Kun pohdiskelee Suomen jatkuvan velkaantumisen syitä on tähän saakka voinut olettaa, että kyse on vaikuttajiemme ja päätöksentekijöidemme haluttomuudesta kestää velkaputken leikkaamisen lyhyen aikavälin tuskallisia seuraamuksia suomalaisille. Turvallisuuspolitiikkamme äskeinen tunteellinen pikakäännös kriisin keskellä viestii muusta.
Kyse voikin olla siitä, että nykyiset päättäjämme määrittelevät Suomen edut ja tavoitteet entistä enemmän tunteiden ja arvostusten perusteella. Ne eivät enää perustu samalla tavalla kuin ennen arvioihin reaalimaailman tilanteesta ja riskeistä. Tunteet ja arvot myös vaihtelevat ajan ja tilanteen myötä ja ovat lisäksi ulkopuolisten vahvan vaikuttamisen kohteina. On pelättävissä, että uskomuksiin perustuvat Suomen etuja edistävät ratkaisut ovatkin rapistuvaa ja melko tilapäistä laatua.
Suomessakin näkyvästi julkaistun tutkimuksen mukaan maailmalla ovat viime vuosikymmeninä korostuneet tosiasioiden ja analyysin sijasta tuntemukset ja uskomukset (tässä ja alunperin tässä). Vaikuttaminen vaatii siten enenevästi tunteiden herättelyä ja ohjaamista eikä tosiasioiden esittämistä ja pohtimista. Vahvoilla tässä ovat resurssiensa takia etupäässä suuret maat ja niiden etuja palvelevat ryhmät. Oiva esimerkki on Irakin sota, jonka aloittamista (Suomessakin) perusteltiin tunteisiin vetoavilla väittämillä, jotka jälkeenpäin osoittautuivat perättömiksi. Muitakin esimerkkejä löytyy.
Nykyään voidaan entistä helpommin valita omille tunteilleen ja uskomuksilleen sopiva todellisuus profeettoineen. Mediakin valitsee oman totuutensa – ja voi samalla entistä helpommin menettää uskottavuutensa toista mieltä olevien lukijoiden silmissä. Valikointi on erityisen helppoa asioissa jossa todellinen tilanne selviää vasta paljon myöhemmin. Velanotto ja turvallisuusjärjestelyt kuuluvat tähän kategoriaan.
Valtion velka oli aikaisemmin rasite, jollei sillä samalla vähitellen saanut synnytettyä varoja sen takaisinmaksuun. Sen kasvattamista piti varoa, koska suureen velkaan liittyi mm. riskejä talouspolitiikan liikkumavaran supistumisesta, sijoittajien epäluottamuksesta nousevine korkovaatimuksineen ja epävakaista pankki- ja rahoitusmarkkinoista. Maltillinen velkataso salli myös korkotason liikkumisen taloustilanteen ja eri luotonottajien riskitason mukaan.
Viime vuosina valtion velka on kuitenkin näyttäytynyt rahoituksen melkein ilmaisena jäännöseränä. Velanoton määrän ovat ratkaisseet välittömälle hyvinvoinnille tarpeelliset (netto)menot. Sillä ei tunnu olevan selvää ylärajaa eikä sen siten mielletä rajoittavan tuleviakaan rahoituskohteita samalla tavalla kuin ennen. Valtion velkojen takaisinmaksun tarpeellisuuskin kyseenalaistetaan, kun rahoituksen lähde viime kädessä on keskuspankki. Myös kotitaloudet ovat tottuneet helppoon, halpaan ja joustavaan rahoitukseen, jossa takaisinmaksu ei kuulu lähitulevaisuuden murheisiin. Ennakoidut ongelmat alkavat kuitenkin jo näkyä.
Valtion turvallisuus merkitsi meillä aikaisemmin pyrkimystä pysytellä kansainvälisten riitojen ja selkkausten ulkopuolella mutta kykyä myös puolustautua jos tässä ei onnistuttaisi. Erityisen tärkeää, vaikkei aina helppoa, oli hyvien suhteiden ylläpito naapurimaiden kanssa. Turvallisuuspolitiikkamme taustalla oli käsitys siitä, miten etenkin naapurimme Neuvostoliitto/Venäjä arvioisi Suomen toimien ja päätösten seuraamuksia. Omat arvomme, mieltymyksemme ja uskomuksemme pyrittiin huomioimaan päätöksissä tavalla, joka aiheuttaisi mahdollisimman vähän väärinkäsityksiä naapurillemme.
Mielestäni erinomaisen hyvä ja tasapainoinen kirjoitus asiasta löytyy mm. tästä.
Nyt turvallisuutemme nähdään laajasti vaativan pikaista liittymistä NATO:on joka Venäjän mielestä on epäluotettava ja sille vihamielinen. Venäjä on toistuvasti selittänyt hyökkäystään Ukrainaan pyrkimyksenä estää sotilasliiton laajentumista Venäjän rajalle. Suomi näyttää nyt vakain tuumin haluavan omalta osaltaan edistää tällaista laajentumista.
On turhaa vakuuttaa liiton puolustuksellisuutta, koska ainakaan Venäjä ei siihen usko. Riippumatta omista näkemyksistämme Venäjä nähnee Suomen liittymisen uutena osoituksena liiton määrätietoisesta laajentumishalusta. Venäjän luoteisosan suojaaminen kriisitilanteessa edellyttäisi liittymisestä lähtien Suomen kuvitellun uuden lähiuhan nopeaa kukistamista. Mediamme ja monien suomalaisten innostuksesta päätellen NATO:on liittymisen ei silti nähdä synnyttävän Suomelle uusia vaikeasti hallittavia riskejä. Uudet riskit katsotaankin nähtävästi hallittavan muiden liittolaismaiden ydinasepelotteella. Mahdollinen liittyminen katsotaan tervetulleeksi myös moraalisista syistä.
Mielestäni ajatus, että sekä sotilaalliseen liittymiseen että velkaantumiseen liittyvät riskit ovat vähentyneet, perustuvat osin samoihin oletuksiin. Molemmissa tapauksissa on kyse arviosta siitä, miten muut maat ja asianosaiset tulevat toimimaan etenkin pitkällä aikavälillä ja kriisitilanteissa.
Velan osalta on mm. pakko olettaa, että EKP joko jatkaa nykyistä politiikkaansa tai ainakin varmasti pelastaa valtiot maksukyvyttömyydestä. Olettamusta tukee – tosin melko heikosti – se, että monet unionin eteläiset jäsenmaat jo kokevat vakavia velkaongelmia (Espanja, Italia, Kreikka, Portugali sekä niiden tukija Ranska). Turvallisuuspolitiikan osalta on taas pakko olettaa, että turvatakuita antavat maat pystyvät lupauksensa lunastamaan ja myös haluavat sen tehdä riippumatta omaan turvallisuuteensa kohdistuvista riskeistä. Näitä olettamuksia ei ymmärtääkseni tue tällä hetkellä mikään eikä USA:stakaan puutu olettamuksia epäileviä ääniä (esim. tässä).
Uuden politiikkasuunnan vauhdittajana voi olla myös se, että monet muut EU:n jäsenmaat seuraavat vastaavaa politiikkaa. Tämä antaa Suomen päättäjille ja muille vaikuttajillemme poliittista suojaa tuloksesta riippumatta. Jos kaikki käy hyvin he olivat viisaita. Jos käy huonosti niin muutkin olivat harkinneet väärin. Laumassa voi olla tällä tavalla turvallista, mutta se ei todellisuudessa estä suurten ja kohtalokkaiden virheiden syntyä.
Henkilökohtaisesti minua myös huolettaa tiettyjen venäläismedioiden sulkeminen normaalin internetin käyttäjiltä Suomessa ja laajemminkin unionissa. Tutustuminen kiistanalaisten uutisten eri versioihin, esim. Venäjän omiin näkemyksiin, on käynyt vaikeaksi. Jos unionissa suosittu versio on selvästi uskottavampi luulisi olevan eduksi, että tämä saataisiin laajasti näkyviin mahdollisimman selvästi. Sensuuri sen sijaan toimii niin kuin vaientaminen aina – se synnyttää väärinymmärryksiä ja lisäksi epäilyjä: halutaanko estää satunnaisen tiedon eikä loputtomien valheiden saantia?