Suomen edessä hahmottuvat nyt suuret ajankohtaiset haasteet, jotka vaativat kannanottoja ja toimia. EU on muuttumassa Etelä-Euroopan johtamaksi yhä tiiviimmäksi finanssiliitoksi. USA:n keskittyessä yhä enemmän Kiinaan on EU:n entistä itsenäisemmin ratkaistava yhteytensä Suomenkin lähinaapurustoon. Kansainvälisen talouden poikkeustilanne ja ilmastopolitiikan vaatimukset asettavat kaikille suuret riskit nykyisen elämänlaadun ja yhteiskuntarauhan osalta.
Valinnat mm. näissä kysymyksissä ovat yksinomaan omissa käsissämme ja vaikuttavat elämäämme paljon ja pitkään. Yhteinen piirre kaikille valinnoille on yhä ilmeisemmäksi käyvä omien taloudellisten resurssiemme surkastuminen (väestö, investoinnit, kasvu, koulutus, velka). Tämä sekä heikentää omaa elintasoamme että supistaa osaltaan Suomen arvoa sekä unionille että ”kansainväliselle yhteisölle” (USA muine liittolaisineen). Luulisi, että sekä unionisteja että kansallismielisiä päättäjiä Suomessa kiinnostaisi keskustelu siitä, mihin on taloudellisesti varaa lähivuosina ja miten tätä varaa voitaisiin kasvattaa.
Tällainen luulo on ylioptimistinen. Suomessa ei juurikaan ole kiinnostusta keskustella näistä yhteen nivoutuvista ongelmista monipuolisesti (yksittäisiä poikkeuksia on, katso esim. tästä). Tuore esimerkki keskustelun puutteesta on keväinen päätös helpottaa finanssiunionin syntyä (elpymisrahasto, NGEU) jonka puolesta esitettiin etupäässä ylimalkaisia, epämääräisiä ja joskus harhaanjohtaviakin näkemyksiä. Piittaamattomuutta hupenevista resursseistamme kielivät myös velkarahoitteisen budjettipolitiikan jatkaminen sekä aikomus sitoutua uusien hinnakkaiden sotakoneiden hankintaan.
Merkittävä ongelma on, että hallituksemme rakkaimmat tavoitteet eivät ole taloudellisesti kestäviä. Ihmisarvojen korostaminen ja ilmastotavoitteiden kiristäminen voivat sinänsä olla tavoitteina hyviä ja kannatettavia, mutta Suomi on liian pieni maa varmistamaan niiden laajan toteuttamisen. Suomessa usein hyveenä koetut suvereniteetin luovutus tai aseveljien hyväksyntä taas ovat tuloksiltaan hyvin vaikeasti ennakoitavia. Yhteistä näille kaikille on, että ne syövät eivätkä tuota taloudellisia resursseja. Tällaiset tavoitteet eivät ole nyky-Suomen vaan rikkaan ja hyvin hoidetun talouden ylellisyyksiä.
Pulmallista on myös se, jos talouden tervehdyttämiselle asetetaan sitä vaikeuttavia ehtoja. Säästää saa, mutta unionin nykyiset ja tulevat rahareiät pitää kaikki täyttää (yhteisvelka, finanssiunioni, pankkiunioni). Valtion menoja on karsittava mutta sotilasmenot ja eräät muut (jokaisen eturyhmän erilaiset) menot pitää turvata. Kilpailukyky on jatkuvasti varmistettava mutta eurossa on pysyttävä. Työmarkkinoiden toimintaa on parannettava mutta Ruotsissa ja Saksassa hyväksi koettujen mallien sovittaminen meille ei käy. Kasvua on edistettävä mutta energian hintaa on nostettava eikä koulutukseen tai tieteeseen voi satsata.
Suomi tarvitsee nyt ryhtiliikkeen, jonka pääasiallisena tavoitteena olisi maan taloudellisen tulevaisuuden varmistaminen. Kelvollisia osallistujia olisivat kaikkien puolueiden ja järjestöjen sopimishaluiset ja käytännön tuloksia arvostavat järjelliset ihmiset. Ideologeja tarvittaisiin tähän niukasti. Tehtävänä, johon muut eivät toistaiseksi ole pystyneet, olisi sopia toimista ja uudistuksista jotka ovat ehdottomasti tarpeen taloudellisen toimeliaisuuden nopeaksi parantamiseksi ja valtion velanoton lopettamiseksi. Lähtökohtana olisi, ettei mikään uudistus ole tilapäisenä poissuljettu taikka pysyvästi tarpeen.