EU on taas uudistamassa järjestelmäänsä jolla jäsenmaiden talous- ja budjettipolitiikka koordinoidaan (tässä). Komissio esitti ideoitaan vuonna 2020 ja niistä on keskusteltu syksystä 2021 lähtien. Lopullisia ehdotuksia esitettäneen jäsenmaiden hyväksyttäviksi jo tämän kevään aikana. Tavoite on sopia jokaiselle jäsenmaalle neljäksi vuodeksi sitova kestävän velkaantumisen ura. Ura sallisi yhteisesti sovittavia poikkeamia kriisiaikoina mutta muista poikkeamista rangaistaisiin.
Kyse ei ole kertauudistuksesta vaan toistuvasti tehottomaksi todetun järjestelmän muuttamisesta. Alkuperäinen järjestelmähän sisällytettiin EU:n perussopimukseen kun se allekirjoitettiin Maastrichtissa vuonna 1992. Järjestelmä ei kuitenkaan estänyt jäsenmaita velkaantumasta tai laatimaan liian alijäämäisiä budjetteja joten se vahvennettiin vuonna 1997 erityisesti Saksan vaatimalla vakaus- ja kasvusopimuksella.
Jo vuonna 2005 osoittautui, että suuret maat (Saksa, Ranska) eivät noudattaneet sovittuja säännöksiä. Muutama vuosi myöhemmin finanssikriisi osoitti, etteivät muutkaan maat niitä voineet tai halunneet noudattaa. Kriisin jälkeen laadittiin uusi järjestelmä vuonna 2012 (sixpack, twopack) joka ympäristö- ja koronapolitiikan paineessa nyt on osoittautunut tehottomaksi velkaantumisen ja budjettialijäämien estämisessä.
Valtiontalouksien koordinoinnin surkea historia viittaa siihen, että unionin epäonnistuneiden pyrkimysten varsinainen syy on vielä ratkaisematon perusongelma. Itse asiassa niitä on ainakin kaksi: ikuiseksi julistettu eurojäsenyys sekä riskittömiksi määritellyt valtionvelat. Niistä keskustelemista katsotaan tällä hetkellä valitettavasti liian helposti epärealistiseksi/vastuuttomaksi ja siksi sitä vältellään. Tämä johtunee siitä, että silloin on myös selkeästi otettava kantaa siihen, millainen unioni halutaan – jäsenmaiden monitahoinen yhteistyö tai niiden muodostama poliittinen liittovaltio.
Jäsenmaan ikuinen eurojäsenyys tuottaa talouspolitiikan koordinointijärjestelmälle ainakin kaksi vaikeaa ongelmaa. Jäsenmaalta poistuu valuuttakurssin joustavuus, mikä on korvattava monella tavalla vaikeammilla kotimaisilla sopeutustoimilla (työttömyys, tulonjako, hintataso). Järjestelmä on hallinnollinen ja on siten aina altis riittävän suuren jäsenmaan poliittiselle kiristykselle. Ikuinen jäsenyys aiheuttaa hitaan ja kipuilevan kansallisen sopeutuksen sekä paineet maidenvälisiin tulonsiirtoihin ja rahapolitiikan politisoitumiseen. Eurojäsenyyden ikuisuus nakertaa usealla tavalla koordinaatiojärjestelmän ja viime kädessä koko unionin uskottavuutta.
Suomi on jo kauan vaatinut jäsenmaiden valtionvelan järjestelymenettelyä mutta tuloksetta. Jäsenmaan kestämättömäksi kasvanut valtionvelka tulisi leikata sijoittajien tappioksi. Tämän sijoittajien riskin vastapainoksi ja mittaamiseksi olisi sallittava markkinoilla määräytyvät korkoerot jäsenmaiden välillä. Korkoerojen hallinnollinen supistaminen houkuttelee eräissä jäsenmaissa velkaantumiseen ja lisää painetta tulonsiirtoihin ja rahapoliittisiin toimiin korkeasti velkaantuneiden maiden hyväksi. Tämäkin heikentää viime kädessä unionin tehokkuutta ja uskottavuutta.
Unionin jäsenmaiden talous- ja budjettipolitiikan koordinoinnin järjestäminen ei ole tekninen vaan syvällisesti poliittinen harjoitus. Liittovaltioksi muuttuneella unionilla ei olisi tarvetta mistään erityisestä koordinoinnista tällä saralla. Kaikki mitä siellä tapahtuisi olisi seuraus liittovaltion hallituksen sopimasta budjetista mikä ei välttämättä olisi vaikeampaa laatia kuin esim. Saksan liittobudjettia.
Eikö olisi löydettävissä myös toimiva järjestelmä niille jäsenmaille, jotka haluavat harjoittaa laajaa yhteistyötä mutta myös haluaisivat säilyttää valtiollisen suvereniteettinsa?
Mielestäni sellainen järjestelmä on laadittavissa ja edellyttää nimenomaan yllä mainittujen unionin kahden perusongelman poistamista. Maiden velkajärjestely – josta aiheesta on kansainvälisesti jo kirjoitettu paljon ja hahmoteltu sääntöjäkin – olisi mahdollistettava ja jäsenmaiden velkapapereille olisi sallittava markkinoilla määräytyvä korkoero. Eurojäsenyyden ikuisuus pitäisi korvata selkeällä ja sovinnossa hoidettavalla mekanismilla jolla jäsenmaa tarvittaessa voisi ainakin tilapäisesti erota euroalueelta.
Tilapäinen euroero voisi olla osa niistä toimenpiteistä jotka esim. komission viimeisimmässä ehdotuksessa tarvitaan tekemään jäsenmaan talous ja velkaantuneisuus kestäviksi. Se olisi siten osana uutta talouspolitiikan koordinointijärjestelmää ja toteutuisi selvien periaatteiden kautta. Koska halutaan järjestelmästä sovinnollinen tulee vaatia esim. kaikkien jäsenmaiden (neuvoston) suostumus sekä jokin sopimus siitä, miten eroava maa ulkopuolisena hoitaa euroalueella olevia vastuitaan (velat, saatavat, takuut, muut sopimukset). Muiden jäsenmaiden tulee solidaarisuussyistä sallia tilapäisesti eroavalle maalle tarvittavia poikkeamia euroalueen tiukoista säännöistä. Eurojärjestelmän tulee sitoutua esim. maan maksujärjestelmän toiminnan edistämiseen. Suoritettuaan kaikki velvoitteensa voisi jäsenmaa, jos se omalla valuutallaan selviää poikkeuksellisen hyvin, tietenkin jäädä pysyvästikin euroalueen ulkopuolelle.
Tällainen nykyistä joustavampi mutta jäsenmaiden suvereniteettia varmistava sopeuttamisjärjestelmä epäilemättä vaatii paljon ja ennakkoluulotonta keskustelua ja selvitystä ennen kuin se syntyy. Riippumattomaan selvitystyöhön olisikin syytä ryhtyä mahdollisimman nopeasti ja monipuolisesti. Voi tietenkin olla, ettei ole valmiutta selvittää sellaista vaihtoehtoa tai käydä siitä keskustelua. Johtopäätös olisi silloin, että kieltäytyjät itse asiassa ovat valmiita hyväksymään unionin ainoaksi päätepisteeksi liittovaltion. Sellainenkin tulos olisi kansalaisille erinomaisen selventävä koskien euroalueen jäsenyyttä, sen hintaa ja kansallisten päättäjien tavoitteita.
Olen 23.1.2023 lisännyt aikaisempaan tekstiin viittaus EU-komission uuteen ehdotukseen.