutensa varmistamiseksi. Virheen vakavuutta vain korostaa se, että samaa voidaan sanoa useimmista muistakin Euroopan maista. Ei voi olla järkevää sitoutua strategiaan jonka toteuttamiseen ei ole riittävästi aikaa eikä resursseja.
Suomen vuoden 2024 turvallisuuspoliittisen selonteon mukaan “…tärkeimpänä päämääränä on turvata Suomen itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus, estää Suomen joutuminen sotilaalliseen konfliktiin ja taata suomalaisten turvallisuus ja hyvinvointi…”. Strategiaksi valittiin, käytännössä ilman julkista keskustelua, liittyminen useimpien Euroopan valtioiden tapaan sotilasliitto NATO:on. Lisäksi solmittiin Yhdysvaltojen kanssa osin salainen DCA-sopimus joka sallii maan sotilaallisen toiminnan Suomen alueella.
Strategia näyttää perustuvan ajatukseen, että vahvistamalla sitoutumista länteen vähennetään periaatteessa myös riskiä Venäjän hyökkäyksestä Suomeen. Riskin olemassaoloahan ei poista se, ettei mitään merkkiä hyökkäysaikeista ole tai ole ollut näköpiirissä. Länsiliittouma nähtiin päättäjiemme ja vaikuttajiemme keskuudessa ilmeisesti vahvana, vakaana ja uskottavana jäsentensä tukijana.
Näiden etujen vastineeksi Suomi on suostunut käytännössä noudattamaan NATO:n puitteissa harjoitettua turva- ja ulkopolitiikkaa. Itse asiassa Suomi on liittynyt Baltian maiden ja Puolan muodostamaan, Venäjää kohtaan vihamielisimmin suhtautuvaan maaryhmään.
Tulos näyttää toistaiseksi olleen pettymys. Kriisit näyttävät koskettavan Suomea nyt nopeammin ja enemmän. Tämä johtuu siitä, että strategian perusolettamukset ovat osoittautuneet harhaisiksi.
Länsiliittouman eurooppalaiset valtiot eivät enää ole sotilaallisesti vahvoja. Varsinkin ohjus- ja ilmatorjuntateknologiassa sekä logistiikassa eurooppalaisen osan liittoumasta arvioidaan olevan sekä teknisesti että tuotannollisesti Venäjää merkittävästi heikompi. Hyökkäys Eurooppaan jopa tavanomaisin asein olisi siten vaikeasti torjuttavissa. Ydinaseiden teknologiassa ja määrässä Eurooppa pysyy käytännössä taas hyvin riippuvaisena Yhdysvaltojen turvatakuun uskottavuudesta.
Länsiliittouman suuret jäsenmaat eivät tällä hetkellä myöskään ole poliittisesti vakaita. Sekä Yhdysvaltain että Euroopan valtioissa näyttävät poliittiset äärilaidat vahvistavan asemiaan. Tämä viittaa riitaisuuksien eikä yhteisymmärryksen yleistymisen. Öljytuotteiden hintojen nousu ja myös eräiden tuotteiden (diesel, lannoitteet) saatavuuden väheneminen ovat aiheuttaneet inflaatiopaineita ja rauhattomuutta. Kansainvälisen kaupan ja liikkumisen rajoitteet ovat iskeneet erityisen raskaasti suomalaisiin yrityksiin ja kansalaisiin. Euroopassa ylivelkaantuminen ja asevarustelu tuottavat yhdessä kansalaisten elintasoon painetta, jonka seuraamukset toistaiseksi ovat vielä edessä.
Länsiliittouman jäsenten aineellinen tuki ei välttämättä ole kriisin sattuessa saatavissa. Tukimuodot ovat ehdollisia ja voivat rajoittua pelkkään poliittiseen tuen ilmaisuun. Jokainen jäsen tarjoaa kriisin yhteydessä todennäköisesti vain sellaista apua, mikä kulloinkin sopii maan omiin tavoitteisiin. Yhdysvaltojen kyky ja halu suojata liittolaisiaan ovat jo huomattavan epävarmoja kuten Lähi-Idässä on nähty. Eurooppalaisten maiden tukea rajoittaa eri tavoitteiden lisäksi myös asetuotannon ja julkisen rahoituksen rajallisuus. Pahimmassa tapauksessa tuki auttaisi saajaa vain pitkittämään sodan tuhoja.
Väärillä perusolettamuksillaan strategia johtaa käsittämättömään poliittiseen käyttäytymiseen.
Suomalaiset päättäjät ja vaikuttajat suosivat liittolaistensa kanssa kasvavaa vastakkainasettelua itänaapurimme kanssa vaikka voimasuhteet eivät tätä puolla. Selkkauksen jatkumista Ukrainassa tuetaan vaikka useita resursseja on liian vähän. Korostetaan yhdessä varustelun tarpeellisuutta vaikka kansalaisten elintason ja hyvinvoinnin heikentäminen näyttää jo kasvattavan ääriliikkeitä ja liikehdintää monissa maissa. Sitoudutaan suuriin varustelumenoihin ja sotatukiin siitä huolimatta, että valtioilla on ennestään suuria velka- ja rahoitusvaikeuksia.
Kaikki tämä ei vahvista vaan heikentää kansallista turvallisuuttamme. Katteeton ylimielisyys kasvattaa jopa vahingossa syntyvän aseellisen selkkauksen riskiä. Kansalaisten elintason näivettyminen nostaa sisäisen epävakauden riskiä. Lisävelkaantuminen nostaa eurooppalaisen rahoitus- ja finanssikriisin riskiä.
Suomalaiset eivät voi sanottavasti muuttaa muiden eurooppalaisten tavoitteita ja valittuja strategioita. Meillä on kuitenkin vielä mahdollisuus päättää omistamme. Realistisen strategian lähtökohdiksi kannattaisikin hyväksyä Euroopan puolustuksen ja rahoitustilanteen heikkous, poliittinen epävakaus sekä Yhdysvaltojen tuen epävarmuus. Tämä puhuu edelleen liennytyksen ja naapureiden välisen yhteistyön puolesta turvallisuuspolitiikkamme perustana.