Kymmenen viime vuoden aikana on keskuspankkien suosiollisella myötävaikutuksella tapahtunut valtava velkaantuminen (tässä ja tässä). Sen yhtenä vauhdittajana ja edellytyksenä on ollut yleisen korkotason ennätyksellinen lasku (tässä ) johon keskuspankit niin’ikään ovat myötävaikuttaneet. Talousoppineet kiistelevät vielä seuraamuksista mutta yhä harvempi näyttää enää uskovan niiden olevan taloudelle siunauksellisia. Keskuspankkien riippumaton toiminta ei siten näytä edustavan ainakaan särötöntä voittokulkua.
Matalat korot suosivat ennen kaikkea korkeaa velkaantuneisuutta ja huonosti kannattavia yrityksiä ja pankkeja. Velkaantuneisuus tekee haavoittuvaksi kun korot nousevat, tulot vähenevät tai saatavien arvo laskee. Mahdollisuus talouden syvenevään konkurssikierteeseen lisääntyy kun kasvavat korkojen riskilisät ajavat heikot ja velkaantuneet yritykset sekä niitä rahoittaneet pankit riskejä lisäävään ahdinkoon. Sen sijaan korkeampiakin korkoja sallivat vakaat tulovirrat sekä alhainen velkaantuneisuus suojaavat taloutta kierrettä aloittavilta suhdanne- ja finanssihäiriöiltä.
Lisäksi matalat korot ovat myötävaikuttaneet mittavaan tulojen ja varallisuuden uusjakoon maiden ja ryhmien välillä. Sen minkä velalliset ovat hyötyneet ovat säästäjät menettäneet. Saatavien arvonnousun lopullisista hyötyjistä ei ole varmuutta ennen kuin nähdään kenen omaisuus säilyy arvojen taas pudottua. Siihen mennessä ovat hyötyneet kaikki sijoittajat, joista valtaosa kuuluu yhteiskuntien jo hyvin toimeentuleviin. Poliittiset seuraamukset tästä lisääntyneestä eriarvoisuudesta lienevät suurelta osin vielä kokematta.
Kokematta ovat myös seuraamukset siitä, kun korkea velkaantuneisuus joskus tavalla tai toisella korjautuu. Järjestelmässämmehän velan vastapuoli on saatava, eli viime vuosikymmeninä saatavat ovat kasvaneet merkittävästi todellisia tuotantomahdollisuuksia nopeammin. On syntynyt kasvava nimellisten saatavien määrä jota ei käytännössä voida (koskaan?) lunastaa todellisilla hyödykkeillä. Lyhyellä tähtäyksellä, kun hyödykemäärää ei voida nopeasti kasvattaa, tätä voidaan korjata vain hyödykkeiden hinnan korotuksella (inflaatio) tai nimellissaatavien vähennyksellä (deflaatio). Korjaustavat vaikuttavat hyvin eri tavalla ja pysyvästi omistajien, velkaantuneiden, säästäjien ja eri tulonsaajaryhmien taloudelliseen kohtaloon ja siten arvattavasti myös korjauksen jälkeiseen poliittiseen kehitykseen.
Tavalliseen tapaansa taloustieteilijät ovat eri mieltä siitä, miten rahapolitiikka loppujen lopuksi on vaikuttanut tai tulee vaikuttamaan talouteen. Eräät (ml. keskuspankkien johto) ovat sitä mieltä, että talous on pidetty käynnissä ja tulovirrat toimivina mihin verrattuna mahdolliset ongelmat ovat vähäisiä (tässä). Suositeltavana tai ennustettuna ylivelkaantumisen korjaustapana pidetään usein inflaatiota. Toiset korostavat, kuten yllä, pidemmän tähtäyksen taloudellisia riskejä ja ongelmia ja arvioivat mahdollisten positiivisten lyhyen aikavälin vaikutusten olevan vähämerkityksisiä (tässä). Suositukset tai ennusteet korjaustavoista ovat vähemmän selviä mutta sisältävät usein velkakuria ja tehokkuutta edistäväksi uskottua deflaatiota.
On joka tapauksessa outoa, että niin monet pitkää aikaväliä ja maltillista toimintaa yleensä arvossa pitävät keskuspankit samanaikaisesti päättivät noudattaa näin radikaalia rahapolitiikkaa. Tämä on synnyttänyt melkoisen määrän erilaisia selitysyrityksiä. Eräät selitykset näyttävät kuuluvan salaliittoteorioiden joukkoon (ml. omistajien suosiminen, sukupolvien välisen tulonjaon muuttaminen, valtion- tai globaalijohtoisen talousjärjestelmän voimaansaattaminen). Toiset korostavat muuttuneita olosuhteita (ml. väestön ikääntymistä ja muita ”neutraalin reaalikoron” taustatekijöitä, heikkojen hallitusten finanssipolitiikkaa, sotaisten hallitusten rahoitustarpeita, kasvun tukeminsta devalvoinnilla). Keskuspankit tukijoineen mielellään korostavat soveltavansa uutta ja kestävää talouselämän mallia siitä huolimatta, ettei juurikaan ole vielä ehtinyt kertyä tietoja mallin toimivuudesta.
On vaikeaa uskoa, että nykyisen rahapolitiikan mahdolliset kielteiset seuraamukset olisivat keskuspankeissa jääneet ymmärtämättä tai tiedostamatta. Nehän ovat olleet taloustieteen perustotuuksia melkein tieteen alusta alkaen ja keskuspankeissa on runsaasti tätä oppia saaneita asiantuntijoita. Näyttää siltä kuin keskuspankit olisivat, jostain vielä epäselvästä syystä, tietoisesti päättäneet vaarantaa talouden ja tuottavuuden kasvuedellytyksiä pidemmällä aikavälillä.
Melko tavallinen ja mielestäni uskottava näkemys tästä on, että tietoista päätöstä ei sittenkään ole tehty. Läntiset keskuspankit, vakuuttuneina osaamisestaan, yksinkertaisesti pitkittivät liikaa toimenpiteitään finanssikriisin taltuttamiseksi. Nk. hyviä syitä tähän saattoi olla matkan varrella monia, ml. vahva luottamus uusiin malleihin ja vakaumuksiin sekä pyrkimys estää heikkojen yritysten ja hallitusten romahdus rahoituskustannuksia ja valuuttakurssia laskemalla. Euroalueella yritys pitää velkaista Italiaa ja siten euroaluetta pinnalla saattoi esim. houkutella keveän rahapolitiikan pidennykseen. Joka tapauksessa, odotettua nopeammin kasvanut velkaantuneisuus sekä omaisuusarvojen nousu vähitellen estivät rahapolitiikan tarpeellisen kiristämisen uuden finanssikriisin pelossa. Tällä hetkellä paluu normaaliin tapahtuisi enää vain melkoisen konkurssiaallon (tai inflaation), poliittisen liikehdinnän ja finanssikriisin kautta.
Tämä selitys pudottaa keskuspankit tavallisten kuolevaisten joukkoon jossa kaikkea ei tiedetä eikä osata. Se asettaa myös kyseenalaiseksi keskuspankkien itse julistamansa kyvyn ja oikeuden esittää, mitä muiden päättäjien tulee kulloinkin tehdä talouden pitkän aikavälin hyötyjen aikaansaamiseksi. Se heikentää ehkä oleellisestikin eräiden keskuspankkien johdon asemaa erottamattomina ja valvomattomina päätöksentekijöinä. Samoin joutuu kysymään, miten keskuspankkien sisäiseksi jäävä selvitystyö ja päätöksenteko voitaisiin turvallisesti altistaa talon ja sen uskomusten ulkopuolisille haasteille.
Jos luottaa viranomaisten asiantuntemukseen rahoitusasioissa kannattaa muistaa aikaa ennen viime finanssikriisiä. Silloin eivät keskuspankit eivätkä useimmat muutkaan osanneet ennakoida tulevia ongelmia markkinoilla. Lähivuosina selvinnee, onko tilanne taas sama. Jos on, kannattaisiko ehkä vastuukysymys nostaa edellistä pontevammin pöydälle?
Kiinnitin huomiota käyttämääsi ilmaisuun “on keskuspankkien suosiollisella myötävaikutuksella tapahtunut valtava velkaantuminen”.
Raha tulee talouteen vain velan muodossa. Jos velkaantumista halutaan hillitä, vähentämisestä puhumattakaan, täytyy rahan määrää vähentää, koska takaisin maksettu lainapääoma katoaa.
Kun rahan määrä taloudessa vähenee, on seurauksena aina lama, eikä lamasta ole taloudellisesti ja kaupallisesti kypsässä yhteiskunnassa muuta tapaa nousta kuin julkisin investoinnein, mikä tarkoittaa lisävelkaantumista.
Rahajärjestelmämme on sellainen, että velkaantumisen jatkuva kasvu on edellytys talouskasvulle ja mitä vähemmän verotus estää rahavarallisuuden konsentroitumista rikkaimmille, pois reaalitalouden kierrosta, sitä nopeammin tilanne etenee siihen pisteeseen, missä velat on nollattava. EKP:n “elvytys” on osa siirtymistä tähän vaiheeseen.
On totta, että koko talouden tasolla velan kuolettaminen vähentää rahan määrää. Suoraa yhteyttä tuotannon muutokseen ei kuitenkaan näytä olevan — siinä tapauksessahan esim. nykyinen rahapolitiikka olisi aiheuttanut ennen näkemättömän kasvuvauhdin lisäyksen. Kun sijoituksia voi rahoittaa myös säästövaroilla on velkaantumisvauhti ymmärtääkseni viime kädessä riippuvainen yleisön eikä vain pankkien toimintatavoista, mutta epäilemättä on vaikeaa kuvitella kasvua ilman samanaikaista velkaantumista. Velan ei kuitenkaan välttämättä tarvitse kasvaa tuotantoa ja tuloja nopeammin.
Siinä onkin mielestäni keskuspankkien syntiä — rahapolitiikallaan ne ovat edistäneet nimenomaan lisäystä tämän päivän menoihin vaikkei niiden maksuun ole vielä tuloja eikä niihin liittyisi juurikaan tuottoa. Tällä on edistetty velkaantumista ja tulevaa vaimeaa kasvua. Kasvavaa velkaantumista johtaa jossain vaiheessa epäilyyn siitä, saako luotottaja rahansa takaisin (“Minsky moment”). Sillä hetkellä loppuu myös luotonottajan rahoitus ja konkurssikierre ko. sektorissa voi alkaa. Keskuspankit ml. EKP veikkaavat, uskoakseni, että tämä piste vielä on kaukana tulevaisuudessa.
Peter Nyberg: “On totta, että koko talouden tasolla velan kuolettaminen vähentää rahan määrää. Suoraa yhteyttä tuotannon muutokseen ei kuitenkaan näytä olevan — siinä tapauksessahan esim. nykyinen rahapolitiikka olisi aiheuttanut ennen näkemättömän kasvuvauhdin lisäyksen.”
Se ei voi lisätä kasvua, koska rahat pysyvät rahoitusektorilla, joka instrumenttien kehityksen ja säätelyn muutosten ansiosta toimii irrallaan reaalitaloudesta (paitsi kun jokin suurempi valuutta- tai muu spekulaatio aiheuttaa reaalitaloudellisen shokin).
Peter Nyberg: “Velan ei kuitenkaan välttämättä tarvitse kasvaa tuotantoa ja tuloja nopeammin.”
Sen on kasvettava nopeammin, koska velasta maksetaan korkoa. Velkapääoma ilmestyy ja katoaa samansuuruisena takaisin maksettaessa, mutta korkoa varten on (jonkun jossakin) otettava lisää velkaa, jolle maksetaan korkoa, jne.
Peter Nyberg: “Kasvavaa velkaantumista johtaa jossain vaiheessa epäilyyn siitä, saako luotottaja rahansa takaisin (“Minsky moment”). Sillä hetkellä loppuu myös luotonottajan rahoitus ja konkurssikierre ko. sektorissa voi alkaa. Keskuspankit ml. EKP veikkaavat, uskoakseni, että tämä piste vielä on kaukana tulevaisuudessa.”
Uskon, ettei missään nykyisen valtavirtataloustieteen oletuksia noudattavassa instituutiossa koskaan tulla ennustamaan romahdusta oikea-aikaisesti – pitkälti juuri siksi, että oletuksissa rahan dynamiikka loistaa poissaolollaan.
En ole itse pitänyt selvänä, että rahoitussektori toimii irrallaan asiakkaistaan reaalisektorissa. Tietoni kartuttamiseksi arvostaisin, jos voisit antaa joitain kirja- tai artikkeliviittauksia jossa tämä yksityiskohtaisemmin selostetaan.
Korko nostaa velkamäärää pysyvästi vain jollei velkaa kuoleteta. Jos velkaraha käytetään kannattavaan sijoitukseen se tuottaa varoja jolla velka korkoineen voidaan maksaa pois. Sen jälkeen se synnyttää mm. talletuksia joilla tulevia menoja osittain voidaan rahoittaa. Korko voi siis johtaa velkaantumiskierteeseen jos velkaa käytetään kannattamattomiin menoihin. Tietyn hetken taseesta voi saada vaikutelman ettei tuloja korkojen maksuun ole, mutta on pidettävä mielessä että todellisuudessa talous tuottaa koko ajan lisätuloja (jos taantuma iskee pahenee tietenkin myös tämä rahoitustapa).
Olen samaa mieltä siitä, että romahduksen ajankohdan ja yksityiskohtien ennustamisessa instituutioiden tulokset ovat surkeat. Yksittäiset henkilöt (etenkin sijoitusmarkkinoilla toimivat) ovat kuitenkin ennustaneet niitä hyvin. Sikäli kuin tiedän näidenkin henkilöiden tulokset kohdistuvat kuitenkin kulloinkin vain yhteen kriisiin, eli kysymys voi tässäkin olla sattuma.